Yhdysvallat on jo vuosisadan ajan ollut rikas ja geopoliittisesti onnekas suurvalta, jolla on poikkeuksellinen aseellinen kyvykkyys sekä voimakkaat globaalit liittolaissuhteet. Siitä huolimatta Washingtonin ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on vuosikymmenestä toiseen punaisena lankana ollut mörköjen näkeminen joka nurkan takana. Miten vaarallisuusharhat ohjaavat Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa, ja mitä Nato-Suomessa tulisi ymmärtää amerikkalaisten uhkakuvista?

Pelokkuus on ominaisuus, jonka harva amerikkalainen määrittelisi osaksi suurvallan kansanluonnetta. Päinvastoin. Samalla kun amerikkalaiset suhtaututuvat hallitukseensa epäluuloisesti ja pitävät mustasukkaisesti kiinni yksilönvapauksista, kollektiivisesti Yhdysvallat on amerikkalaisten silmissä suoraselkäinen, esimerkillinen ja rohkea globaali johtaja. Kolme neljästä amerikkalaisesta pitää Yhdysvaltoja maailman parhaana maana – tai vähintäänkin yhtenä parhaista.

Siitä huolimatta tutkimukset ovat vuosikymmenestä toiseen osoittaneet, että Yhdysvallat pelkää ulkomaailmaa enemmän kuin muut. Yhdysvaltojen ulkopolitiikkaa ja sen takana vaikuttavaa psykologiaa tutkinut professori Christopher J. Fettweis toteaa, että amerikkalaisen vaarallisuusharhan juuret ulottuvat ainakin toiseen maailmansotaan. Kylmän sodan aikaan amerikkalaiset pelkäsivät Varsovan liittoa enemmän kuin eurooppalaiset heti rautaesiripun toisella puolella ja Kiinaa enemmän kuin korealaiset ja japanilaiset.

Siinä missä eurooppalaiset kokivat maailman muuttuneen turvallisemmaksi kylmän sodan väistyttyä, raportoivat niin amerikkalaiset poliitikot kuin keskivertokansalaisetkin toistuvasti vielä 2000-luvulla maailman olevan vaarallisempi kuin koskaan ennen. Sama linja on jatkunut näihin päiviin asti. Amerikkalaiset pelkäävät esimerkiksi islamistista terrorismia ja roistovaltioita säännönmukaisesti enemmän kuin muut – heikoista perusteluista huolimatta. Syksyllä 2022 tehdyssä kyselyssä 60 prosenttia amerikkalaisista ilmaisi pelkäävänsä Venäjän käyttävän ydinaseita, mikä ohitti pelkojen hierarkiassa niin läheisen kuoleman, talouden romahtamisen kuin ympäristön saastumisenkin.

Mistä siis kumpuaa ajatus jatkuvasta uhasta ja Yhdysvaltoja vastaan väsymättömästi juonittelevista vihollisista, ja miten se ohjaa amerikkalaista ulkopolitiikkaa? Löytyykö selitys instituutioista, jotka haluavat pitää kynsin ja hampain kiinni resursseistaan? Vai pitääkö paikkansa vanha totuus ulkopoliittisista kriiseistä lääkkeenä vallanpitäjien sisäpoliittiseen kompasteluun?

Ripaus historiaa ja reilu annos Raamattua

Käsitys Yhdysvaltoja uhkaavasta vaarasta on epäilemättä monen tekijän summa. Fettweisin mukaan ilmiön takana on pohjimmiltaan kaksi amerikkalaisten jakamaa ja tiukassa istuvaa käsitystä maailmasta ja Yhdysvaltojen roolista siinä. Ensinnäkin amerikkalaisten keskuudessa vallitsee syvä usko siitä, että maailma on kaiken kaikkiaan vaarallinen paikka täynnä pahantahtoisia toimijoita. Toiseksi, amerikkalaiset ovat taipuvaisia uskomaan, että vähäinenkin maailmassa vallitseva järjestys ja rauha ovat seurausta Yhdysvaltojen vakauttavasta roolista osana kansainvälistä järjestelmää.

