Republikaanipuolueen johto on vakuutellut yhteen ääneen demokraattipresidentti Bidenin hallinnon kanssa Yhdysvaltojen vankkumatonta tukea Ukrainalle. Republikaanien joukosta kuuluvat kriittiset äänet kuitenkin kumpuavat puolueen historiallisista jakolinjoista. Kaiken kaikkiaan niin sanotut sodan vastustajat ovat värikäs joukko, jota yhdistää epäluulo Washingtonin valtaeliittiä kohtaan.

Venäjän Ukrainaan kohdistaman hyökkäyssodan vuosipäivänä Yhdysvaltain senaatin republikaanijohtaja Mitch McConnell vieraili Mäntyniemessä ja vakuutteli Suomen presidentti Sauli Niinistön kanssa yhteen ääneen Yhdysvaltain vankkumatonta tukea Ukrainalle.

Toistaiseksi kymmenien miljardien dollarien tukipaketit ovat menneet kongressissa läpi molempien puolueiden laajalla tuella. Demokraatit ovat seisoneet yksimielisesti tukipakettien takana, ja republikaaneistakin vastaan on hangannut vain pieni vähemmistö.

Tuki ei kuitenkaan ole taattua eikä Yhdysvaltain ulkopoliittinen linja kiistaton.

Yhdysvaltalaisista selvä enemmistö tuomitsee Venäjän toimet, ja valtaosa kannattaa sanktioiden ja ukrainalaispakolaisten vastaanottamisen kaltaisia poliittisia toimenpiteitä. Kriittisiä ääniä on kuitenkin kuultu kongressissa asti, ja äänestäjien tuki on ollut laskemaan päin: huhtikuussa 2023 julkaistussa gallupissa jo puolet republikaanivastaajista oli sitä mieltä, että Yhdysvallat on käyttänyt liikaa rahaa Ukrainan aseistamiseen. Vain noin joka neljäs yhdysvaltalaisista kannattaa maan “merkittävää” osallisuutta sodassa.

“Monet konservatiivit ovat ilmaisseet sympatiansa Ukrainalle ja toivovat sen voittavan, mutta heidän mielestään Yhdysvallat on joko tehnyt jo tarpeeksi tai sen ei olisi pitänyt puuttua sotaan alun alkaenkaan”, toteaa republikaanipuolueen alueellisena kenttäpäällikkönä Floridassa työskentelevä lähde, joka vastaa nimettömänä ja korostaa ettei edusta puolueen linjaa.

Demokraateista yli puolet sanoo edelleen, että Yhdysvaltain tulee jatkaa Ukrainan tukemista niin kauan kuin se vaatii. Toisaalta jo lähes kolmannes heistäkin on sitä mieltä, että Yhdysvaltojen pitäisi jatkaa samalla linjalla enää 1–2 vuotta.

Muitakin kuin Venäjä-mielisiä salaliittoteoreetikoita

Keitä Ukrainan tukemisen vastustajat ovat ja mitä sodasta käyty keskustelu kertoo Yhdysvaltain ulkopoliittisesta kulttuurista?

Ensimmäisenä mieleen tulee Venäjän valtiontelevisiossa kiitosta kerännyt kolmikko: edustajainhuoneen trumpilaiset maga-republikaanit Lauren Boebert ja Matt Gaetz sekä Fox Newsiltä vastikään kenkää saanut tähtiankkuri Tucker Carlson. Edelliset ovat vastustaneet Ukrainan tukemista hanakasti, ja he kieltytyivät osoittamasta suosiotaan Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyille tämän vieraillessa Capitolilla. Carlson puolestaan suolsi Kremlille suotuisaa sanomaa maan katsotuimmassa ajankohtaisohjelmassa, Tucker Carlson Tonightissa.

Ukrainan tukemista vastustavat ovat muutakin kuin Venäjä-mielisiä salaliittoteoreetikoita, sanoo republikaanilähde.

“Sanoisin, että ehkä joka kymmenes Ukrainan tukemista vastustavista konservatiiveista on Venäjä-mielisiä. Kaksi viidestä vastustaa tukipaketteja, koska olemme 31 biljoonaa dollaria velkaa, ja toiset kaksi ovat Irakin ja Libyan sotia kritisoineita globalismin vastustajia [toim. huom. suunnilleen kaikki paitsi John Bolton väittävät jälkeenpäin vastustaneensa Irakin sotaa]. Loppuja ei vain kiinnosta”, hän hahmottelee.

