Suomen kolmas tasavalta: Hallitsemistapa EU-aikakaudella -teos lupaa enemmän kuin lopulta tarjoaa. Keskittymisenkohteiden hajotessa ympäriinsä ja jatkuessa pitkälle ei oikein mikään osuus kirjasta tule kunnolla valmiiksi. Aineksia parempaan kuitenkin on ja ydintehtävä hoituu kelvollisesti.

Heiskala, Risto; Aro, Jari; Herranen, Olli & Viitamäki, Riku (2022): Suomen kolmas tasavalta: Hallitsemistapa EU-aikakaudella. Helsinki: Gaudeamus. 2022. 460 s.

Suomen valtiohistoria on tupattu jakamaan karkeasti kolmeen osaan – tasavaltaan – kun tarkastellaan talouden rakenteiden ja instituutioiden roolia suhteessa yhteiskuntaan ja miten ne ovat muuttuneet vuosikymmenten saatossa. Ensimmäinen tasavalta koostui itsenäisyyden ensiaskelista ja toista maailmansotaa edeltäneistä vuosikymmenistä, toinen tasavalta taas hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisesta toisen maailmansodan jälkeen. Kolmannen tasavallan ensitahdit puolestaan lyötiin, kun Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi vuonna 1995.

Kullakin näistä ajanjaksoista on sille ominainen tapa hallita. Sille ominainen poliittinen järjestelmä, sille muodostuneet sosiaaliset tavat, perinteet ja arvopohja, jonka kautta asioita perustellaan ja joiden puitteissa asioista puhutaan. Kulttuurin syvävirtauksia, joiden kautta asioita tiedostamattakin pyritään peilaamaan keskusteluissa, kirjoituksissa ja puheissa. Ja sille ominainen valtiokoneisto poliittisine järjestelmineen. Esimerkiksi puoluejärjestelmien suhteen on siirrytty valkoisesta porvarisuomesta punamultasuomeen ja edelleen sirpaloitumiseen, jossa perussuomalaisten ja vihreiden kaltaiset uudet liikkeet tekevät vanhoihin taloudellisesti määrittyneisiin poliittisiin jakolinjoihin perustuvan hallinnon hankalaksi.

Kolmatta tasavaltaa vaillinaisesti selittämässä

Suomen kolmannen tasavallan osalta tätä monumentaalista kokonaisuutta ovat pyrkineet kartoittamaan Risto Heiskala, Jari Aro, Olli Herranen ja Riku Viitamäki teoksessaan Suomen kolmas tasavalta: Hallitsemistapa EU-aikakaudella (Gaudeamus 2022, 460 s). Teos pyrkii asettumaan jo nimensä perusteella tietoiseen jatkumoon sellaisten kotimaisen sosiologian merkkiteosten kanssa, kuin Pertti Alasuutarin Toinen tasavalta: Suomi 1946–1994, joka osaltaan kartoitti toisen tasavallan aikaisia rakenteellisia yhteiskuntajärjestelyistä sekä siihen liittyneitä puheavaruuksia, tapoja puhua asioista.

Kolmatta tasavaltaa käsittelevän teoksen pääteesistä – Euroopan unioniin liittymisen aikaansaamasta katkoksesta – on helppo olla samaa mieltä eikä sen merkitystä voine liiioitella. Kyseessä on merkittävimpiä käännekohtia maamme itsenäisyyden aikana niin hallinnollisesti, kulttuurisesti kuin poliittisesti ja se tunnustetaan laajasti. Euroopan unioniin liittyminen synnytti teoksen kirjoittajien mukaan ulko- ja sisäpolitiikan väliin kolmannen politiikan ja hallinnon kentän, jota noin 500 huippuvirkailijan ja poliitikon ryhmä hallitsee.

Euroopan unioniin liittyminen synnytti teoksen kirjoittajien mukaan ulko- ja sisäpolitiikan väliin kolmannen politiikan ja hallinnon kentän, jota noin 500 huippuvirkailijan ja poliitikon ryhmä hallitsee.

Klikkaa twiitataksesi.

Teos pyrkii – ja välttävästi onnistuu – pureutumaan tähän kutsumaansa valtioaateliin virkailijoiden, poliitikkojen ja poliittisten virkailijoiden syvähaastattelun keinoin. Sen sosiaaliseen maailmaan ja tulevaisuudennäkymiin: millainen on se suomalaisten virkailijoiden ja poliitikkojen kerrostuma, joka käyttää valtaa tällä avautuneella hallinnon kentällä. Miten se suhteutuu muiden jäsenmaiden valtioaateliin? Tuloksena on kunnianhimoinen, joskin vaillinainen, paketti siitä, miten Suomea hallitaan tällä ulkopolitiikan ja sisäpolitiikan väliin jäävällä EU-politiikan alueella, kuka siellä hallitsee ja mitä he ajattelevat.

