Kun kansainvälisessä politiikassa tapahtuu jotain odottamatonta, alamme muistella vastaavan kaltaisia tapahtumia menneisyydestä. Analogiat eli vertauskuvat kuitenkin voivat johtaa harhaan odottamattomilla ja tuhoisilla tavoilla.

Ukrainassa kiihtyneen sodan myötä poliittiset johtajat ja kommentaattorit ovat jälleen intoutuneet käyttämään historiallisia vertauskuvia selittämään sotaa. Presidentti Sauli Niinistö on verrannut alkuvuoden tilannetta talvisotaan. Venäjällä puolestaan Vladimir Putin on kuvannut itseään tsaari Pietari Suuren hengelliseksi jatkajaksi.

Yksi analogia toistuu kuitenkin muita useammin puhuttaessa Ukrainan sodasta. Poliittisten keskusteluiden seuraajat ovat varmasti törmänneet varoituksiin vuoden 1938 Münchenin kokouksen toistumisesta. Tätä analogiaa kutsutaan myös liennytyspolitiikaksi. Tuolloin suurvallat antoivat Adolf Hitlerin vaatimuksille periksi ja luulivat näin turvanneensa rauhan jatkumisen. Kuitenkin jo vuoden päästä Saksa aloitti uudet sotatoimet Euroopassa vastoin Münchenissä antamiaan lupauksia. Münchenin kokouksesta on tullut varoittava analogia: diktaattorien kanssa ei pidä neuvotella, sillä tyrannit pettävät lupauksensa. 

Analogioiden etsiminen konfliktien yhteydessä on yleistä ja ymmärrettävää, sillä väkivaltaiset konfliktit ovat suhteellisen harvinaisia tapauksia. Jotta käsittäisimme mistä on kyse, vertaamme nykyistä hetkeä aiempiin kriiseihin. Varsinkin nyt Ukrainan sodan myötä ihmiset ovat usein turvautuneet historian tapahtumiin ymmärtääkseen tapahtumia paremmin. Analogiat politiikassa eivät kuitenkaan ole vaarattomia, sillä ne saattavat ohjata mielikuvia tilanteiden luonteesta. Historioitsija A. J. P. Taylor toteaakin kyynisesti, että ”ihmiset käyttävät menneisyyttä vahvistaakseen omia ennakkoluulojaan”.

Münchenin kokous Suezin kriisin taustalla

Ukrainan sota ei ole ensimmäinen kerta, kun Münchenin kokousta käytetään analogiana kriisissä. Jo vuonna 1956 Ison-Britannian pääministerin tarrautuminen tähän vertaukseen ajoi maailman lähes maailmansodan partaalle. Suezin kriisi tunnetaan Suomessa lähinnä ensimmäisenä Yhdistyneiden kansakuntien sanktioimana rauhanturvaoperaationa, johon osallistui suomalaisia rauhanturvaajia. Sota Suezin kanavan hallinnasta oli kuitenkin kansainvälisellä kentällä mullistava tapahtuma, jota varsinkin Isossa-Britanniassa pidetään imperiumin loppuna. Suezin kriisin taustatekijät ovat monimutkaisia ja epäselviä. Yksinkertaistaen kyse oli yhtäältä Suezin kanavan hallinnasta ja toisaalta vallankumouksella valtaan nousseen Gamal Nasserin suhteesta länsimaihin.

Välimeren ja Punaisenmeren yhdistävästä Suezin kanavasta tuli heti rakentamisensa jälkeen (vuonna 1869) keskeinen sotilaallinen ja taloudellinen kulkuväylä. Varsinkin Lontoolle Suez oli ensiarvoisen tärkeä, sillä se yhdisti emämaan aasialaisiin siirtomaihin. Koska kanava kulkee Egyptin läpi, tuli Kairon poliittisen tilanteen hallinnasta yksi Ison-Britannian keskeisimmistä ulkopoliittisista painopistealueista.

Itsenäisyydestä haaveileville egyptiläisille kanavasta muodostui painajainen. Suezin tärkeys johti siihen, etteivät suurvallat uskaltaneet luovuttaa sen hallintaa paikallisille. Varsinkin Lontoo pelkäsi Kairon käyttävän kanavaa poliittisena aseena. Ison-Britannian kauhuskenaario toteutui 26.7.1956, kun eversti Nasser julisti kansallistavansa Suezin kanavan yksin Egyptin hallintaan. Britannian pääministerille Anthony Edenille tilanne toi lähes heti mieleen Münchenin kokouksen. Hän päätti, ettei Lontoo tällä kertaa myöntyisi diktaattorimaisesti toimivan Nasserin edessä.

