Purevat herjat ovat Yhdysvaltojen vaalikamppailussa arvokasta valuuttaa. Kun ehdokkaat kilpailevat äänistä ja huomiosta, henkilökohtaisuuksilta ei edes yritetä välttyä. Päinvastoin. Tänä syksynä lokakampanjoissa on kuitenkin jotain erilaista. Mistä johtuu, ettei Harrisille löydy sopivaa pilkkanimeä ja onko mahdollista, että Trumpin kampanja kompastuu omaan omituisuuteensa?

Nasevat lempinimet, osuvat solvaukset ja viraaleina sosiaalisessa mediassa leviävät loukkaukset saavat Yhdysvaltojen presidentinvaalien kampanjaviestinnässä usein osakseen yhtä runsaasti ruutuaikaa kuin asiakysymykset. Huonona uutispäivänä jopa enemmän. Siinä missä suomalaisissa vaaliväittelyssä kuullaan runsaasti myönnyttelyä ja vaihdetaan villeimmilläänkin pieniä piikkejä tai närkästyneitä nuhteita, osaavat amerikkalaiset odottaa vaaleiltaan kaksintaistelua, jossa iskut tähdätään sinne, missä sattuu.

Mies vailla suodatinta

Vastaehdokkaiden -– ja usein myös oman leirin – kustannuksella vääräleukailussa on kunnostautunut erityisesti  Donald Trump, joka käy kolmatta kampanjaansa nyt istuvaa varapresidenttiä Kamala Harrisia vastaan. Kiero-Hillary (Crooked Hillary) ja Uninen-Joe (Sleepy Joe) olivat Trumpin suosikkiheittoja, joilla hän nauratti äänestäjiään aiempien vastaehdokkaidensa kustannuksella ja suuntasi huomion kerta toisensa jälkeen kunkin vastustajan Akilleen kantapäänä nähtyihin ominaisuuksiin.

Suuri osa Trumpin viljelemistä herjoista on kuitenkin vähemmän räätälöityjä. Kun nykyinen ex-presidentti vuonna 2019 yhä vaikutti (silloisessa) Twitterissä, teki Washington Post analyysin Trumpin eniten suosimista haukkumasanoista. Kaukana päiväkodin pihalta ei oltu. Erilaiset variaatiot tyhmästä, pellestä, feikistä, hullusta, luuserista ja valehtelijasta ovat toistuneet Trumpin viesteissä usein. Myös ulkonäön arvostelu kuuluu Trumpin tapoihin. Lisäksi presidentti on toistuvasti kutsunut erityisesti poliittisia vastustajiaan ja kriitikoitaan ”heikoiksi” sekä alentuvaan sävyyn ”surullisiksi”.

Amerikkalaiset osaavat odottaa vaaleiltaan kaksintaistelua, jossa iskut tähdätään sinne, missä sattuu.

Klikkaa twiitataksesi.

Vaikka lukuisat Trumpin heitoista ovat olleet sopimattomuudessaan shokeeraavia, jotain poliittisen kulttuurin muutoksesta – ja ehkäpä myös ex-presidentin poikkeuksellisuudesta – kertonee se, miten arkisesti absurdeihinkin asiattomuuksiin nykyään suhtaudutaan. Trump on ottanut linjan, ettei sanojaan selittele tai pahoittele. Viestinnän volyymin ollessa valtava, peittyvät edelliset kohut seuraaviin maalitaulujen vaihtuessa lennossa ja sivustakatsojien jäädessä pyörittelemään päitään. 

Asetelma on päällisin puolin kummallinen: Miksi äänestäjät sietävät presidenttiehdokkaaltaan kielenkäyttöä, josta alakouluikäinen saisi torut? Ainakin osaltaan selitys löytynee turhautumisesta ja kapinahengestä, jota itsensä päättäjien silmissä näkymättömiksi tuntevat amerikkalaiset kokevat. Trump on äänitorvi niille amerikkalaisille, jotka kokevat, ettei heidän työtään arvosteta ja mielipiteitään kuunnella. Amerikalaisille, jotka Trumpin johdolla haluavat puhua suunsa puhtaaksi ja pistää poliitikot ruotuun. Trump ei varo sanojaan, pehmittele näkemyksiään tai tee tilaa muille. Juuri hävyttömyys tekee Trumpista Trumpin. Se mikä demokraattileirissä ehkä kavahduttaa karkeudellaan, erottaa omien tukijoiden silmissä Trumpin sanansa tarkoin asettelevasta ja siten epäaitona pidetystä poliitikosta.

Onko törkeys taitolaji?

Vain harva kutsuisi Trumpia taitavaksi sanankäyttäjäksi, mutta yksinkertaisiin viesteihin ja lukemattomiin toistoihin perustuva viestintä on ollut kohderyhmässään tehokasta. 

