Japanin politiikkaa on pidetty pitkään ulkoisesti harmaana ja ennalta-arvattavana. Nyt maan politiikan tyyneys on kehkeytynyt aallokoksi. Eripurainen liberaalidemokraattinen puolue LDP johtaa haurasta vähemmistöhallitusta, jonka mahdollisuus saada uudistuksia läpi riippuu opposition myötämielisyydestä. Toisaalla median parrasvaloihin ovat nousseet uudet, karismaattiset somepoliitikot, jotka haastavat vakiintuneet puolueet ja median.

Japanin sisäpolitiikka on ollut pitkään melko vakaata. Liki vuosikymmenen pituinen vakauden kausi alkoi Abe Shinzon toisen pääministerikauden alkaessa vuonna 2012. Tätä edeltäneellä, noin kuusi vuotta kestäneellä myllerryskaudella sekä hallituspuolue liberaalidemokraatit (LDP) että kolmen vuoden ajan maata johtanut demokraattinen puolue (DPJ) vaihtoivat pääministereitään suurin piirtein vuoden välein. Politiikassa liikuttiin skandaalista toiseen, eikä yksikään pääministeri oikein onnistunut tasapainottamaan tilannetta. 

Aben vuoteen 2020 jatkuneen pääministerikauden aikana LDP kulki vaalivoitosta vaalivoittoon, eikä mikään tuntunut toden teolla vaarantavan puolueen johtoasemaa. Kun muualla poliittisessa lännessä populistit haastoivat valtapuolueet ja rynnivät hallituksiin – tai kun naapurimaassa Etelä-Koreassa yritetään vallankaappauksia ja entiset presidentit heitettiin linnaan – on Japanissa LDP:n ja Komeiton muodostama hallituskokoonpano pysynyt muuttumattomana vuodesta 2012 alkaen. 

Nyt Japanissa on kuitenkin jälleen kerran käsillä uusi poliittisen myllerryksen aikakausi. Sen taustalla on japanilaisten tyytymättömyys nouseviin hintoihin ja paikallaan junnaaviin palkkoihin. Samalla erityisesti LDP:n sotkuiset poliittiset skandaalit, viimeisimpänä vuoden 2023 lopulla alkanut vaalirahoitusskandaali, ovat kasvattaneet tyytymättömyyttä hallitusta kohtaan. Tämä kanavoitui syksyn 2024 alahuonevaaleihin, jossa hallitus kärsi kirvelevän tappion ja johtaa maata nyt vähemmistöhallituksena. Jonkinlaisena kirsikkana kakun päällä oli Komeiton tuoreen puheenjohtajan Ishii Keiichin tipahtaminen alahuoneesta.

LDP:n sisäinen eripuraisuus ruokkii poliittista epävakautta

Ei ole sattumaa, että myllerryksen aikakausi alkoi juuri Aben pääministerikauden jälkeen. Aben vahva asema puolueen sisällä ja pääministerijohtoinen tapa johtaa hallitusta toi vakautta sekä hallitukselle että LDP:lle. Aben ensimmäinen seuraaja, hänen oikeana kätenään tunnettu Suga Yoshihide, jätti pääministeripestin vain noin vuoden jälkeen. Sugan jälkeiset kaksi pääministeriä – Kishida Fumio ja nykypääministeri Ishiba Shigeru – ovat kärsineet kehnoista kannatusluvuista ja heikosta valta-asemasta puolueen sisällä.

Kishida oli puolueen sisällä hajuton ja mauton konsensuskandidaatti, vaikka nauttiikin nykyisin huimaa Instagram-suosiota. Kishidan heikko valta-asema johti kyvyttömyyteen rangaista äänestäjien silmissä tarpeeksi hanakasti vaalirahoitusskandaalissa ryvettyneitä kansanedustajia. Kishida yritti hajottaa kaikki LDP:n valtaryhmittymät, mutta osa niistä yksinkertaisesti kieltäytyi käskystä. Kishida ei myöskään pystynyt erottautumaan puolueen ulkopuolella: hän joutui luopumaan tavoitteestaan jakaa Japanin talouden kakkua entistä tasaisemmin, koska ei pystynyt pakottamaan tai lahjomaan uudistuksiin vastahakoisesti suhtautuneita konservatiiveja suunnitelmiensa taakse.