Heiskala ja muut kolmatta tasavaltaa käsittelevän teoksen kirjoittajat eivät kuitenkaan tyydy tähän perinteiseen taloussosiologiseen esitykseen sen hallitsemistavoista ja -järjestelyistä, vaan teos tuntuu jatkuvasti leviävän mitä erilaisimpiin teorioihin unionin yhdentymiskehityksestä, tulevaisuuden haasteista ja esittelyihin Euroopan unionin (suhteessa kansallisvaltioihin pienestä) toimintabyrokratiasta sekä sen prosesseista. Läpitunkeva teema teoksessa onkin sen epäjohdonmukaisuus ja sinne tänne hyppeleminen, joka on liian ison palan haukkaamisen lopputulos.

Teoksen massiivisen itse esitetyn fokuksen myötä moniaalle leviävän asiakokonaisuuden käsittely jääkin kovin pintapuoliseksi reilusta sivumäärästä huolimatta. Aineksia olisi olisi ollut useampaankin teokseen, joilla olisi ollut selkeästi eriävä ja tarkemmin määritelty tehtävä. Samalla olisi päästy selvästi syvemmälle ja teokset muodostuneet tutkimuksellisesti antoisammaksi. Nyt käsitellyn teoksen syvähaastattelut ovat sen tärkein ja uniikein anti laajuudessaan, mutta kovin syvälle tyypittelemään ja analysoimaan niitä ei ehditä kaiken muun ohessa. Haastattelutekstin referointi jää ikään kuin tämän valtioaatelin summittaiseksi ja satunnaiseksi ajatusten esittelyksi, mistä kokonaisuus kärsii suuresti.

Niin ikään tärkeimpään aiempaan tutkimukseen Euroopan unionista, sen prosesseista ja olemuksesta viitataan kovin niukalti. Se olisi kenties ymmärrettävää jos fokus olisi – teoksen nimen mukaisesti – lähes pelkästään sosiologisessa näkökulmassa, johon se selvästi pyrkii asettumaan, ja se kuvaisi edeltäjänsä tavoin sitä, miten asioista puhutaan ja sen yhteiskunnallista kontekstia. Sikäli kun kuitenkin jatkuvasti eksytään käsittelemään yhdentymiskehitystä ja unionin haasteita, olisi taustoittava tutkimus tullut lukea merkittävästi paremmin. Lukija kiinnittyykin siten tarkastelemaan erityisesti sitä, miten kolmannen tasavallan tapa puhua eroaa aiemmista, sillä sen voi katsoa olevan teoksen päätehtävä.

Välineellisyys suomalaisten EU-katsantokantana

Teos onnistuu valottamaan – vaan ei syväluotaamaan – yhtäältä valtioaatelin ja kansalaisten tuntoja unioniin liittyen. Haastattelujen lisäksi tuhansien uutiskommenttien pohjalta tehdyn analyysin perusteella tapaa puhua Euroopan unionista henkilöi varsinkin tavallisen kansan parissa välineellisyys. Lähes kaikessa kotimaisen julkisuuden keskustelussa lähdetään siitä luonnollisena pidetystä lähtökohdasta, jossa tarkoitus on ennen kaikkea ajaa ja puolustaa käsitettyä Suomen kansallista etua – oli kyseessä sitten Euroopan unioniin myötämielisesti tai vastentahtoisesti suhtautuva kansallinen taho.

Tässä yhteydessä ei tilanpuutteen vuoksi ole mahdollista selvittää kaikkia niitä tekijöitä, joiden myötä suhteellisen tuoreita kansallisvaltioita käsitellään luonnollisena ja oikeana sekä ikään kuin arvovapaana oletuspohjana kaikelle keskustelulle. Moisen oletuksen ääneen sanominen kuitenkin kenties auttaa ymmärtämään ja käsittelemään sitä, miksi EU välinearvona ja oman kansallisvaltion nollasummaetu verrattuna muihin eivät välttämättä samoissa määrin esiinny esimerkiksi Euroopan parlamenttiin valittujen edustajien tai Euroopan unionin kotimaisten virkailijoiden mielipiteissä. Samoin haastatteluissa korostuu unionin jatkuvien neuvottelujen arkitodelliusuus: hankalaksi heittäytymällä vaikutusvalta asioihin vähenee seuraavilla kerroilla; ja se seuraava kerta kyllä tulee vastaan lähes hetimmiten.

Teoksen mukaan Euroopan unionin toimintaa kuvaakin eräänlainen perusjännite, joka näkyy niin kriisinhoidossa kuin arkisemmassakin toiminnassa. Yhtäältä kansallisessa keskustelussa perustellaan EU:n oikeutusta välinearvona: miten tehdyt päätökset auttavat ja ajavat juuri kansallisvaltio Suomen etua. Toisaalta rakentava pitäisi olla eikä kansallista veto-oikeuskorttia tulisi heiluttaa liiaksi, tai vaikutusvalta hupenee tulevaisuudessa eikä asioita saa enää ajettua mieleiseensä suuntaan yhtä tehokkaasti.