Lisäksi yhdysvaltalaisten vastahakoisuutta sotaan osallistumiseen selittää se, että he aidosti pelkäävät ulkomaailmaa ja esimerkiksi Venäjän ydinaseita muita enemmän, kuten Ulla Henttonen kirjoittaa.

Senaatin vähemmistöjohtaja Mitch McConnell vieraili Mäntyniemessä sodan vuosipäivänä. Kuva: Matti Porre / Tasavallan presidentin kanslia.

Oikean konservatismin paluu

Yhdysvallat ei mene ulkomaille etsimään tuhottavia hirviöitä [– –] Se kannattaa kaikkien kansakuntien vapautta mutta suojelee vain omaansa.

– John Quincy Adams (1767–1848), Yhdysvaltain ulkoministeri (ja sittemmin presidentti)

Donald Trumpin magalaisen (Make America Great Again) protestiliikkeen ytimessä on niin sanottuun vanhaan oikeistoon nojaava populistinen konservatismi, jolle on läpi Yhdysvaltain poliittisen historian löytynyt vastakaikua erityisesti Yhdysvaltain sydänmailla, kirjoittaa Yhdysvaltain historian dosentti Markku Ruotsila teoksessaan Sydänmaiden kapina – Donald Trump, amerikkalainen konservatismi ja äärioikeiston nousu (2018). Tämän vanhan konservatismin ytimessä on ollut liittovaltion roolin minimointi niin talouspolitiikassa kuin myös ulkopolitiikassa.

Velasta huolestuneeksi on ilmoittautunut esimerkiksi republikaanien libertaarisiipeä edustava Rand Paul. Kentuckyn senaattori on ollut yksi näkyvimmistä Ukrainan tukipakettien vastustajista. Paul nousi senaattiin vuonna 2010 demokraattipresidentti Barack Obamalle (ja osaltaan tämän republikaaniedeltäjä George W. Bushille) vastareaktioksi syntyneen teekutsuliikkeen nosteella.

Yhdysvaltain ulkopoliittista linjaa on voitu 1980-luvulta alkaen, mutta erityisesti 2000-luvulla, kutsua neokonservatiiviseksi. Sille leimallista on niin sanottu demokraattinen globalismi (myös kova wilsonismi tai liberaali-imperialismi), jonka mukaan Yhdysvalloilla on oikeus – ja suorastaan velvollisuus – käyttää sotilaallista ja taloudellista mahtiaan maailman parantamiseen.

Neokonservatismi henkilöityy usein Afganistaniin ja Irakiin sotimaan lähteneeseen presidentti George W. Bushiin, mutta magalaisten puheissa sillä viitataan summittaisesti koko Washingtonin suon poliittiseen eliittiin, mukaan lukien demokraattipuolueeseen ja republikaanipuolueen valtavirtaan – kuten Mitch McConnelliin.

Neokonservatiivit eivät ole karsastaneet julkista rahankäyttöä etenkään suhteessa puolustusmenoihin, minkä vuoksi itseään oikeiksi konservatiiveiksi kutsuvat heikon liittovaltion kannattajat ovat jopa pitäneet republikaanipuolueen neokonservatismia vasemmiston Troijan hevosena (Yhdysvaltain kontekstissa julkista kulutusta, verotusta ja sääntelyä vastustava talouskonservatismi tarkoittaa käsitteenä suurin piirtein samaa kuin talousliberalismi Euroopassa).

Ulkopolitiikka murrosten keskellä

Neokonservatismi ei siis ole republikaanien ikiaikainen linja. Ruotsilan mukaan Yhdysvaltain nykyrepublikaanipuolueen kilpailevat linjat saivat lähtösysäyksensä New Dealista 1930-luvulla.

New Deal oli joukko demokraattipresidentti Franklin D. Rooseveltin johdolla tehtyjä uudistuksia ja velkarahalla tehtyjä julkisia investointeja, joilla elvytettiin Yhdysvaltain taloutta 1930-luvun laman kourista. Keynesiläisiin talousoppeihin pohjautunut New Deal muutti perustavanlaatuisesti ja pysyvästi sen, miten Yhdysvalloissa ajateltiin talouden suhteesta liittovaltioon. Vastareaktiona uudenlaiselle talousregiimille heräsi niin sanottu vanha oikeisto (Old Right). Ideologisesti sille keskeistä oli liittovaltion koon minimointi, alhainen verotus ja markkinatalouden sääntelemättömyys. Heikon liittovaltion periaate perustui ajatukseen, ettei poliittisille vallanpitäjille pitäisi keskittää myös taloudellista valtaa. Tällaiselle konservatismille löytyi runsaasti ruohonjuuritason kannatusta, vaikka vanhaa oikeistoa olikin luomassa erityisesti maan taloudellista eliittiä eli fossiili- ja teräs- ja kulutustarvikeyhtiöiden johtajia, jotka vastustivat uutta vallanjakoa.

