Maailman kolmanneksi suurimpana taloutena tunnettu Japani kätkee komeiden, kiiltävien pilvenpiirtäjien ja valkoisena hohtavien luotijunien alle katkeran todellisuuden: palkat Japanissa ovat huonoja ja talous junnaa paikallaan. Talousvaikeuksien taustalla on syviä, rakenteellisia ongelmia, joita saarimaan poliittiset päättäjät eivät ole pystyneet korjaamaan. 

Tämän vuoden lokakuun ensimmäinen päivä oli kukkaroaan silmä kovana seuraavalle japanilaiselle synkkä päivä. Tällöin yli 6 000 tuotteen hinta nousi samanaikaisesti: kun puolen litran pullo Coca-Colaa maksoi vielä perjantaina 151 jeniä (noin 1,05 euroa), kustansi sama pullo lauantaista eteenpäin 173 jeniä (1,22 euroa). Panasonicin valmistamat puhelimet ja imurit saattoivat pahimmillaan maksaa 45 prosenttia enemmän, ja Okinawan merimaailman pääsylippu nousi 13 eurosta 15 euroon. 

Hintojen nousussa ei pitäisi olla mitään ihmeellistä: kaikkihan tietävät, että Venäjän hyökkäyssota ja talouden palautuminen pandemian luomasta shokista on johtanut inflaation nousuun ympäri maailmaa, ja Suomessakin on kauhisteltu kahvin kipuavaa hintaa. Vaikka Japanissa hinnat kallistuvat paljon Suomea ja Eurooppaa huomattavasti hitaammin, on kallistuminen erityisen kivuliasta monelle japanilaiselle – minkä vuoksi nousevat hinnat ovatkin maassa jatkuvasti luetuimpien uutisten aiheena.  

Villeistä kasvun vuosista kuplan poksahtamiseen

Japanin kansantalouden tarinan pääkäänteet lienevät kaikille tuttuja. 1800-luvulla Japani – länsimaiden painostuksen siivittämänä – ryhtyi rakentamaan itsestään länsimaisittain modernia, teollista suurvaltaa. Japani lähti kuromaan länsimaiden etumatkaa melkoiselta takamatkalta, mutta onnistui muutamassa vuosikymmenessä rakentamaan itsestään merkittävän globaalin talous- ja sotilasmahdin. Imperiumin taru tuli kuitenkin päätökseensä toisessa maailmansodassa, ja Japanin suunnitelmat sen saappaan alla olevasta Itä-Aasiasta jäivät maan johtajien unelmien tasolle.

Vaikka Japani oli entisen vihollisensa miehittämä ja sen kaupungit olivat pommitusten vuoksi raunioina, karisti saarimaa sodan (materiaaliset) tuhkat parissa vuosikymmenessä harteiltaan, ja Japani nousi erityisesti valtion ja suuryhtiöiden taloudellisen yhteispelin ansiosta jälleen yhdeksi maailman suurimmista talousmahdeista. Maan nousu oli niin päätähuimaava ja vaikutti niin rajattomalta, että sen aikana jotkut amerikkalaiset poliittiset tieteilijät spekuloivat jopa mahdollisella uudella Yhdysvaltain ja Japanin välisellä sodalla. 

Japani nousi erityisesti valtion ja suuryhtiöiden taloudellisen yhteispelin ansiosta jälleen yhdeksi maailman suurimmista talousmahdeista.

Klikkaa twiitataksesi.

Tälläkin kertaa Japanin rajattomalta näyttänyt nousu tuli kuitenkin lopulta päätökseensä 1980- ja 90-lukujen taitteessa. Uudemman notkahduksen (tai romahduksen) välitön syy oli 1980-luvulla kiivaan talouskasvun myötä syntynyt talouskupla. Kiitos muun muassa ennätysalhaisten korkotasojen, japanilaisyritysten osakkeet – sekä maan arvo Japanin talouskeskuksissa – nousivat vuosikymmenen jälkipuoliskolla pilviin. Usein toistetun anekdootin mukaan hieman yli yhden neliökilometrin kokoisen keisarillisen palatsialueen arvo oli korkeampi kuin koko Kalifornian osavaltion yhteenlaskettu maan arvo. Rahan tulviessa ovista ja ikkunoista japanilaisyritykset ostivat esimerkiksi New Yorkin ikonisen 30 Rockefeller Centerin, kun taas esimerkiksi Walkmaneilla rahaa takonut Sony hankki itselleen Hollywood-elokuvastudion. 