Varsinkin europarlamentaarikot joutuvatkin tasapainoilemaan kansallisten välinearvon kautta peilaavien välittömien vaateiden sekä kompromissien ja rakentavuuden kanssa. Tilanne on sikäli erilainen suhteessa kansalliseen parlamenttiin, ettei juuri kukaan (enää) oleta – satunnaista siltarumpupolitiikkaa lukuunottamatta – vaikkapa porilaisen edustajan ajavan juuri Porin etua kansallisessa eduskunnassa muista juuri välittämättä, vaan oletus on koko Suomen edun ajamisessa poliittisten mielipiteidensä mukaan. Toistaiseksi ideologioiden perusteella tapahtuva parlamentarismi loistaakin poissaoloaan välittömästi, kun Suomessa puhutaan Euroopan unionista ja sen parlamentista – valitettavasti.

Toistaiseksi ideologioiden perusteella tapahtuva parlamentarismi loistaakin poissaoloaan välittömästi, kun Suomessa puhutaan Euroopan unionista ja sen parlamentista – valitettavasti.

Klikkaa twiitataksesi.

Mediaa ja poliitikkoja ei kiinnosta kertoa unionista – eikä kansaa juuri kiinnosta kuulla

Tätä kansallisen edun dominanssia kansallisessa keskustelussa ei ainakaan vähennä se, että kansallinen media elää – kuten teoksessakin kuvataan – yhä toisen tasavallan aikaa. Vaikka toisen maailmansodan jälkeisenä hyvinvointivaltion rakennuskautena kuikuiltiinkin Moskovaan päin nyökkäyksen toivossa, oli asioiden päätäntävalta varsinkin sisäpoliittisesti kiistattomasti Helsingissä, jolloin siihen keskittyminen oli politiikan suhteen perusteltua.

Kolmanteen tasavaltaan siirryttäessä tilanne kuitenkin on muuttunut ratkaisevasti. Esimerkiksi entinen pääministeri Matti Vanhanen kuvaa teoksen haastattelussa, kuinka pääministerin ajankäytöstä puolet kuluu Euroopan unioniin liittyvien asioiden hoitoon. Siitä huolimatta EU-politiikkaa ei kotimaisten lehtien sivuilla juuri näy, muuten kuin myöhäisherännäisenä jossitteluna sekä vempulointina maidon jo kaaduttua maahan. Näin kävi esimerkiksi viimekeväisen koronatukipaketin suhteen, jota oli pitkään valmisteltu ja josta oli muualla unionin alueella keskusteltu jo viimeistään edeltävänä syksynä. Kansallinen julkisuus heräsi Suomessa asiaan vasta, kun yhdessä kuukausikaupalla hiottu ja rakennettu kompromissi saapui kansalliseen parlamenttiin toimeenpantavaksi valmiina pakettina. Media elää yhä menneisyydessä ja kuvittelee erheellisesti kansallisen politiikan olennaisimman ja ainoan pääkallonpaikan sijaitsevan edelleen Helsingissä.

Jälkijättöisyys ei kuitenkaan ole yksinomaan kotimaisen median syy. Suomen EU-politiikka on jäsenmaista kenties eniten kotimaisen parlamentin talutusnuorassa. EU-asioita käsittelevä eduskunnan suuri valiokunta – jossa on kaikkien eduskuntapuolueiden edustajia – ohjeistaa sekä etukäteen että kuulee tilinteon jälkikäteen jokaiselta ministeriltä, joka on EU-jäsenvaltioiden ministereiden kesken menossa asioista päättämään. Edustajat siis kyllä tietävät missä mennään. Kysymys on yksinkertaisesti siitä, etteivät minkään puolueen edustajat syystä tai toisesta katso kovin tärkeäksi viestiä äänestäjilleen tai median edustajille merkittävän lainsäädäntölähteen tapahtumista, ennen kuin on liian myöhäistä siihen vaikuttaa.

Osin tästäkin syystä Euroopan unioni on onnistunut yhdentymiskehityksen strategiassaan – kuten teoksen haastatteluissakin esille tuli – edetä hissukseen, “liiallista demokratiaa” sekä kansallisvaltioiden kuviteltujen yhteisöjen symboliikan ja identiteetin suoraa haastamista välttäen. Teos – jälleen ohi omasta ydintehtävästä mennessään – argumentoi symbolien ja perinteisen valtionrakennuksen haaston puutteessa olevan pohjimmiltaan syy siihen, miksi myös myönteisesti integraatioon ja unioniin suhtautuvat argumentoivat pääasiassa kansallisesta viitekehyksestä käsin. Yhdistävät eurooppalaiset symbolit ja julkisuus, johon vedota ja identifioitua puuttuvat, tietoisesti.

