The Ulkopolitist ja Suomen YK-Nuoret järjestivät syksyllä 2024 Nuoret, konfliktit & rauha -teemaisen kirjoituskilpailun 14-19 -vuotiaille nuorille. Virva Mutikainen sai kilpailussa kunniamaininnan.

Ihmisen tietämättömyys ja välinpitämättömyys tekojensa seurauksista on rikkonut planetaarisen tasapainon. Luontokato, maailmanlaajuiset ympäristökriisit ja ilmastonmuutos uhkaavat myös muusta luonnosta eristäytymiseen pyrkinyttä ihmiskuntaa. Meriveden lämmetessä ja jäätiköiden sulaessa merenpinta nousee, mikä uhkaa esihistoriallisista ajoista lähtien rannikkoalueille keskittynyttä asutusta. Koteja ja infrastruktuuria tuhoavat maanosaan katsomatta tulvien ohella hirmumyrskyt ja pitkittyneiden kuivuusjaksojen ruokkimat laajat maastopalot. Yleistyvät sään ääri-ilmiöt sekä kiihtyvä sukupuuttoaalto verottavat ruoantuotantoa ja vaikeuttavat viljelyä etenkin hauraimmilla alueilla nälänhätää lisäten. Kuivuuden ja keinokastelun tarpeen kasvaessa pula makeasta vedestä pahenee. Keskilämpötilan nousun seurauksena esimerkiksi merivirroissa tapahtuu paikallisiin ilmasto-olosuhteisiin radikaalisti vaikuttavia muutoksia. Kaikista ilmastonmuutoksen aiheuttamista katastrofeista huolimatta ympäristön puolesta käytetyt puheenvuorot leimataan herkästi tunteelliseksi haihatteluksi, jolla ei ole mitään tekemistä kritiikin kohteeksi joutuneen vallitsevan maailmanjärjestyksen realiteettien kanssa.

Kilpailu hupenevista luonnonvaroista ajaa valtiot konflikteihin ja johtaa pahimmillaan pitkittyviin sotiin, joissa kukaan ei voi voittaa. Välejä tulehduttavat muun muassa Mekongin ja Niilin kaltaiset merkittävät joet, joita yläjuoksulla sijaitsevat maat voivat säädellä patojensa sähköntuotannon ja maataloutensa kasteluveden turvaamiseksi – tai alajuoksun maiden kiristämiseksi. Valtioiden välisen vastakkainasettelun rinnalla esimerkiksi suuret ylikansalliset yritykset tai äärijärjestöt pyrkivät häikäilemättömästi saamaan haltuunsa luonnonvaroja omien intressiensä ajamiseksi. Toimeentulon käytyä mahdottomaksi luonnonolojen uuden arvaamattomuuden tai konfliktien aiheuttaman epävakauden vuoksi ihmisten on pakko jättää kotinsa. Siirtolaisvirrat näkyvät ilmastopakolaisuutena myös globaalisti.

1900-luvun loppupuolella elintaso nousi erityisesti kehittyneissä maissa, mikä johti uusien kulutusyhteiskuntien syntymiseen. Keskiluokkaiset suomalaiset hyödynsivät innolla heille avautuneita mahdollisuuksia ja omaksuivat ympäristön kannalta kestämättömiä elintapoja. Vahingollinen trendi ei ole hiipunut, ja nykyään muun muassa kerskakulutus, veden ja ruoan tuhlaileva käyttö sekä huoleton matkustaminen nähdään saavutettuina etuina, joiden rajoittaminen on loukkaus yksilöä vastaan. 

Yhteiskunnan on uskallettava puuttua tähän kehitykseen ja suunnattava yritysten ja kansalaisten kulutus- ja muuta käyttäytymistä esimerkiksi sanktioin ja verotuksellisin keinoin. Vetovastuun sälyttäminen yksin suurten toimijoiden harteille ei kuitenkaan vielä riitä. Merkityksellisten muutosten aikaansaamiseksi yksilöiden on havahduttava tiedostamaan oma asemansa sekä ympäristökriisin aiheuttajana että ratkaisun osana. Välttämätön ensiaskel on tosiasioiden tunnustaminen. Voidakseen vielä pysäyttää ilmaston lämpenemisen ja hillitäkseen luontokatoa ihmisen on kyettävä kantamaan vastuunsa, sillä monimutkaisten kriisien selvittäminen vaatii tavoitteellista yhteistyötä. Samaa kykyä, joka on alun perin nostanut ihmislajin ylivertaiseen asemaansa biosfäärin huipulle, tarvitaan nyt etenevän tuhon pysäyttämiseksi.