Juhlat loppuivat vuonna 1989, kun kupla puhkesi, ja vuoteen 2003 mennessä koko 1980-luvun aikana pörssikursseissa ja maan arvossa nähty nousu oli pyyhkiytynyt pois. Kiinteistökehittäjille muhkeita lainoja jakaneet pankit ja rahoituslaitokset joutuivat pulaan lainanmaksukyvyn romahtaessa maan arvon laskun myötä, ja valtio päätyikin 90-luvulla tukemaan niitä muhkein ja äänestäjien keskuudessa epäsuosituin tukipaketein. 90-luvun alussa pitkään noin kahdessa kolmessa prosentissa pyörinyt työttömyys kääntyi kasvuun ja lähes koko toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien ajan jatkunut palkkatason kasvu pysähtyi. 

Menetettyjen vuosien määrä: +30

Kuplan puhjettua 90-lukua ja seuraavia vuosikymmeniä on Japanissa kutsuttu termillä “menetetyt vuosikymmenet”. Tässä termissä paikallaan junnaava talous yhdistyy muihin huonoihin trendeihin, kuten laskevaan syntyvyyteen ja tyhjenevään maaseutuun. Hiljalleen syntyikin ajatus, jonka mukaan 80-luvun loppu oli ollut eräänlainen Japanin lakipiste ja maan kohtalona olisi pitkä, hidas ja vuosikymmenien hiipuminen. Wasedan yliopiston professori David Leheny kirjoittaa kirjassaan Empire of Hope kuinka 60-, 70- ja 80-luvun huikean kasvun vuosikymmenet lupasivat, että tulevaisuudessa kaikki japanilaiset olisivat rikkaampia kuin aiemmat sukupolvet. Kuplan puhkeaminen vei maton tämän unelman jalkojen alta. 

Japanin talouden tilaa tarkasteltaessa unelma jatkuvasta noususta vaikuttaa aiheelliselta. Richard Katzin Japan in the Heisei Era -kirjaan kirjoittaman luvun  mukaan Japanin talous on vuosina 1990–2020 kasvanut keskimäärin vain 0,9 prosenttia vuodessa. Vuodesta 1995 vuoteen 2015 kotitalouksien mediaanitulot laskivat työikäisillä 5 prosenttia. Eikä tässä vielä kaikki: vuodesta 1991 vuoteen 2019 reaalipalkka työntekijää kohti – eli se, kuinka paljon palveluita ja tuotteita voit palkallasi ostaa – laski peräti 14 prosenttia. Keskimääräiset vuosipalkat ovatkin Japanissa säilyneet pitkälti samana – dollareissa laskettuna noin 38 395 dollarissa (eli noin 3 200 dollaria kuukaudessa) – aina vuodesta 1990 lähtien.  

Tässä siis yksinkertainen vastaus alun kysymykseen siitä, miksi inflaatio ja nousevat hinnat kiinnostavat Japanissa niin paljon: jos palkat eivät nouse, hiemankin kalliimpi kokispullo tarkoittaa väistämättä ostovoiman heikkenemistä. Siksi japanilaisyritykset pyrkivät myös säilyttämään hinnat samalla tasolla, sillä ne tietävät, ettei kuluttajilla ole varaa maksaa korkeampia hintoja. Tällöin kuluttajat saattavat ostaa halvempia kilpailijan tuotteita. Hinnankorotusten sijasta japanilaisyritykset mieluummin leikkaavat kustannuksiaan, jotteivät markkinaosuudet pienene liikaa. 

Jos palkat eivät nouse, hiemankin kalliimpi kokispullo tarkoittaa väistämättä ostovoiman heikkenemistä.

Klikkaa twiitataksesi.

Kuplan puhkeaminen saattoi aloittaa Japanin talouden pitkän paikallaan polkemisen ja hiipumisen, mutta maassa oli jo ennen kuplan puhkeamista (ja varsinkin sen jälkeen) tunnistettu useita ongelmakohtia, kuten hyvin hitaasti kasvava tuottavuus. Jos tuottavuutta ajatellaan yksinkertaistetusti jonkun asian tuottamisen tehokkuutena – eli vaikkapa sitä, kuinka tehokkaasti puita voi kaataa – voi vertauskuvallisesti todeta, että Japanissa moni metsätyöntekijä käyttää edelleen työkalunaan käsisahaa moottorisahan sijasta.