Konservatiivisen talouspolitiikan lisäksi vanhalle oikeistolle oli Ruotsilan mukaan “ainakin yhtä keskeistä” isolationistinen eli eristäytyvä (tai kansalliskonservatiivinen) ulkopoliittinen doktriini, joka sekin perustuu mahdollisimman heikon liittovaltion ideaaliin. Unilateralismi eli eristäytymiseltä näyttävä kansallisten etujen varjelu ei siis ole Trumpin keksintö, vaan tietyllä tapaa paluu vanhan oikeiston juurille.

Vielä vuoden 2000 presidentinvaalien alla myös George W. Bush kampanjoi kylmän sodan jälkeisen trendin mukaisesti vanhan oikeiston eristäytyvämmän linjan puolesta, mutta seuraavana vuonna syyskuun 11. päivän terrori-iskut muuttivat kaiken.

Bush aloitti 20 vuotta kestäneen Afganistanin sodan sekä vuonna 2003 yli kahdeksan vuotta kestäneen Irakin sodan. Terrorismin vastainen sota antoi presidentille nostetta, joka kantoi hänen uudelleenvalintaansa asti vuonna 2004. Bushin sotatoimille oli alkuvaiheessa laaja tuki, ja Irakin sodan käynnistämisen puolesta oli yksimielisen republikaanipuolueen rinnalla äänestämässä muiden muassa Hillary Clinton ja Joe Biden.

Bushin väitteet Irakin presidentti Saddam Husseinin joukkotuhoaseista osoittautuivat pian valheiksi, ja Irakin sota huonoksi ideaksi, mikä vaikuttaa Yhdysvaltain politiikkaan edelleen. Irakin sotaa paitsi bushilaisia valtavirran republikaaneja myös Hillary Clintonia vastaan käyttivät niin Barack Obama demokraattien esivaaleissa vuonna 2008 kuin Donald Trump vuoden 2016 presidentinvaaleissa.

Usko demokraattiseen globalismiin ei kuitenkaan loppunut Obaman valinnan myötä. Nobelin rauhanpalkinnon saanut Obama pommitti muun muassa Libyaa ja Syyriaa – ulkoministerinsä Hillary Clintonin kanssa, mitä he itsekään eivät jälkikäteen ole pitäneet suurimpina saavutuksinaan. Myös Joe Biden on “aina ollut liberaali internationalisti, joka uskoo voimankäyttöön liberaalien tavoitteiden saavuttamiseksi”, kuten Harvardin yliopiston professori Matthew Baumia haastatellut Maria Lindén (ent. Annala) kirjoittaa.

“Ruokkikaa ihmisiä, ei Pentagonia” ja “sota ei ole vihreää!”. Maaliskuussa 2023, Irakin sodan 20. vuosipäivän tienoilla, Washingtonissa järjestettiin sodanvastainen mielenosoitus, jossa muun muassa vihreät ja feministiset liikkeet vastustivat Yhdysvaltain osallistumista Ukrainan sodan rahoittamiseen. Kuva: Juulia Heikkinen.

Trump ravistelemassa vaihtoehdotonta ulkopolitiikkaa

Donald Trumpin isolationismi muutti Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa aidosti, vaikka hänen linjaansa voikin hyvällä syyllä kuvailla epäjohdonmukaiseksi ja arvaamattomaksi. Neokonservatiiveja miellyttävää ulkopolitiikkaa hän toteutti esimerkiksi suhteessa Israeliin, Iraniin ja Syyriaan, ja alkukaudesta hänen turvallisuusneuvonantajanaan toimi neokonservatiivisena sotahaukkana tunnettu John Bolton.