Presidentti Joe Bidenin väistyttyä presidenttikilvasta näyttää uusi kilpailuasetelma kuitenkin pistäneen Trumpin pasmat sekaisin. Siinä missä vanhaa valkoista miestä vastaan oli helppo hyökätä, on Trumpin kampanja nyt joutunut ahtaalle ja päätynyt kompastelemaan kömpelösti yrityksissään löytää Harrisista helppoja herjanaiheita.

Vaikka hyvän maun rajat näyttävät pidättelevän Trumpia vain harvoin, on jopa Yhdysvaltojen politiikassa rajoja, joiden rikkomisessa on riskinsä. Nyt Trumpin kampanja onkin pakotettu pohtimaan, miten mustaa naista uskaltaa loukata.

Rasismi ja misogynia ovat 2020-luvun Yhdysvalloissa ilmiöitä, joiden kanssa moni flirttailee, mutta vain pieni vähemmistö on avoimesti valmis tunnustamaan omikseen. Trumpille haastetta lisää entisestään se, että vaaleissa voittaminen ilman naisia tai mustia on ehdokkaalle mahdoton tehtävä. 

Trumpin heinäkuinen yritys kyseenalaistaa intialais-jamaikalaisen Harrisin identiteetti mustana naisena päättyi kiusalliseen mahalaskuun eivätkä sitä seuranneet yritykset profiloida Harris jonkinlaiseksi woke-liikkeen “kiintiöehdokkaaksi” (DEI candidate) uponneet suureen yleisöön. Mihin Kamalassa siis voi tarttua?

Nasevat lempinimet saavat kampanjaviestinnässä usein osakseen yhtä runsaasti ruutuaikaa kuin asiakysymykset.

Klikkaa twiitataksesi.

Naurava Kamala, Toveri Kamala, Rajatsaari, Kamabla… Trumpin Harrisille mallailemat lempinimet noudattavat presidentille tyypillistä viestintästrategiaa, jonka perusajatuksena amerikkalaisittain muotoiltuna on, että kun riittävästi spagettia heittää seinään, aina jotakin myös tarttuu. Toistaiseksi menestys on kuitenkin ollut heikkoa.

Siinä missä Rajatsaari (Border Czar) pyrkii profiloimaan Harrisin syylliseksi Bidenin hallinnon “katastrofaaliseen” raja- ja maahanmuuttopolitiikkaan, viittaa toveri Kamala taas Harrisin vasemmistolaisiin arvoihin. ”Kamablaa” taas edes varapresidenttiehdokas J.D. Vance ei ole osannut selittää. Osa ongelmaa Harrisille testattujen lisänimien kanssa kuitenkin lienee se, ettei pilkka kiinnity jo olemassa oleviin mielikuviin, kuten Hillary Clintonin ja Joe Bidenin tapauksessa, vaan tuntuu keinotekoiselta. Klipit iloisesti nauravasta Harrisista taas vaikuttavat kummalliselta ja tunkkaiselta hyökkäykseltä: nauruko vie naiselta uskottavuuden?

Tuoreimpana – ja toistaiseksi ehkä ala-arvoisimpana – hyökkäyksenään Trump intoutui nimittämään Harrista ”henkisesti vammaiseksi” saaden republikaanitkin vääntelehtimään kiusaantuneina. 

Miksi harmittomimmasta herjasta tuli viraalein viilto?

Suomalaisesta näkökulmasta Yhdysvaltojen vaaleja seuraavan on helppo todeta, että meno yltyy varsin usein varsin oudoksi. Erityisesti Trumpin julkiset puheenvuorot pääsevät edelleen yllättämään kummallisuudellaan: Koiria syövät haitilaiset? Uhrilampaat-elokuvan sarjamurhaajakannibaali Hannibal Lecterin ylistäminen “mahtavaksi mieheksi”? 

Tehokkaat pilkkanimet kertovat usein enemmän äänestäjistä kuin ehdokkaista itsestään. Parhaat herjat sanoittavat jotain sellaista, minkä näkyväksi tekeminen tuottaa kuulijoille tyydytystä.

Kun Kamala Harrisin varapresidenttiehdokas Tim Walz kutsui Trumpia ja tämän kannattajia heinäkuussa oudoiksi, ei kommentissa itsessään ollut mitään kovin poikkeuksellista. Sen herättämät reaktiot kuitenkin kertoivat Walzin osuneen maaliin. Trump närkästyi kommentista perinpohjaisesti ja päätyi haastattelusta toiseen toistelemaan, että outo hän ei ainakaan ole. Ehkä koomisin Trumpin reaktioista taltioitiin vaalitapahtumassa Wisconsinissa, jossa Trumpin raportoitiin toistaneen sanan “outo” yksitoista kertaa lähes peräjälkeen intoutuessaan syyttelemään Walzia oudoksi ja vakuutellessaan omaa normaaliuttaan.

