Suomessa viimeisen kahden vuoden aikana nähty mullistus ulkopoliittisessa ajattelussa kuvastaa laajempaa muutosta länsimaisessa maailmankuvassa. Vaikka toisin haluttiin, edelleen on valtioita, jotka ovat valmiita uhraamaan taloudelliset suhteensa ja kansalaistensa henkiä turvallisuutensa maksimoimiseksi. Asian tunnustaminen on siirtänyt länsimaiden prioriteetteja globaalista rauhantyöstä kansalliseen turvallisuuteen.

Kylmän sodan loppupuolella harjoiteltiin siirtymistä kahden kilpailevan sotilaallisen suurvallan kamppailusta kohti sääntöpohjaista maailmanjärjestystä, kun Yhdysvallat ja Neuvostoliitto rajoittivat useilla sopimuksilla asejärjestelmiensä määrää ja laatua. Kun Neuvostoliitto hajosi, muodostui länsimaissa suosituksi ajatukseksi ja kansainvälisen politiikan lähtökohdaksi liberalismi. Sen mukaan liberaali demokratia on vääjäämätön lopputulos kaikkialla, koska mikään muu poliittinen järjestelmä ei takaa kansalaisten vapautta, vaurautta ja kansainvälistä vakautta paremmin. Kylmän sodan realistien tavoin liberalistit näkevät maailmanjärjestyksen valtioiden välisenä anarkisena systeeminä, mutta heidän mukaansa itsekkäiden intressien sijaan valtiot saadaan tavoittelemaan yhteistä hyvää sitouttamalla ne yhteisiin sääntöihin ja luomalla vahvoja kansainvälisiä järjestöjä, jotka ylläpitävät rauhaa auktoriteetillaan.

Kylmän sodan jälkeen puhuttiin historian päättymisestä, koska poliittiset vastavoimat eivät enää kamppailisi keskenään, vaan kansainvälinen yhteistoiminta keskittyisi taloudellisten etujen edistämiseen. Valtioiden intressejä palvelisi parhaiten sitoutuminen sääntöpohjaiseen maailmanjärjestykseen, jolloin perinteinen sotiminen olisi hyödytöntä. Naapurin vaurastuminen edistäisi myös omaa taloutta, ja valtioiden yläpuolella olevat auktoriteetit huolehtisivat, etteivät ne voimiensa tunnossa haluaisi laajentaa valtapiirejään.

Kansalliset intressit olivat sittenkin olemassa

Parin vuosikymmenen ajan suuri osa länsimaista sitoi paljon poliittista painoarvoaan ja resurssejaan arvopohjaiseen ulkopolitiikkaan, ja ilmiön universaaliuteen haluttiin todella uskoa. Poliittinen realismi ja sen kansallisiin intresseihin perustuva maailmankuva eivät olleet muodikkaita myöskään kansainvälisen politiikan tutkijoiden keskuudessa. The Ulkopolitistissa aihetta on viimeksi käsitellyt Tony Salminen, joka tiivistää hyvin realismin perusteet ja suomalaisen ulkopolitiikan hengen viime vuosikymmeninä.

Jopa realismin kannattajilta loppui vuosituhannen vaihteessa usko teorian todistusvoimaan, ja he sisällyttivät teoreettiseen käsittelyynsä elementtejä liberalismista ja konstruktivismista, jolloin sen empiirinen todistusvoima heikkeni. Kansainvälisten instituutioiden, kuten EU:n ja Naton, kukoistuskausi ja turvallisuuspoliittisen painopisteen siirtyminen kriisinhallintaan, laajan turvallisuuskäsityksen aiheisiin ja demokratian levittämiseen aiheuttivat sokaistumisen ja illuusion perustavanlaatuisesta muutoksesta kansainvälisessä systeemissä. Todellisuudessa se johti ainoastaan toimivan teoriapohjan rikkoutumiseen, kun tutkijat hylkäsivät realismin perusperiaatteet.