Eurooppalaisten saapuessa mantereelle Amerikka oli kuitenkin altavastaajien valtakunta. Yhdysvaltoihin saapui vanhalta mantereelta vähemmistöjä, sorrettuja ja uskonnollisia vainoja pakenevia. Syntyi ajatus siitä, että Amerikkaan rakennettaisiin yhteiskunta, joka suojelisi yksilöitä hirmuhallitsijoilta, ja turvaisi jokaiselle oikeuden elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. Tämä itsenäisyysjulistukseenkin ikuistettu mantra on vuosisatojen aikana muodostunut pohjaksi yksilönvapauksia ja vastuita korostavalle filosofialle sekä ajatukselle uniikin amerikkalaisesta ja ylivertaisesta elämäntavasta, jota amerikkalaisten velvollisuus on suojella ulkoisilta uhilta.

Historian lisäksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa kuuluvat kaiut myös Raamatusta. Amerikkalaisille hyvän ja pahan taistelu on tiiviisti läsnä arjessa ja ajattelussa tavalla, jota monen modernin eurooppalaisen on vaikea ymmärtää. Yhdysvalloissa herännäisyys istuu tiukassa, ja myös sen ulkopuolella monissa kristillisissä kirkoissa korostuu henkilökohtainen suhde jumalaan – ja paholaiseen. Monien amerikkalaisten ajatusmaailmassa maailman pahuuden takana onkin saatana temppuineen, ja siten paheisiin ja moraalittomuuteen tulee suhtautua mustavalkoisesti antamatta paholaiselle tuumaakaan periksi. Tämä uskonnon pohjalle rakentunut ehdottomuus on muotoutunut   tiiviiksi osaksi yhteiskunnan moraalikäsityksiä ja politiikkaa, ja se on omiaan oikeuttamaan rajujakin vastakkainasetteluja oli kyseessä sitten kilpailevat ideologiat, puolueet tai valtiot.

Roistojoukko ja yksinäinen poliisi

Amerikkalaisen ulkopoliittisen perinteen ideologinen perusta ”korvaamattomana valtiona” sisältää myös oletuksen siitä, että uhka Yhdysvalloille on myös uhka liberaalille maailmanjärjestykselle. Niin kauan, kuin Yhdysvaltojen vahva johtajuus kestää, kestävät myös demokratia, vapaus ja rauha ympäri (läntistä) maailmaa.

Erityisen voimakkaasti uhkakuvien evankeliumia Yhdysvaltojen ulkopolitiikassa ovat saarnanneet uuskonservatistit, joiden ääni alkoi voimistua 1960-luvulla, ja kaikui vahvana Washingtonissa niin Ronald Reaganin kuin George W. Bushinkin presidenttikausien aikana. Uuskonservatiivisten haukkojen retoriikassa heikkoutta ei saa näyttää, demokratia on vientituote ja amerikkalaista elämäntapaa on suojeltava estämällä myös muiden maiden lipsuminen kohti vaarallisena pidettyjä aatesuuntia.

Saman kolikon toinen puoli on amerikkalaisten usko siitä, että myös muut näkevät Yhdysvallat seisomassa yksin totaalisen kaaoksen ja hävityksen esteenä, ja siten Yhdysvallat piikkinä lihassaan ja esteenä omille imperialistisille pyrkimyksilleen. Ei siis ihmekään, että poliitikkojen viestimä asetelma, jossa vaihtuvat viholliset Iranista Kiinaan ja Pohjois-Koreasta Venäjään punovat juonia heikentääkseen Yhdysvaltojen asemaa ja edistääkseen omia intressejään on helppo hyväksyä, oli se sitten järjellä perattuna aukoton tai ei. Ja niin kauan kuin amerikkalaiset uskovat selässään roikkuvan ydinohjuksen muotoisen maalitaulun, on kansan tuki helpompi varmistaa niin suurelle puolustusbudjetille kuin interventionistiselle politiikallekin.

Uuskonservatismin kanssa yhteen kietoutuu myös sotateollinen kompleksi. Sen lisäksi, että rooli vaarallisen maailman rauhanvartijana istuu imartelevasti Yhdysvaltojen tarinaan, liikkuvat aitojen ja kuvitteellisten uhkien torjunnassa myös valtavat summat rahaa.