Walz itse taas totesi haastattelussa valinneensa sanansa pyrkimyksenään riisua Trumpin leiriltä pelosta kumpuavaa valtaa. Ja juuri tähän liittynee myös Trumpin suuttumus.

Onko mahdollista, että Trumpin kampanja kompastuu omaan omituisuuteensa?

Klikkaa twiitataksesi.

Demokraatit ovat Trumpin ehdokkuuden aikana toistuvasti muistuttaneet äänestäjiä siitä, minkälaisen uhan demokratialle, perusoikeuksille ja amerikkalaisille arvoille Trump muodostaa. Trumpia on syytelty vaaralliseksi, moraalittomaksi ja omaa etuaan tavoittelevaksi. Toki Trump on kieltänyt demokraattien väitteet ja vakuutellut olevansa ainoa oikea presidentti amerikkalaisille, mutta ihon alle kritiikki vaikuttaa menneen vain harvoin. Sen sijaan outous on Trumpille punainen vaate.

On selvää, että Trumpin silmissä outo mies ei synnytä mielikuvia vallasta, voimasta tai vauraudesta. Outo mies ei ole kunnioitusta herättävä vahva johtaja vaan säälittävä, nolo ja yleensä harmiton. Outous on leima, joka ei vedä puoleensa niitä, joihin Trump haluaa vedota. Outo tyyppi on se, jolle Trump haluaa nauraa.

Mitä Amerikka sitten haluaa?

Demokraattileirissä ja erityisesti liberaalien nuorten äänestäjien keskuudessa Trumpin outouden ääneen toteamisesta on innostuttu. Ja yhtä lailla on innostuttu myös toteajasta.

Tim Walz, jonka republikaanit ovat koululaisten ilmaisia kuukautissuojia koskevan lain innoittamina nimenneet Tamponi-Timiksi, edustaa amerikkalaisessa nykypolitiikassa harvinaista hahmoa. Lukion opettajana uransa tehnyt Walz valikoitui Harrisin aisapariksi, vaikka vastassa oli monta vahvaa ehdokasta. Walz on profiililtaan kaukana sekä Trumpista että varapresidenttiehdokkaaksi ahkerasti spekuloidusta Mark Kellystä, jonka tausta kuulostaa kieli poskessa käsikirjoitetulta periamerikkalaiselta supersankarilta. Laivaston lentäjä-ässä, Nasan astronautti ja arvojensa puolesta väsymättä taisteleva senaattori, joka saavutustensa lisäksi on myös salamurhayrityksessä päähän ammutun poliitikon uskollinen puoliso.

Walzin vahvuus onkin juuri hänen isällisessä arkisuudessaan. Poliitikkona Walz tunnetaan mm. ilmaisista kouluruoista ja TikTokissa hän huoltaa autoa ja hassuttelee tyttärensä kanssa. Uskaltautuipa Walz myös lähtemään mukaan internet-huumoriin, kommentoidessaan odottavansa innolla väittelyä Vancen kanssa, jos tämä vain ”suostuu nousemaan sohvalta ja saapumaan paikalle”. Walzin persoona on lämmin, lähestyttävä ja amerikkalaisille tuttu. Vaikka demokraatit ovat ottaneet lempinimen Tamponi-Tim lämpimästi omakseen, on Walziin eniten liitetty lisänimi itsestään selvempi ”iskä”. 

Nähtäväksi jää, kuinka pitkälle Walzin isällinen olemus riittää houkuttelemaan ääniä Harrisia ehkä vierastavilta liikkuvilta äänestäjiltä ja liberaalisiiven republikaaneilta, mutta jo muutaman kuukauden kampanjointi on osoittanut, että amerikkalaisessa politiikassa on tilausta pehmeämmälle johtajuudelle – myös mieheltä.

Vaalien kannalta tärkeä kysymys onkin, mitä amerikkalaiset eivät halua. Harrisin lempinimen puute itsessään tuskin vaikuttaa vaalitulokseen, mutta se on merkki, johon molemmissa leireissä kannattaa kiinnittää huomiota. 

Kun Trumpin vastaehdokkaana vielä oli Biden, oli retoriikan keskiössä istuvan presidentin korkea ikä. Strategisesti tämä olikin tärkeää, sillä Bidenin ikä ja terveys näyttäytyivät monelle kynnyskysymyksinä. Maaliskuussa uutisoitiin, että vaa’ankieliosavaltioissa jopa yli 80 prosenttia äänestäjistä piti Bidenia liian vanhana toimimaan presidentin virassa tehokkaasti. 

Se ettei Harrisille ole löytynyt helppoa pilkkanimeä kertookin lähinnä siitä, ettei hänessä ehdokkaana ole sellaista ilmeistä heikkoutta, jota republikaanit uskovat äänestäjien vieroksuvan. Marraskuussa nähdään, miten pitkälle se riittää. Ja sitä ennen kuultaneen vielä monta lempinimeä.