Vakaan talouskasvun ja rauhallisten ulkorajojen aikana moni poliitikko ja tutkija halusi ummistaa silmänsä tapahtumilta, jotka viittasivat valtioiden olevan edelleen pohjimmiltaan itsekkäitä oman turvallisuutensa priorisoivia toimijoita. Esimerkiksi Ison-Britannian EU-ero voidaan katsoa kansallisten intressien priorisoinniksi yhteisen hyvän kustannuksella.

Klikkaa twiitataksesi.

Suuri virhe tapahtui, kun kuviteltiin, että Euroopan vuosikymmeniä jatkunut rauha ja syventyvä yhteistyö voitaisiin tuotteistaa globaaliksi vientituotteeksi. Euroopan tilanteeseen oli, ja on edelleenkin, soveltuvaa hyödyntää poliittisen liberalismin perusperiaatteita, eli taloudellisen keskinäisriippuvuuden tuomaa kannustinta yhteistyöhön ja sotien estämiseen, mutta mallin yleistettävyydessä on ongelmia.

Realismin näkökulmasta valtioiden perusluonteessa ei loppujen lopuksi tapahtunut oikeasti muutosta, vaan liittoutuminen Yhdysvaltojen kanssa tuotti käytännössä koko maanosalle turvatakuut. Yksittäisen valtion ei tarvinnut maksimoida turvallisuuttaan suhteessa naapuriin, koska turvallisuuden takasi maailman ainoa supervalta, jota vastaan ei kannattanut asettua. Näin ollen Saksan ei tarvinnut pelätä Ranskan aggressiota oman turvallisuutensa maksimoimiseksi, ja tilaa vapautui taloudelliselle yhteistyölle.

Vakaan talouskasvun ja rauhallisten ulkorajojen aikana moni poliitikko ja tutkija halusi ummistaa silmänsä tapahtumilta, jotka viittasivat valtioiden olevan edelleen pohjimmiltaan itsekkäitä oman turvallisuutensa priorisoivia toimijoita. Esimerkiksi Ison-Britannian EU-ero voidaan katsoa kansallisten intressien priorisoinniksi yhteisen hyvän kustannuksella. 

Venäjän toiminta ei ikinä mukautunutkaan sääntöperustaiseen maailmaan, vaikka Länsi halusikin niin uskoa. Edes Georgian ja Krimin konfliktit tai Venäjän toiminta Syyriassa eivät saaneet länsimaita ymmärtämään maan imperialistisia tavoitteita. Puolustusmenojen leikkauksia jatkettiin ja talouden toivottiin edelleen sitovan Venäjää länsimaisiin arvoihin. Samalla esimerkiksi Nord Stream rahoitti saksalaisia muun muassa ydinvoimaa vastustavia ympäristöjärjestöjä.

Kun avoin sota Ukrainassa alkoi, oli Saksa aluksi erittäin vastahakoinen osallistumaan länsimaiden yhteiseen pakoterintamaan, koska sen kansallinen etu kärsi maan maakaasuriippuvuuden vuoksi. Samanlaisia ilmiöitä on nähty myös muiden Venäjän kanssa aktiivisesti kauppaa käyneiden maiden toiminnassa.

Arvojohtamisen haasteet

Etenkin Pohjoismaat ovat olleet erittäin aktiivisia oman arvomaailmansa esiintuojia poliittisessa päätöksenteossa. Vuonna 2020 juuri ennen koronapandemian alkua silloinen sisäministeri Maria Ohisalo kritisoi Kreikkaa rajojen sulkemisesta suuren turvapaikanhakijamäärän vuoksi. Hänen mukaansa Suomi ei sulkisi rajojaan vastaavassa tilanteessa. Paria kuukautta myöhemmin Suomi sulki rajansa, jotta manner-Euroopassa riehuva pandemia ei leviäisi hallitsemattomasti Suomeen. Lopulta Kreikkaa vastaava tilanne nähtiin viime vuoden lopulta alkaen, kun Suomi sulki itärajansa ohjatun pakolaisvirran seurauksena.

