Euroopan unionin jäseneksi pyrkii tällä hetkellä kymmenen valtiota. Millaisissa todellisuuksissa näissä unionin naapurimaissa eletään? Mitä EU voisi tehdä parantaakseen mantereen turvallisuutta ja hyvinvointia? Miltä näyttäisi tulevaisuuden unioni, jonka väkimäärä kasvaisi kymmenillä miljoonilla?

Unionin laajeneminen on yksi merkittävimpiä kysymyksiä sitten viime eurovaalien, jolloin suurimpia puheenaiheita olivat ilmasto, muuttoliikkeet ja ulkoiset uhat. Nämä asiat eivät ole menettäneet merkitystään, mutta Venäjän aloittama hyökkäyssota on muuttanut lähestymistapoja. Viimeisen kahden vuoden aikana lehtien otsikoista on saanut lukea Ukrainalle annetusta tuesta samalla kun EU-maiden ministerit ovat tiuhaan vierailleet Länsi-Balkanilla julistaen alueen olevan osa eurooppalaista yhteisöä. Valveutunut kansalainen saattaakin yön pikkutunneilla pohtia, onko EU:n laajentuminen nyt koko maanosaa koskettava kohtalonkysymys.

Ehdokasmaan aseman ovat tällä hetkellä saaneet Albania, Bosnia-Hertsegovina, Georgia, Moldova, Montenegro, Pohjois-Makedonia, Serbia, Turkki ja Ukraina. Lisäksi mukaan mielii Kosovo, joka haki jäsenyyttä joulukuussa 2022. Ukrainan ja Moldovan jäsenyyksille on valtava tuki, mikä on herättänyt katkeruutta niissä maissa, jotka ovat odottaneet oman prosessinsa kanssa jo toistakymmentä vuotta.

Ulkopoliittisen instituutin tutkijan Tyyne Karjalaisen mukaan EU:n laajentumisen uskotaan lisäävän vakautta, rauhaa ja demokratiaa Euroopassa, koska hakijamaiden kehittyminen jäsenyysprosessin myötä vakaiksi demokratioiksi hyödyttää kaikkia. Vaihtoehtoisessa skenaariossa EU:n reuna-alueet kehittyisivät Valko-Venäjän suuntaan, mikä taas olisi negatiivinen kehitys unionin näkökulmasta. Se olisi myös merkittävä ero eurooppalaisessa turvallisuuspolitiikan toimintaympäristössä. Jos unionin naapurimaat jäisivät vaille EU-näkymiä, niiden mahdolliseen epävakauteen ja autoritäärisyyteen reagoitaisiin turvallisuuspolitiikan keinoin, kuten kasvattamalla puolustusmenoja, tehostamalla rajavalvontaa ja rikollisuuden vastaisia toimia tai mahdollisesti jopa suorittamalla kriisinhallintaoperaatioita.

Laajentuminen ja sen traumat

EU on laajentunut yhteensä seitsemän kertaa. Ensimmäisen kerran vuonna 1973 ja viimeksi vuonna 2013. Historiansa suurimman laajentumisen se koki vuonna 2004. Tuolloin kymmenen uutta jäsenmaata, joista enemmistö oli entisiä sosialistimaita, liittyi unioniin. Suureksi itälaajentumiseksi nimetystä tapahtumasta tuli tänä vappuna kuluneeksi 20 vuotta. 

Itäiseen Eurooppaan erikoistunut poliittisen historian dosentti Katalin Miklóssy on kuvannut, että näiden maiden liittyminen tapahtui samanaikaisesti sekä liian myöhään että liian aikaisin. Kylmän sodan päättymisen alkuhuuma oli ehtinyt jo jäähtyä, mutta jäsenmaat eivät olleet kehittyneet vielä riittävästi. Ennen vuotta 2004 ja sen jälkeen liittyneiden maiden väliltä löytyy merkittäviä eroja usealta osa-alueelta aina bruttokansantuotteen koosta sosiaalisiin sekä ympäristö- ja kestävyyskysymyksiin. 