Tähän läheisesti liittyvä toinen ongelma on Japanin niin kutsuttu “kaksoistalous”. Se koostuu yhtä aikaa kilpailukykyisestä vientisektorista, jossa Toyotan ja Mitsubishin kaltaiset yritykset kilpailevat markkinaosuuksista maailman muiden jättiyritysten kanssa. Tällä sektorilla kiivas ja kansainvälinen kamppailu markkinoista luo lähtökohtaisesti painetta tehostaa omaa toimintaa. Toinen sektori on puolestaan suuntautunut pitkälti kotimaan markkinoille. Tällä sektorilla yritysten välinen ja erityisesti kansainvälinen kilpailu on sektorin sääntelyn ja suojelun vuoksi lähes olematonta tai ei ainakaan riittävän aktiivista rohkaistakseen yrityksiä toimintansa tehostamiseen. Sen myötä sektorin yritysten tuottavuus ei nouse, eikä sektorilla nouse uusia ja tehokkaampia haastajia korvaamaan kaavoihin kangistuneita, vanhempia yrityksiä. Ja koska iso osa kyseisen, valtion osittain rahallisestikin tukeman sektorin yrityksistä tekee vielä kaiken lisäksi tappiota, ei monella yrityksistä ole myöskään varaa maksaa parempia palkkoja.

Osa-aikaisten työntekijöiden määrän kasvu ei ole sattumaa

Kuplan puhkeamisen jälkeisinä vuosikymmeninä myös Japanin työmarkkinat ovat muuttuneet merkittävästi, eivätkä vain paikallaan junnaavien palkkojen osalta. Vaikka jotkut edelleen yhdistävät Japanin työmarkkinoihin ajatuksen elinikäisestä työstä yhdelle firmalle, on tämä järjestelmä pitkälti jäänyt Takatoshi Iton ja Takeo Hoshin järkälemäisen The Japanese Economy -kirjan mukaan historialliseksi reliikiksi. Nykyisin yli kolmasosa japanilaisista työläisistä työskentelee osa-aikaisissa työsuhteissa, jossa palkat, eläkekertymät, työehdot ja etenemismahdollisuudet ovat merkittävästi vakituisessa työsuhteessa työskenteleviä huonompia. Esimerkiksi palkan osalta osa-aikaiset työntekijät tienaavat kolmanneksen vähemmän kuin vakituiset työntekijät. 

On tärkeä ymmärtää, etteivät Japanin alhaisena säilyneet palkat ole taloudellisten “luonnonlakien” sanelemaa todellisuutta, vaan ainakin osittain tietoisen poliittisten päätöksenteon tulosta. Japanin päättäjät eivät tuskin lähtökohtaisesti halua kurjistaa kansalaistensa oloja, mutta hallitukset ovat toistuvasti tehneet päätöksiä, joilla on ensisijaisesti pyritty tukemaan maan yrityksiä. Toimet ovat kuitenkin tapahtuneet lopulta Japanin miljoonien palkansaajien kustannuksella.

On tärkeä ymmärtää, etteivät Japanin alhaisena säilyneet palkat ole taloudellisten luonnonlakien sanelemaa todellisuutta.

Klikkaa twiitataksesi.

Kuten Jeff Kingston ja Machiko Osawa tuovat Japan in the Heisei Era -kirjassa maan työmarkkinoita käsittelevässä luvussa esiin, 2000-luvun alussa Japanin hallitukset toistuvasti purkivat työmarkkinoiden sääntelyä. Se ei johtanut parempiin palkkoihin vaan ainoastaan osa-aikaisten työntekijöiden kasvavaan lukumäärään. Parempien palkkojen sijasta monet japanilaisyritykset näkivätkin sääntöjenpurussa mahdollisuuden pitää työvoimakustannukset kurissa korvaamalla vakituisia työntekijöitä osa-aikaisilla työläisillä. 

Myös Japanin kohdalla joskus kehuttukin japanilaisnaisten kohentunut työllisyysaste on perustunut pitkälti juuri osa-aikaisen työn kasvuun. Monelle naiselle lapsen saanti tarkoittaa, että mahdollinen vakituinen työ jää taakse, ja usein menestyksekäskin ura saattaa jatkua osa-aikaisen asiakaspalvelutyön parissa. Monet voivat varmasti pitääkin osa-aikatyön tuomasta kasvaneesta vapaudesta, mutta kolikon kääntöpuolena on osa-aikaisten työpaikkojen taipumus kadota alta heti, kun talous sakkaa. Samalla on hyvä huomata, että kyseistä hyvinkin sukupuolittunutta työllisyysjärjestelmää tukee tietoinen talouspolitiikka, jossa kotitalouden ensisijainen tulonsaaja (yleensä mies) menettää verotukea, jos hänen samassa kotitaloudessa asuvan puolison (yleensä naisen) vuositulot ylittävät 7 000 euroa. 