Kansainvälisistä sopimuksista ja arvoista on helppoa muistuttaa, kun asiaa tarkastelee turvallisesti etäältä ja pelkästään kansainvälisestä perspektiivistä. Asioilla on kuitenkin valtioille usein huomattava sisäinen merkitys, joka on yleensä vähintään taloudellinen, mutta joskus jopa valtion olemassaoloon vaikuttava. Sääntökeskeisyyden ihanteiden esillä pitäminen on tuonut monelle poliitikolle poliittista pääomaa ja arvostusta länsimaissa, mutta niiden merkitys laajemmassa mittakaavassa on kyseenalaista, kun samalla Kiina ja Venäjä hankkivat merkittäviä taloudellisia ja sotilaallisia kumppanuuksia Afrikassa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassa vahvistaakseen sotilaallista ja taloudellista painoarvoaan.

Kansainvälisistä sopimuksista ja arvoista on helppoa muistuttaa, kun asiaa tarkastelee turvallisesti etäältä ja pelkästään kansainvälisestä perspektiivistä. Asioilla on kuitenkin valtioille usein huomattava sisäinen merkitys, joka on yleensä vähintään taloudellinen, mutta joskus jopa valtion olemassaoloon vaikuttava.

Klikkaa twiitataksesi.

Arvojen korostamisen riski realisoituu, mikäli arvoista joudutaan tinkimään intressien vuoksi. Silloin aiempia lausuntoja voidaan käyttää informaatiovaikuttamiseen ja uskottavuuden kiistämiseen. Esimerkiksi Venäjä on hyödyntänyt viestinnässään Suomen rajapäätöstä ja vedonnut länsimaiden tapaan ihmisoikeuksiin nyt, kun se on Venäjän intressien mukaista.

Pahimmassa tapauksessa toimitaan arvojen vuoksi omien intressien vastaisesti niin kauan, että vastapuoli on tilanteessa hallitsevassa asemassa. Tällaisiin tilanteisiin voivat johtaa esimerkiksi aserajoitussopimukset, joihin sitoutuu vain yksi osapuoli. Ottawan sopimuksen vastaisesti toimitaan edelleen laajasti ympäri maailmaa. Autonomisten asejärjestelmien tappavan voiman käyttöä katsotaan Venäjällä ja Kiinassa enemmän taktisen ja teknisen kehityksen näkökulmasta kuin Euroopassa, jossa kehitystyötä jarruttavat poliittiset ja eettiset kysymykset.

Viime vuosina yksi isoimmista lännen arvovaltatappioista on ollut silloisen presidentti Barack Obaman ”punaisen viivan” asettaminen Syyrian hallinnon kemiallisten aseiden käytölle. Yleisessä tiedossa oli Yhdysvaltojen sotaväsymys Afganistanin ja Irakin operaatioiden seurauksena. Lopulta Syyrian hallinto päätti vuonna 2013 katsoa bluffin ja käyttää kemiallisia aseita. Yhdysvallat oli olettanut kansainvälisen moraalisen paineen riittävän pidäkkeeksi, mutta varsinainen pelote osoittautui tyhjäksi puheeksi. 

Vaikka neuvotteluiden kautta saavutettiinkin tuloksia kemiallisten aseiden hävittämiseksi, nähtiin kynnyksen Yhdysvaltojen sotilaalliselle väliintulolle nousevan ratkaisevasti. Seuraavana vuonna Venäjä miehitti Krimin ja osan Itä-Ukrainaa ilman suurtakaan pelkoa vastarinnasta. Venäjä rikkoi keskeisiä suvereniteetin periaatteita samalla suojelullisella syyllä, kuten länsimaat olivat tehneet esimerkiksi Balkanilla 1990-luvulla. Länsi ei voinut kuin katsoa vierestä ja asettaa näennäisiä pakotteita. Vasta avoin sota vuonna 2022 herätti näkemään Venäjän intressit, joita se edistää kaikin mahdollisin keinoin kansainvälisistä sopimuksista piittaamatta.