Isolationismi Trumpin kaudella tarkoitti kuitenkin kansainvälisen yhteistyön ja toisaalta sotimisen karsastamista. Ulkopoliittista linjaansa hän on sanoittanut erityisesti Irakin sotaa ja neokonservatiiveja kritisoimalla ainakin vuodesta 2011 lähtien, jolloin hän jo kolmannen kerran suunnitteli presidenttiehdokkuuttaan. Eristäytymisen filosofiassa ensisijaista on Amerikan kansallisten etujen maksimointi. Esimerkiksi Irakin sotaa Trump on väittänyt vastustaneensa aina, mutta kun siellä kerran oltiin, niin olisi sieltä pitänyt edes ottaa öljyt mukaan! Trump näytti haistaneen kansalliskonservatiivisen populismin tilauksen olevan huipussaan.

Ruotsila kuitenkin muistuttaa, ettei Trump “alun perin suinkaan yksiselitteisesti asettunut neokonservatiivien visiota vastaan” eikä vastustanut Irakin sotaa alusta alkaen, kuten on väittänyt. Ironista on myös magalaisten taakse asettuneen Fox Newsin hyökkäykset neoconeja vastaan ottaen huomioon, mikä kaapelikanavan rooli oli Irakin sodan lietsomisessa.

Trumpin ansioksi tavataan mainita, ettei hän aloittanut uusia sotia, mikä on Yhdysvaltain presidentille “matala mutta merkittävä rima”.

Toisin sanoen 2000-luvulla vaihtoehtoja globaalille interventionismille on ollut vähänlaisesti, mikä on mahdollisesti osaltaan kanavoinut protestiääniä Trumpin leiriin. Yhdysvalloissa epäluulo ja suoranaiset salaliittoteoriat hallintoa kohtaan ovat varsin valtavirtaisia, ja vaihtoehdottomuus sekä valheet ja virheet ovat olleet omiaan ruokkimaan niitä. Kongressiedustajien tekemät rinnastukset Ukrainan ja Irakin välillä ovat osoitus siitä, että nämä epäluulot hämärtävät tilannekuvaa Ukrainasta sen lisäksi, että Ukraina saattaa näyttää muutenkin etäiseltä geopoliittisesti etuoikeutetussa maassa. Tämä näkyy myös establishmentin eli poliittisen valtavirran vasemmalla puolella:

“He valehtelivat sinulle Vietnamista. He valehtelivat sinulle Irakista ja Afganistanista. He valehtelivat sinulle Syyriasta ja Libyasta. He valehtelivat sinulle Hondurasista ja Boliviasta. He valehtelivat sinulle Assangesta ja Russiagatesta. Joten miksi hitossa uskoisit, mitä he kertovat sinulle Ukrainasta?” kysyi vuoden 2016 presidentinvaaleissa vihreiden ehdokkaana ollut Jill Stein Twitterissä helmikuussa 2022.
Irakin sotaa vastaan alun perin senaatissa äänestäneen Bernie Sandersin tuenilmaus Ukrainalle ja Bidenin ulkopolitiikalle oli Steinin mukaan osoitus siitä, että “sotakoneisto” on kaapannut demokraattipuolueen lopullisesti.

Mihin suuntaan seuraava presidentti vie ulkopolitiikkaa?

Yhdysvalloissa käydään ensi vuonna presidentinvaalit, joiden jälkeen presidenttinä voi olla Bidenin sijaan jälleen Donald Trump tai hänen haastajakseen viime viikolla ilmoittautunut Ron DeSantis, joka niin ikään edustaa Amerikka ensin -ulkopolitiikkaa.

Seuraavaksi valittavalla presidentillä tulee olemaan väliä myös Ukrainan kannalta. Trump väittää voivansa lopettaa sodan päivässä ja DeSantis kritisoi Yhdysvaltain liiallista osallisuutta ja Bidenin “avointa shekkiä” sotaan, jota kutsui aluksi vähättelevästi “alueelliseksi kiistaksi”. 

Nähtäväksi jää, kuinka suureksi vaalikysymykseksi ulkopolitiikka nousee ja mihin “sodanvastaiset” protestiäänet poliittisen valtavirran ulkolaidoilla kanavoituvat. Olisi kuitenkin syytä varautua siihen, ettei Euroopassa voida välttämättä iankaikkisesti luottaa siihen, että uljas ja mahtava Yhdysvallat rientää apuun aina kun viheliäiset diktaattorit käyvät uhittelemaan.

Kirjoittaja: Aleksi Nissilä

Editionti: Ulla Henttonen ja Tuulikki Olander

Kielenhuolto: Ida Andersson