Kishidaa odottaessa

Mitä Japanin taloudelle voisi siis tehdä? Korjausyritysten puutteesta ei poliitikkoja voi syyttää. Yksi väylä on ollut syytää valtavat määrät rahaa talouteen esimerkiksi investointien muodossa: hallitukset ovat toistuvasti pyrkineet tukemaan talouskasvua rahoittamalla siltoja, autoteitä ja  muita hankkeita, mikä ei kuitenkaan onnistunut elvyttämään talouskasvua. Lisäksi Japanin infrastruktuuri on jo aika hyvällä tasolla, eli tuottavuutta parantavia rakennuskohteita ei juuri enää ole.

Katzin mukaan tukipaketit eivät enää toimi, sillä Japanin talouden perusongelma on juuri valtava ja alhaisesta tuottavuudesta kärsivä kotimaan yrityssektori. Potentiaalisesti tehokkain ratkaisu olisi toki pyrkiä “rakenteellisiin uudistuksiin” – eli toisin sanoen avata sektoria kilpailulle. Se puolestaan johtaisi kuitenkin todennäköisesti konkursseihin ja työpaikkojen menetyksiin, mikä olisi poliittisesti hankalaa.

Poliittiset päätökset ovat yhdistelleet kumpaakin lähestymistapaa. Heinäkuussa murhattu pääministeri Shinzo Abe pyrki ratkaisemaan maan talouden pitkäaikaisia ongelmia kolmesta nuolesta koostuvalla Abenomics-talousohjelmalla, johon kuului niin valtavat tukipaketit kuin rakenteelliset uudistuksetkin. Lopputulokset ainakin japanilaisen työläisen kohdalta jäivät kuitenkin laihoiksi: Aben hallituksen päätösten myötä reaalipalkat maassa tosiasiassa laskivat, kiitos muun muassa Aben hallituksen päätöksen nostaa kulutusveroa 10 prosenttiin, mikä osui kovasti kuluttajien kukkaroihin. Ja koska valtaosa työllisyyden kasvusta koostui juuri huonosti palkatuista osa-aikaisista työläisistä, ei työllisyyden kasvu johtanut myöskään parempiin palkkoihin. 

Uusi kapitalismi uhkaa kuitenkin jäädä sanahelinäksi, jos valtapuolue LDP ei uskalla tehdä politiikkaa, jota erityisesti Japanin yrityssektori saattaisi vastustaa.

Klikkaa twiitataksesi.

Kolmas nuoli ei myöskään koskaan juuri lähtenyt Aben jousesta. Aben pyrkimys nostaa yritysveroa kaatui yritysmaailman väitettyä sen johtavan investointien vähenemiseen. Tässä on tärkeää ymmärtää, etteivät aiemmat leikkaukset Japanin yritysverossa ole toisaalta myöskään johtaneet korkeampiin palkkoihin tai kasvaneisiin investointeihin. Abe pyrki korottamaan palkkoja pyytämällä yrityksiä ystävällisesti korottamaan palkkoja, mutta tämäkään taktiikka ei johtanut toivottuun lopputulokseen. Tosiasiassa monet Japanin suuryrityksistä tekevät voittoa ja istuvat valtavien rahakasojen päällä. Yritykset eivät käytä rahaa investointeihin tai palkankorotuksiin, vaan sen sijaan esimerkiksi lähinnä omien osakkeiden hankkimiseen. Aben talouspolitiikan suurimmat hyötyjät olivatkin pitkälti Japanin yritysjohtajat, sijoittajat ja osakkeenomistajat.

Nykyinen pääministeri Fumio Kishida on niin ikään pyrkinyt taistelemaan samoja ongelmia vastaan. Hänen sloganinsa ei koostu nuolista, vaan paljon mahtipontisemmasta “uudesta kapitalismista”, jossa on avainasemassa talouden kakun jakaminen tasapuolisemmin. Abenomicsin nuolien tavoin uusi kapitalismi uhkaa kuitenkin jäädä sanahelinäksi, jos valtapuolue LDP ei uskalla tehdä politiikkaa, jota erityisesti Japanin yrityssektori saattaisi vastustaa. Huono ennusmerkki Kishidan mahdollisuuksille uudistaa talouden rakenteita olikin rahoitusmarkkinoiden kielteinen reaktio ajatukselle esimerkiksi pääomatuloveron korottamiselle, minkä seurauksena Kishida perui pikaisesti sanansa korotuksista. Pohdinnat uuden kapitalismin lopullisesta muodosta epäilemättä jatkuvat – samalla, kun moni japanilainen pohtii, mistä pitäisi nipistää, jotta rahat riittävät.

Kirjoittaja: Eero Tuorila

Editointi: Julia Lintunen

Kielenhuolto: Ida Andersson