Eurooppa etsii ääntään

Eri valtiot ovat käsitelleet historiallisesti intressejään eri tavoin. Esimerkiksi Ranska edistää peittelemättä omaa talouttaan ja turvallisuuttaan, mikä vaikuttaa muiden maiden silmissä välillä rintamasta lipeämiseltä. Presidentti Emmanuel Macron on ehdottanut neuvotteluyhteyden avaamista Venäjän kanssa, koska Ranskan, kuten useimpien muidenkin maiden, intressejä palvelisi sodan päättyminen. 

Suurin osa EU-maista pitää asiaa täysin pöyristyttävänä, koska Venäjä on rikkonut kansainvälisiä sopimuksia, eikä sitä pitäisi kuunnella. Ongelma on, että Ukrainaa ei myöskään tueta riittävästi sodan voittamiseksi, joten lopputuloksena Venäjä edistää omaa intressiään viivyttämällä sotaa.  Joko Ukrainan puolustus sortuu ja Venäjä valloittaa haluamansa alueet, tai konflikti jäätyy, ja lopulta lännen halu tukea Ukrainaa loppuu.Siksi neuvotteluissa Venäjällä on etulyöntiasema. 

Tarjolla on vain epämiellyttäviä ratkaisuja, eli kaluston ja sotilaiden uhraaminen Ukrainan voiton eteen tai Venäjän valta-aseman hyväksyminen Ukrainan aluemenetysten kustannuksella. Siksi  EU-valtiot ovat päättäneet suojella viimekädessä kansallisia intressejään ja hyväksyä tilanteen hiljaisesti luottaen siihen, että Naton artikla V:n pelote riittää turvaamaan niiden suvereniteetin.

Poliittinen realismi ei tarkoita ihanteiden tavoittelun hylkäämistä. Se vain esittää erilaisia työkaluja järjestelmän muuttamiseksi. Liberalismi luottaa valtioiden perimmäiseen haluun tavoitella yhteistä hyvää ja sitoutua yhteisiin sääntöihin. Realismin näkökulmasta taas valtioiden kannattaa sitoutua esimerkiksi ihmisoikeuksien noudattamiseen ja luonnonsuojeluun, jos se tuottaa niille turvallisuutta tai taloudellista hyötyä. 

Venäjän kohdalla on nähty, että se priorisoi turvallisuutensa erittäin korkealle, jolloin talouden suhteen voidaan joustaa. Ukraina, Georgia ja Tšetšenia ovat olleet vailla vahvaa liittolaista ja tästä johtuen houkuttelevia kohteita sotilaallisen voiman käytölle. Taloudelliset pakotteet eivät ole olleet liian korkea hinta maksettavaksi.

Kiina on toistaiseksi pidättäytynyt sotilaallisista toimista esimerkiksi Taiwanin suhteen, koska Yhdysvaltojen taloudellinen ja sotilaallinen voima aiheuttaisi sille vakavia seurauksia molemmilla osa-alueilla. Yhdysvallat on kuitenkin vähentämässä riippuvuuttaan kiinalaisista tuotteista. Jos myös Yhdysvaltojen sotilaallisessa tuessa alkaa näkyä epäröintiä, hinta Taiwanin miehittämisestä vaikuttaa Kiinalle mahdollisesti siedettävältä.

Mikäli Eurooppa haluaa edistää tavoitteitaan, on pidettävä huolta taloudellisista ja sotilaallisista resursseista, jotta on mahdollista käyttää keinoja, joita kyyniset diktaattoritkin kunnioittavat. 

Kirjoittaja: Olli Saarinen

Editointi: Heljä Ossa ja Tomi Kristeri

Kielenhuolto: Sannimari Veini