Vanhat siirtomaavallat aloittivat välittömästi kanavan kansallistamisen jälkeen diplomaattisen kampanjan, jossa Nasser rinnastettiin italialaiseen fasistijohtaja Benito Mussoliniin. Diplomaatit ympäri maailmaa ilmoittivat olevansa huolissaan siitä, että Nasserin todellinen tavoite oli Välimeren herruus, kuten Mussolininkin haave oli ollut. Ainut tilaisuus estää tämä olisi nyt. Erityisesti Lontoossa medioissa ja kansanedustajien puheissa varoitettiin toistamasta Münchenin kokouksen virheitä suostumalla neuvottelemaan diktaattorin kanssa.

Diplomaattisen sanasodan rinnalla Iso-Britannia, Ranska ja Israel kokoontuivat ranskalaisessa Sèvresin kylässä 22.10.1956. Salaisessa tapaamisessa kolmikko sopi hyökkäyssuunnitelmasta, jossa Israel aloittaisi sotatoimet. Tämän jälkeen eurooppalaiset suurvallat puuttuisivat sotaan puolueettomana osapuolena suojellakseen Suezin kanavan liikennettä. Sopimus laitettiin täytäntöön, kun Israelin joukot hyökkäsivät Siinain niemimaalle 29.10.1956. Kaksi päivää myöhemmin Pariisi ja Lontoo valtasivat väkivalloin kanavan edustalla olevan Port Saidin kaupungin Suezin kanavan suulla.

Näin siis Iso-Britannia yhdessä Ranskan ja Israelin kanssa ajautui sotilaalliseen konfliktiin Egyptiä vastaan hyvin nopeasti, noin kolmessa kuukaudessa. Suurena tekijänä oli Anthony Edenin tarrautuminen Münchenin kokouksen analogiaan. Tukeutuminen vertauskuvaan näkyy hyvin pääministerin alahuoneen istunnossa, jossa hän totesi, että ”hallitus ei ole valmis ryhtymään säälittävään liennytyspolitiikkaan […], koska tällaisen politiikan seuraukset ovat meille tiedossa.”

Analogia kohtaa todellisuuden

Suezin sodan syttyessä Britannia ei ollut enää kiistaton suurvalta. Edes yhdessä Ranskan kanssa Iso-Britannia ei ollut vapaa toimimaan halunsa mukaisesti ulkopolitiikan kentällä. Tämä näkyi välittömästi kylmän sodan uusien supervaltojen, Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton, vastauksissa. Yhdysvaltojen presidentti Dwight Eisenhower oli varoittanut, ettei hän tukisi Edeniä sotatoimissa. Päinvastoin Yhdysvallat kutsui koolle YK:n turvallisuusneuvoston, jossa ei kuitenkaan syntynyt yhteisymmärrystä, sillä Ranska ja Iso-Britannia käyttivät veto-oikeuttaan. Neuvosto kuitenkin onnistui kutsumaan YK:n yleiseen hätäkokoukseen 2.11.1956. Kokouksessa järjestettiin Yhdysvaltojen aloitteesta äänestys tulitauon aloittamisesta. Ehdotus hyväksyttiin äänin 64–5, mikä aiheutti erityisesti Ranskassa ja Isossa-Britanniassa vastalauseiden ryöpyn sekä mediassa että kansalaisten parissa.

Samaan aikaan presidentti Eisenhower uhkasi myydä Yhdysvaltojen omistamat Britannian obligaatiot. Tämä olisi romuttanut Ison-Britannian talouden, joka muutenkin oli kärsinyt huomattavia tappioita sodan alkamisen jälkeen.

Toisaalla Neuvostoliitossa Egyptin tilanne tarjosi loistavan mahdollisuuden siirtää huomiota pois Unkarin kansannoususta. Neuvostoliiton ministerineuvoston puheenjohtaja Nikolai Bulganin syytti länsimaita kolonialismista ja uhkasi toteuttaa ohjusiskun Lontooseen ja Pariisiin. Toteutuessaan isku olisi muuttanut alueellisen konfliktin suurvaltojen väliseksi sodaksi. Valkoisessa talossa skenaariota pidettiin huolestuttavan mahdollisena. Eisenhower pohti jopa kolmannen maailmansodan riskiä.

YK:n painostus sekä Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton uhkaukset pakottivat Edenin suostumaan aselepoon ja joukkojen vetämiseen pois Egyptistä 6.11.1956, vain viikko sodan syttymisen jälkeen. Tilanteen katastrofaalisuutta kuvastaa, ettei Britannia edes ilmoittanut etukäteen vetäytymisestä liittolaisilleen.

Anthony Eden oli sitoutunut analogiaansa, mutta samalla unohti pohtia Münchenin kokouksen ja Suezin kriisin eroja.

Klikkaa twiitataksesi.

Anthony Eden oli sitoutunut analogiaansa, mutta samalla unohti pohtia Münchenin kokouksen ja Suezin kriisin eroja. Toisin kuin ennen toista maailmansotaa, kylmän sodan aikaisella kansainvälisellä kentällä Iso-Britannia ei ollut enää vapaa toimimaan haluamallaan tavalla. Neuvostoliitto ja Yhdysvallat näyttivät vanhoille siirtomaavalloille maailman muuttuneen pysyvästi.