Lohdulliset viholliset

Pahimmillaan usko maailman vaarallisuudesta tulee siis amerikkalaisille kalliiksi sekä dollareina että pitkinä konflikteina, joissa on vähän voitettavaa. Mikä siis saa amerikkalaiset pitämään sinnikkäästi kiinni uhkien täyttämästä maailmankuvasta? Mikseivät rauhoittavat faktat saa amerikkalaisia tuntemaan oloaan turvalliseksi? Osin sama logiikka näyttää pätevän niin yksilöihin kuin valtioihinkin. Korkeimmat aidat rakennetaan kalleimpien talojen ympärille. Rikkaat ja etuoikeutetut kokevat usein suhteettoman suurta huolta turvallisuudestaan huolimatta siitä, että heillä on puolellaan myös turvallisin elinympäristö ja parhaat resurssit turvallisuudesta huolehtimiseen.

Käsitys turvallisuudesta ja turvattomuudesta kattaa paljon myös sellaista, missä faktoilla tai objektiivisella analyysillä on vain vähän sijaa. Esimerkiksi vuonna 2021 koronaviruspandemian jo tapettua yli miljoona amerikkalaista, nousivat Pohjois-Korean ydinaseet  Gallupin kyselyssä  amerikkalaisten silmissä suuremmaksi uhaksi Yhdysvaltojen intresseille kuin tartuntataudit, ilmastonmuutos, Venäjän sotilaallinen mahti tai Kiinan talouskasvu.

Viime vuosikymmenten aikana myös kansainvälisen politiikan tutkijat ovat enenevissä määrin alkaneet kiinnostua tunteiden ja tulkintojen merkityksestä ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ohjaavina tekijöinä. Ohjusten ja tankkien laskemisesta turvallisuuden mittarina on siirrytty tarkastelemaan myös valtioiden tarvetta synnyttää vakautta ja hallinnan tunnetta epävakaassa maailmassa. Sosiaalipsykologiasta kumpuaa myös ajatus siitä, että epävarmuus ja hämmennys heikentävät niin yksilön kuin yhteisönkin kysyä tulkita ympäröivää maailmaa, ja koska olemme huonoja sietämään epätietoisuutta, voivat huoli ja levottomuus johtaa hätiköityihin päätelmiin ja riskikkääseen käyttäytymiseen.

Koska amerikkalaiset jo uskovat maailman olevan vaarallinen paikka, on helpottavaa, jos vihollista voi osoittaa sormella ja hakea turvaa vahvasta yhteisestä identiteetistä. Tyypillistä onkin, että valtiot pyrkivät vastaamaan niin kutsuttuun ontologisen turvallisuuden tarpeeseen vahvistamalla niitä narratiiveja, joihin kansalaisten on helppo samaistua, ja jotka herättävät ylpeyttä ja yhteenkuuluvuutta. Oli kyse sitten Putinin retoriikasta, joka pyrkii muistuttamaan venäläisiä kansakunnan kunnianpäivistä rinnastamalla nyky-Venäjän aggression natsien kukistamiseen tai Yhdysvaltojen takertumisesta rooliin vapaan maailman johtajana, vastaavat narratiivit vakauden ja jatkuvuuden tarpeeseen.

Samaan tarpeeseen voivat vastata myös tutut rutiinit ja selvästi määritellyt roolit suhteessa niin liittolaisiin kuin vihollisiinkin. Siinä missä yhteenkuuluvuus liittolaisten kanssa, myös tuttu vihollinen voi olla turvan tai lohdun lähde. Joskus amerikkalaisesta näkökulmasta voi olla helpottavaa osoittaa ”hullua rakettimiestä” Pohjois-Koreassa vain todetakseen, että ”tuollaisia emme ainakaan ole”.

Mitä monimutkaisemmaksi maailma muuttuu, sitä turvallisemmalta tuntuvat tutut viholliset.