Vielä vuonna 2019 Ranskan presidentti Emmanuel Macron vastusti tiukkasanaisesti unionin laajentumista. Sittemmin hän on kääntynyt aivan päinvastaiselle kannalle. Eurooppa käy useita suuria kamppailuja teknologian, turvallisuuden ja suurvaltakilpailun aloilla, mihin laajentumiskeskustelu myös vahvasti liittyy. Moni ei välttämättä ole valmis lyömään vetoa onnistumisen puolesta, minkä johdosta on aiheellista pohtia, mitä EU:ssa voitaisiin tehdä uusien pettymysten ja horisontissa siintävien kasvukipujen välttämiseksi.

Taloudellinen hyvinvointi ja naapurisopu jäsenyyden kulmakivinä

EU:ssa suhtauduttiin kielteisesti Ukrainan EU-jäsenyyteen vielä ennen vuotta 2022, mutta Venäjän hyökkäyssodan alettua enemmistö jäsenmaista kääntyi Ukrainan EU-jäsenyyden kannalle ja on puoltanut sitä nyt useaan otteeseen. Kysymyksiä herättää erityisesti se, säilyykö jäsenmaiden kanta Ukrainan EU-jäsenyyden kannalla sodan loputtua.

Vastustusta löytyy monelta taholta. Monet Ukrainan naapureista haluavat ensin ratkaista keskinäisiä kiistoja, ennen kuin Ukrainan annetaan liittyä unioniin. Kiistat koskevat esimerkiksi vähemmistöjen asemaa, historiallisia tapahtumia ja talouskysymyksiä.

– Tarvitaan EU-tason ratkaisuja esimerkiksi maatalouspolitiikassa, jotta laajentuminen onnistuu, Karjalainen muistuttaa realiteeteista. EU:n tasapaino on herkkä, mikä edellyttää lukuisia uudistuksia, mutta myös tukea ongelmiensa kanssa painiville maille.

Kroatialaisen IRMO-instituutin tutkija Senada Šelo-Šabić tuo samalla tavalla esille sen, että EU:ssa ei ole kyse vain alati esillä olevista arvoista, sillä aikaisempien kokemusten perusteella laajentuminen aiheuttaa muuttoliikkeitä. Voidaan olettaa, että erityisesti monet nuoret ja koulutetut muuttavat rikkaampiin ja kehittyneempiin jäsenmaihin, joissa on enemmän mahdollisuuksia. Kyseessä on ajankohtainen ja haastava ilmiö, joka vaikuttaa jo itsessään integraatioprosessiin. Maastamuutto Balkanin maista on jo valmiiksi korkea, koska Saksan kaltaiset maat vetävät puoleensa työvoimaa.

– Jos integraatioprosessi on hidas, nämä maat imeytyvät kuiviin aivovuodon seurauksena, mikä taas johtaa työvoimapulaan. Tilanteessa, jossa on paljon korruptiota, huonosti toimiva järjestelmä ja heikot instituutiot sekä rajoittunut taloudellinen kehitys, on vaikea kuvitella kuka haluaisi tulla sinne, puhumattakaan jäämisestä, Šelo-Šabić toteaa.

Šelo-Šabić korostaa, että integraatioprosessi täytyy suunnitella tavalla, joka tukee maiden taloudellista kehitystä. Ehdokasmaat tarvitsevat tukea esimerkiksi päästöjen ja talouskasvun irtikytkennässä, ja arvoketjuja ajatellen olisi toivottavaa, että yritykset rohkaistuisivat investoimaan alueelle. Muutoin laajentuminen olisi hänen mukaansa turhaa, eikä merkitsisi jäsenehdokkaana oleville maille mitään.

Sekä Karjalainen että Šelo-Šabić yhtyvät näkemykseen, jonka mukaan oikeusvaltioperiaatteen toteutuminen ja demokratian vakaus ovat avainroolissa integraatioprosessin aikana. Esimerkiksi korruption kitkeminen on vahvasti kytköksissä taloudelliseen hyvinvointiin. Molemmat näkevät jäsenyysprosessin erinomaisena tilaisuutena kehittää oikeusvaltiota ja demokratian pilareita.