Analogian vaaralliset seuraukset

Kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa analogioiden vaaroja on käsitelty muun muassa professori Robert Jervisin klassikkoteoksessa Perception and Misperception in International Politics. Jervisin mukaan ulkopolitiikassa päättäjät eivät usein huomioi tulkintoihinsa vaikuttavia aiempia kokemuksia ja tietoja. Johtajat luulevat toimivansa rationaalisesti, vaikka heidän tulkintaansa värittää vääristynyt informaatio. llmiötä, jossa havainto värittyy aiempien tapahtumien tulkinnalla, Jervis kutsuu havaintotaipumukseksi (perceptual predisposition).

Havaintotaipumukset ovat Jervisin mukaan erityisen vaarallisia käytettäessä analogioita. Hän tiivistää pohdintansa toteamalla ihmisten keskittyvän vertauksissa siihen, mitä on tapahtunut miksi-kysymyksen sijaan. Lisäksi ihmiset usein tietoisesti tai tiedostamattomasti painottavat analogioiden yhtäläisyyksiä erojen kustannuksella. Havaintotaipumukset saavat ihmiset korostamaan dramaattisia ja suuria tapahtumia. Pienet ja hitaasti vaikuttavat tekijät jäävät päättäjiltä havaitsematta, minkä seurauksena historian tapahtumia sovelletaan liian pintapuolisesti.

Edenin toiminta Suezin kriisissä vastaa hyvin tätä kuvausta. Hän takertui tulkintaansa Münchenin sopimuksen seurauksista, vaikka maailma ympärillä oli muuttunut ja tehnyt analogiasta vanhanaikaisen. Pääministeri tulkitsi Nasserin päämäärätietoisen ulkopolitiikan aggressiivisuudeksi ja kieltäytyi uskomasta varoituksia valitun linjan vaarallisuudesta. Havaintotaipumusten sivuuttamisella oli maalle katastrofaaliset seuraukset.

Analogian käytön kolme sääntöä

Vertaukset kriisitilanteissa ovat vaarallisia, sillä ne johtavat helposti havaintotaipumusten vaikutusten lisääntymiseen. Kuitenkin käytämme analogioita jatkuvasti, halusimme tai emme. Tästä syystä Robert Jervis onkin teoksessaan luonut kolmiportaisen työkalun, jonka avulla voimme hyödyntää analogioita samalla välttäen havaintotaipumusten karikot.

Ensinnäkin on pohdittava tarkasti, mikä tapahtuma valitaan analogiseksi vertaukseksi. On tärkeä muistaa, etteivät isoimmat tapahtumat aina tarjoa parhaita vertauskuvia. Sovellettaessa Münchenin tapausta Ukrainan sotaan, on muistettava perustella miksi juuri tämä analogia olisi paras. 

On tärkeä muistaa, etteivät isoimmat tapahtumat aina tarjoa parhaita vertauskuvia.

Klikkaa twiitataksesi.

Toiseksi on varottava analogioiden pinnallista käyttöä. Mikäli vertauskuvaa päädytään käyttämään, on syytä paneutua sen yksityiskohtiin tarvittavalla tarkkuudella. Analogian pintapuolinen omaksuminen voi johtaa Anthony Edenin tielle. Myös Ukrainan sodassa on syytä paneutua taustatekijöiden, kuten valtasuhteiden, eroihin verrattuna Münchenin kokoukseen.

Kolmanneksi on vielä tiedostettava, ettei analogia ole tulevaisuuden resepti. Vaikka vertaus olisikin hyvin jäsennelty, ei se tarjoa vakuutta lopputulosten samankaltaisuudesta. Robert Jervis muistuttaa, että analogioista on aina oltava valmis luopumaan. Sääntö on erittäin keskeinen Ukrainan sodassa, jonka loppu on vielä tuntematon. Münchenin kokouksen analogia ei voi olla este rauhanneuvotteluille, jos osapuolet muuten olisivat valmiita päättämään sodan.

Säännöt on hyvä pitää mielessä, kun johtajat jälleen perustelevat analogioilla toimiaan esimerkiksi Ukrainan sodassa. Oli vertauksena talvisota, Münchenin kokous tai Pietari Suuri, on hyvä paneutua kriittisesti analogian taustalla vaikuttaviin havaintotaipumuksiin. Nimittäin vertauskuvat eivät kumoa tapausten eroja, mistä Edenin katastrofaalinen Suezin kriisi on hyvä muistutus. Analogia on hyvä renki, mutta isäntänä erittäin vaarallinen.

— 

Kirjoittaja: Jarkko Hietala

Editointi: Heljä Ossa, Heta Hassinen

Kielenhuolto: Anna Kananen