Nato-Suomen tulee ymmärtää Amerikkaa

Vaanivat vaarat ja perusteettomat pelot tuskin väistyvät Yhdysvaltojen ulkopolitiikan taustalta ainakaan pitkään aikaan. Viime vuosina julkinen mielipide sekä presidentti Joe Bidenin hallinnon hillitympi retoriikka ovat kuitenkin antaneet merkkejä siitä, että muutosta on ilmassa. Amerikkalaiset, presidentti itse etunenässä, mainitsevat entistä useammin sisäiset uhat merkittävänä vaarana maan turvallisuudelle ja vakaudelle. Eurooppalaiselta kulmalta tarkasteltuna asia tuskin kummastuttaa. Aseväkivalta, eriarvoisuus, rotukysymyksiin liittyvät jännitteet, heikossa hapessa olevat demokraattiset instituutiot sekä politiikan polarisaatio ja radikalisoituminen vaikuttavat jokseenkin ilmeisiltä epävakauden lähteiltä.

Amerikkalaisille muutos on kuitenkin merkittävä, ja myös Euroopassa on syytä seurata, minkälaista kansallisen ja kansainvälisen turvallisuuden maisemaa Washingtonissa maalaillaan presidentinvaalien lähestyessä reilun vuoden kuluttua. Katseiden kääntyessä kotimaahan, voi poliittinen keskustelu liikahtaa ainakin kahteen suuntaan. Toisaalta ensi vuoden presidentinvaaleissa asetelma voi antaa potkua Donald Trumpille tai mahdolliselle toiselle republikaanien laitaoikeiston edustajalle, sillä se tukee retoriikkaa, jossa demokraatit uhraavat omien kansalaisten huolet ja hädän kääntäessään katseensa muun maailman ongelmiin, oli kyseessä sitten Ukrainan sota, laajeneva Nato tai nouseva Kiina.  Toisaalta historian valossa on myös mahdollista, että sopiva ulkoinen vihollinen pyritään nostamaan tikun nokkaan muistuttamaan amerikkalaisia vahvasta ja oikeamielisestä isänmaasta, ja rauhoittamaan huolestunutta mielialaa suuntaamalla amerikkalaisten huoli kohti roistoa, josta kaikkien on helppo olla yhtä mieltä.

Suomen Nato-jäsenyys on enää pienestä kiinni. Pian olemme osa puolustusliittoa, jonka intiimiä yhteyttä Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaan ja sotilaalliseen mahtiin on turha kieltää. Etupiiri on liberaalien demokratioiden keskuudessa ruma sana, ja vaikka vain kärkkäimmät kriitikot ovat valmiita sen leiman Natoon lyömään, on selvää, että vähintäänkin Moskovasta käsin Nato näyttäytyy Yhdysvaltojen vallan jatkumona – ja akuuttina turvallisuusuhkana.

Siksi Yhdysvaltojen ulkopolitiikan ymmärtäminen on Suomessa tärkeämpää kuin koskaan. Jo Irakin sota kaksi vuosikymmentä sitten osoitti, että uhkakäsityksen myyminen amerikkalaisille onnistui helpommin kuin eurooppalaisille liittolaisille. Mahdollista siis on, että myös tulevaisuudessa nähdään tilanteita, joissa Nato-maiden käsitykset uhasta tai sen luonteesta eivät täysin kohtaa.

Siinä missä Washingtonissa on välillä hankala ymmärtää pienten maiden logiikkaa, näyttäytyy amerikkalaisten yhdistelmä hybrista ja hysteriaa ulkopuolisille usein kummallisena. Yhdysvaltojen ulkopolitiikan ymmärtäminen kuitenkin edellyttää, että ymmärrämme myös niitä tarpeita, arvoja ja uskomuksia, jotka sitä ohjaavat. Niin kauan, kun ulkopolitiikasta päättävät jakavat historian saatossa patologiseksi muuttuneen totuuden amerikkalaisia uhkaavasta vaarasta, on faktojen merkitys rajallinen. Sitäkin tärkeämpi on Euroopan ja Nato-maiden aktiivinen rooli jakamassa vastuuta amerikkalaisten rinnalla, ja muistuttamassa mustavalkoista suurvaltaa kansainvälisen järjestyksen monista harmaan sävyistä.

Kirjoittaja: Ulla Henttonen

Editointi: Tuulikki Olander, Ilmari Reunamäki

Kielenhuolto: Hanna Lehto