Pidemmälle tulevaisuuteen katsoessa ei ole kestävää, jos hakijamaat ponnistelevat juuri ja juuri kriteerit täyttäviksi ja lakkaavat sen jälkeen kehittymästä. Unioniin liittymisen jälkeen jäsenyyskriteerien täyttyminen ei toimi enää kannustimena uusille uudistuksille. On selvää, että hakijamaiden kehitys jatkuu ja voi muuttua myös jäseneksi tulemisen jälkeen. Kehittymistä voidaan kuitenkin tukea, ja myös liittymisprosessia voidaan kehittää entistä tehokkaammaksi.

– Yksi ajankohtaisimmista ehdotuksista on liittymisprosessin asteittaisuuden kehittäminen siten, että jäsenyys ei tapahtuisi kertaheitolla prosessin lopussa vaan askel askeleelta sen aikana, Karjalainen sanoo.

Uudet jäsenmaat uudistusten potkurina

Uusien jäsenmaiden ottaminen osaksi unionia luo uusia haasteita monimuotoisella mantereella. Tällä hetkellä Euroopan kaakkois- ja itälaidoilla voidaan karkeasti nähdä kaksi erilaista klusteria, joilla on erilainen historia, haasteet ja nykytila. Unohtamatta sitä, että jo pelkästään unionin sisällä on erilaisia näkemyksiä tulevaisuudesta.

Šelo-Šabić ei pidä unionin laajentumista realistisena ilman sen sisäistä reformia. Hänen mukaansa EU:n ongelma on se, että se sietää Unkarin kaltaisia maita, jotka hyötyvät EU:sta, mutta samanaikaisesti heikentävät sitä sisältäpäin ja toimivat sen tavoitteiden vastaisesti. Ei ole EU:n etu ottaa yhtään sellaisia maita jäsenekseen. Esimerkiksi Serbia on poliittisesti Venäjään kallellaan ja syventää taloudellisia suhteita Kiinan kanssa, mikä on täysin päinvastaista EU:n tavoitteiden kanssa. Onko siis unionin edun mukaista avata ovi tällaiselle maalle ja siihen sisältyville riskeille?

Karjalainen sanoo, että jäsenmaiden uhkakuvat ja strategiset kulttuurit eroavat jo nyt toisistaan, minkä vuoksi yhteisiä intressejä ja lähestymistapoja on joskus vaikeaa löytää. Jos EU:n jäsenmäärä kasvaa, täytyy myös turvallisuuspolitiikasta sopia yhä useamman jäsenmaan kesken. Turvallisuuspolitiikan päätöksenteko nojaa yksimielisyyteen, joten unionin kasvaessa on varauduttava joko päätöksenteon jumeihin tai kehitettävä päätöksentekotapaa kohti määräenemmistömenettelyn laajentamista.

Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja Charles Michel tavoittelee laajentumisen toteutumista vuoteen 2030 mennessä, mutta sitä pidetään epätodennäköisenä monien maiden kohdalla. Šelo-Šabić toistaa uskovansa, ettei EU ota uusia jäsenmaita uudistumatta ensin itse. Hän haluaa uskoa toimivampaan ja tehokkaampaan unioniin päätöksenteossa. Vaikka jotkut maat voitaisiin ottaa aiemmin, ei hän pidä sitä niin yksinkertaisena.

– Montenegron kaltaista valtiota ei edes huomattaisi EU-budjetissa, mutta päätöksenteossa olisi mukana taas yksi maa, jolla olisi veto-oikeus. Näin ollen laajentuminen saattaisi olla yksi motivaattori EU:n päätöksentekomekanismien uudistamiseksi, Šelo-Šabić pohtii.

Tulevaisuuden EU tulevien sukupolvien silmin

On selvää, ettei EU-jäsenyyttä pidä ottaa itsestäänselvyytenä. Se vaatii vahvaa ja aitoa sitoutuneisuutta molemmilta osapuolilta. Erityisesti Ukrainan päättäväisyys on ihailtavaa, mutta sodan aikana jäsenyyden ehtojen täyttäminen on vaikeaa, sillä talouden ja hallinnon modernisointi on hankalaa poikkeusoloissa. Puhumattakaan siitä, millainen jälleen- ja uudelleenrakennus maata odottaa. Pahintakaan skenaariota ei voi sulkea pois.