Maailman väkiluku jatkaa vielä kasvamistaan. Tuotantoa ei tuottavuuden noususta huolimatta ole mahdollista kasvattaa samassa suhteessa, koska maapallon kantokyky on jo saavutettu ja jopa ylitetty. Suomen valtio on säätänyt ilmastolakiinsa hiilineutraaliustavoitteen vuodelle 2035. Kyseessä on Euroopan maiden julkistamista päästöttömyystavoitteista kunnianhimoisin. Tällä hetkellä päättäjien huomio on tosin kiinnittynyt talouden tunnuslukuihin ja toissijaisina pidettyjä kestävyyssuunnitelmia lykätään epämääräiseen tulevaisuuteen. Erityisesti 2010-luvun voimakas maaperän ja metsien hiilinielujen kutistuminen vie pohjan Suomen ulkokultaisilta hiilineutraaliuspyrkimyksiltä. Vuoden 2022 jälkeen asetetut pakotteet Venäjää vastaan ovat heikentäneet tilannetta entisestään, kun kaukolämmön tuotannon tarpeisiin itärajan takaa tuotu puuraaka-ainevirta on katkennut. 

Hiilineutraaliutta tavoittelee myös Euroopan unioni, joka on asettanut vedenjakajaksi vuoden 2050. Jo hiilidioksidipäästöjen arvioimisessa käytetyt laskukaavat antavat erilaisia, muokattavissa olevia tuloksia, joten unionin urakka riitaisten jäsenmaiden ohjaamisessa on suuri. Keskeisin EU:n viitoittamista konkreettisista keinoista on päästökauppa, jonka periaatteena on valjastaa opportunismi käyttövoimaksi ilmastonmuutoksen torjuntaan.

“Vihreästä siirtymästä” on kaavailtu ikääntyvän Suomen kansantalouden pelastusrengasta. Saatavuudeltaan turvattu uusiutuva energia ja korkeasti koulutettu työvoima houkuttelevat alueelle tuotantoa, ja tiede- ja yritysmaailman synnyttämistä innovaatioista povataan suuria tuloja poikivia vientihyödykkeitä. Esimerkiksi uudet, suomalaisesta puusta valmistetut korkean jalostusasteen materiaalit ja arvotuotteet kasvattavat myös metsäpääomaa sekä edistävät samalla kestävää metsätaloutta. Euroopan päästökauppamarkkinoilla puukuution sitoman hiilen arvo on kuitupuukuution hintaa korkeampi, mikä heijastaa tuoreen ajattelun tarvetta. 

Elinkeinoelämän viesti on kuitenkin se, että investoinnit ja niiden tuloksena toimintatapojen muutos ovat mahdollisia vain silloin, kun ympäristö- ja hiilineutraaliustavoitteisiin sitoudutaan pitkäjänteisesti eikä sovitusta tingitä vaalikausien tai julkisen keskustelun mielenkiinnonkohteiden vaihtuessa. Viimeaikainen ilmastopolitiikan vesittäminen talouskasvun nimissä on oiva esimerkki lyhytnäköisestä ja tempoilevasta politiikasta, ja sen vahingollisuus onkin herättänyt laajalti kritiikkiä yritysten johdossa.

Kansalaisten kriittisenkin äänen kuuluminen sekä vakaa rauha ovat avaimia ympäristökriisin ratkaisemiseen. Kansalaisyhteiskunta on demokraattisen järjestelmän utopia, sillä kokonaisuuden legitimiteetti ja jatkuvuus voidaan taata ainoastaan yhteiskunnassa, jonka toimintaan kansalaiset osallistuvat aktiivisesti. Myös yhteiskunnan sopeutumiskykyä parantavana tekijänä kansalaisaktiivisuuden kulttuurin elinvoimaisuudella on painoarvoa: perusoikeuksiensa toteutuessa ihmiset pääsevät nostamaan esiin epäkohtia ja vaikuttamaan päätöksentekoon monin tavoin myös vaalikauden aikana. Vapaaehtoistoimintaan perustuva kolmas sektori tarjoaa tapoja kanavoida yksilöiden tiedot ja taidot ponnisteluiksi yhdessä sovittujen tavoitteiden eteen. Toimeliaiden kansalaisten rooli on ympäristökriisien ratkaisussa olennainen, koska nimenomaan yksilöt pakottavat vaatimuksillaan päättäjät täyttämään velvollisuutensa sekä rohkaisevat vielä epäröiviä vertaisiaan. 

Pitkäjänteisellä työllä on mahdollista parantaa ihmisten elinoloja ja auttaa hiljattain teollistuneita valtioita välttämään edes osa niistä länsimaiden tekemistä, synkkään nykytilanteeseen johtaneista virheistä. Suomen on astuttava selkeämmin esiin ja otettava vastuunsa kantaakseen. Kansalaisyhteiskunnan ideaa kekseliäästi soveltaen ja monialaisesti toteuttaen vähäväkinen Suomikin voi vahvistaa globaalia yhdenvertaisuutta ja luoda toivonkipinöitä.