Euroopan unioni on onnistunut yhdentymiskehityksen strategiassaan – kuten teoksen haastatteluissakin esille tuli – edetä hissukseen, “liiallista demokratiaa” sekä kansallisvaltioiden kuviteltujen yhteisöjen symboliikan ja identiteetin suoraa haastamista välttäen.

Klikkaa twiitataksesi.

Euroopan unionin haasteiksi tulevaisuudessa haastatteluissa mainitaan erityisesti ristiriita omien arvojen ja pragmaattisen kansainvälisen reaalipolitiikan välillä: kansainvälisesti tehdään yhteistyötä ja kauppaa autoritääristenkin valtioiden kanssa, vaikka samalla toitotetaan omaa demokraattisuutta, liberaaliutta ja hyveellistä oikeusvaltiota. Samoin uskottavuus on usein koetuksella, kun vaikkapa Unkarilta vaaditaan nuhteetonta käytöstä samalla kun EU itse rikkoo julkilausuttuja periaatteitaan taloudellisilla yhteisvastuilla ja kansanäänestystuloksien sivuuttamisilla.

Esiin nousee myös – hieman yllättäen ja monesta suusta – Afrikka. Manner on muodostunut tietynlaiseksi tabula rasaksi eurokraattien keskuudessa, johon viitataan joko toiveiden ja mahdollisuuksien tyyssijana tai huolta aiheuttavana ongelmana. Tyhjänä tauluna. Riippumatta kumpi näkökulma hallitsee, ominaista on Afrikan käsittäminen yhtenäisenä ja tahdottomana kappaleena, jolla ei ole itsenäistä toimijuutta – saati että sen yksittäisillä valtioilla olisi.

Ylemmyydentuntoinen ja ylimalkainen suhtautuminen heijastaa kipeästi sitä epäkohtaa joka unionin on korjattava suhteensa globaaliin etelään, mikäli se mielii nousta kokonsa viitoittamaan suurvalta-asemaan. Kuten Alexander Stubb toukokuun alkupuolella Financial Timesin artikkelissaan kuvasi, avain “globaalin etelän” suosion saavuttamiseen käy aidon toimijuuden tunnustamisen ja osallistumisen takaamisen kautta.

Suomalaisella valtioaatelilla Euroopan unionissa on siis myös sokeat pisteensä. Afrikan lisäksi hyvää tarkoittavilla ihmisillä on taipumus, etteivät he oikein ymmärrä mistä euroskeptismi kumpuaa, koska ajattelevat EU:n olevan lähtökohtaisesti hyvää ja kaunista. Sama efekti tuli esille myös teoksen perkaamissa kansalaiskeskusteluissa: vaikka keskustelijoiden tulkitsemat pohjafaktat olivat samoja, niistä vedettiin silmiinpistävän itsevarmasti täysin erilaisia tulkintoja riippuen identiteetistä, kokemuspohjasta ja maailmankuvasta.

Epäjohdonmukaisesti epäolennaisuuksiin & parempi EU-keskustelu

Kaiken kaikkiaan Heiskala, Aro, Herranen ja Viitamäki onnistuvat teoksessaan kelvollisesti analysoimaan Suomen kolmannen tasavallan puheavaruutta ja hallintotapaa suhteessa Euroopan unioniin. Teos nostaa esiin relevantteja jakolinjoja ja puhumistapoja lähdemateriaalinsa pohjalta. Se kuitenkin kärsii huomattavasti puutteellisesta kohdentamisesta ja keskittymisestä sen julkilausumattomaan, mutta tarkoitettuun tutkimustehtävään eksymällä epäjohdonmukaisesti epäolennaisuuksiin. Karsimalla turhaa löytöretkeilyä olisi ollut mahdollista joko tiivistää teos puoleen sen nykyisestä pituudesta tai edetä tuplasti syvemmälle sen ydintehtävässä, hallitsemisen tavan ja puheavaruuksien sosiologisessa analyysissa.
Teos on siitä huolimatta ajankohtainen katsaus niin jatkumona ja suhteessa aiempaan suomalaisten hallintotapojen tutkimukseen, mutta myös tuomalla Euroopan unionin toimintaa ja siihen liittyvän keskustelun vaillinaisuutta esiin. Se surullisen kuuluisa mantra paremman EU-keskustelun kaipuusta pätee edelleen. Luultavasti tosin tämän teoksen jälkeenkin.

Kirjoittaja: Julius Lehtinen
Kommentointi ja editointi: Niko Niemisalo ja Henna Nivakoski
Kielenhuolto: Hanna Lehto