– Ukrainan hävitessä sodan se ei todennäköisesti voisi tulla EU:n jäseneksi, sillä jäsenmaiden on hallittava alueitaan ja hävinnyt Ukraina olisi todennäköisesti jonkinlaisessa Moskovan ohjailussa, eikä unioniin voida ottaa maata, jonka politiikkaa ohjataan ulkoa käsin. Venäjä ei muutenkaan halua, että Ukraina kehittyy eurooppalaiseksi demokraattiseksi valtioksi ja pyrkii kampittamaan sen jäsenyyspolkua monin keinoin, Karjalainen sanoo.

Turkissa maaliskuussa pidetyt paikallisvaalit ovat herättäneet toivoa monissa, kun keskeisimmät kaupungit sanoivat ei Erdoğanille. Vaikka uskonnollismielinen Uusi hyvinvointi -puolue yllätti, on Turkissa edelleen vahva demokraattinen EU-mielinen väestö ja voimakas halu liittyä jäseneksi. Toisaalta Turkki on myös iso maa, ja se ehkä tarvitsee erilaisen suhteen EU:n kanssa.

– Meillä on eurooppalaisia maita, jotka eivät halua unionin jäseneksi. Samalla tavalla jotkin Afrikan maat taas haluaisivat jäseneksi, mikä ei tietenkään ole mahdollista, mutta Turkki kuuluu myös maantieteellisesti Eurooppaan. Haluan ajatella, että voimme rakentaa perustan sopimusten pohjalle identiteettien sijaan. Haluaisin myös ajatella, että Turkki demokratisoituu, täyttää Kööpenhaminan kriteerit ja sitoutuu unionin arvoihin ja turvallisuuteen. Se olisi ideaali skenaario, vaikka en usko sen tapahtuvan lähiaikoina, Šelo-Šabić visioi.

EU:n mottoa Moninaisuudessaan yhtenäinen alettiin käyttää vuonna 2000. Liittyessään uudet jäsenmaat toisivat uudenlaista kulttuuriperintöä, lisäisivät yhteistyötä ja vahvistaisivat moninaista ääntä. Laajentuminen tarjoaa kansalaisille ja yrityksille myös erilaisia mahdollisuuksia menestyä sekä suuret sisämarkkinat.

Entä mitä nämä asiat merkitsevät eurooppalaisille nuorille ja tuleville sukupolville? Jäsenyys lupaa muun muassa mahdollisuuden asua, opiskella ja työskennellä missä tahansa EU:n alueella. EU:n rahoittama jokavuotinen Balkan Barometer -tutkimus osoittaa, että nuorison halu asua tai työskennellä ulkomailla on pysynyt korkealla Länsi-Balkanilla. Samoin Konrad-Adenauer-säätiön teettämän kyselyn mukaan yli puolet 18–25-vuotiaista turkkilaisista muuttaisi ulkomaille voidessaan.

Toki nuorten muuttohalut pois jäsenehdokasmaista kertovat kyseisissä valtioissa piilevistä yhteiskunnallisista ongelmista, eikä EU-jäsenyyden mahdollistama aivovuoto ratkaisisi näitä haasteita. Käsillä on isoja kysymyksiä, joihin ei ole tarjolla yksioikoisia pajatson tyhjentäviä vastauksia. Nykyiset sukupolvet voivat kuitenkin vaikuttaa siihen, miltä tulevaisuuden mahdollisesti laajempi EU näyttää juuri heidän tulevaisuudessaan.

Tämä artikkeli on osa The Europolitist -sisältökokonaisuutta, jonka The Ulkopolitist toteuttaa yhteistyössä Euroopan parlamentin Suomen-toimiston kanssa.

Muistathan äänestää kesäkuussa käytävissä EU-vaaleissa. Eurovaalit ovat ainutlaatuinen mahdollisuus päättää yhdessä Euroopan unionin tulevaisuudesta. Äänesi ratkaisee sen, ketkä valitaan Euroopan parlamenttiin edustamaan sinua. Vaalipäivä on sunnuntai 9.6.2024 ja ennakkoäänestys järjestetään 29.5.–4.6.2024.

Kirjoittaja: Omar Fasolah

Editointi & kommentointi: Rosa Kotoaro

Kielenhuolto: Matti Marjamäki