Kishidan kanssa samaan jatkumoon kuuluva Ishiba on ajautunut vielä edeltäjäänsäkin vaikeampaan asemaan. Ishiba on pitkään ollut hieman outo hahmo LDP:ssä. Aben pääministerivuosina Ishiba tuli tunnetuksi avoimesta kritiikistään hallitusta kohtaan, mikä teki hänestä suositun äänestäjien keskuudessa – mutta ei LDP:n. Ishiban voiton takana olikin enemmänkin ajatus hänestä pienempänä pahana. Keskustalaiset ryhmittymät valitsivat viimeisellä puheenjohtajakierroksella Ishiban siksi, koska vaihtoehtona oli nationalistisiiven Takaichi Sanae.

Koska Ishiban valta-asema puolueen sisällä on heikko, hän ei kykene viemään läpi omia uudistuksiaan ja joutuu myöntymään kaikessa muille ryhmittymille. Ishiba onkin kriitikoiden mukaan ”menettänyt värinsä” eli suorapuheisuutensa, joka alun perin teki hänestä niin suositun äänestäjien keskuudessa. Ishiba on jo nyt heikoilla hävittyään alahuonevaalit, mutta tappio kesän tulevissa ylähuonevaaleissa olisi todennäköisesti hänen pääministeriydelleen kohtalokasta.

Oppositiolla on pitkästä aikaa todellista poliittista valtaa

Vähemmistöhallituksen vuoksi Japanin oppositiolla on pitkästä aikaa poliittista valtaa, sillä hallitus ei saa edes budjettia läpi ilman vähintään yhden oppositiopuolueen tukea. Tilanne on oppositiolle erityisen herkullinen, sillä kannatusmittausten valossa yksikään oppositiopuolue ei pystyisi todellisuudessa kampeamaan LDP:tä ulos vallasta. LDP:n kannatusluvut huitelevat noin 31 prosentissa, kun taas suurinta oppositiopuolue perustuslakidemokraatteja (CDPJ) tukisi vain noin 9 prosenttia japanilaisista.

LDP:n ensisijaiseksi yhteistyökumppaniksi on noussut väliaikaisesti salarakasskandaalin vuoksi sivussa olevan Tamaki Yuuichiron luotsaama keskustalainen ja demokraattinen ihmisten puolue DPP. Se käyttää tukeaan sopivana vipuvartena saadakseen toivomiaan uudistuksia läpi esimerkiksi minimituloverorajan korottamiseksi. Opposition puolelta ilmassa leijuu jatkuvana uhkana luottamusäänestys, jonka se voi halutessaan järjestää – ja jossa hallitus voisi hyvinkin kaatua. Toisaalta oppositiopuolueiden kannatusluvut ovat edelleen melko vaatimattomia, eikä vielä ole nähtävissä

Vertailukohtia vuosiin 2006–2012 löytyy useita, mutta uusiakin ilmiöitä on vuoden 2024 aikana noussut esiin. Huomattavimpana voidaan nostaa esiin karismaattiset somepoliitikot, jotka ovat onnistuneet keräämään huimia äänisaaliita. Koben satamakaupungista tunnetun Hyogon prefektuurin kuvernööri Saito Motohiko voitti uudet kuvernöörivaalit, vaikka hänet oli aiemmin erotettu tehtävästään alaistensa pompottelun vuoksi. Myös ex-pankkiiri ja pikkukaupungin kuvernöörinä kaupunginvaltuustossa nukkuvan valtuutetun haukkumisesta kuuluisaksi tullut Ishimaru Shinji onnistui somen voimalla saavuttamaan toisen sijan Tokion kuvernöörivaaleissa. 

Kummallakin kandidaatilla on muutakin yhteistä: he nousivat vaaleissa huipputuloksiin valtapuolueiden ulkopuolelta. Kummankin ympärille on kehkeytynyt ajatus heistä jonkinlaisina valtaeliitin vastustajina. Saiton tukijat näkivät hänen joutuneen valtapuolueiden ja median vainon kohteeksi, kun taas Ishimaru kritisoi jatkuvasti median toimintaa.

Jos kansallisen politiikan huipun tuulisuus jatkuu, eikä vähemmistöhallitus saa uudistuksiaan läpi – tuli vastustus sitten puolueiden sisältä tai toiselta puolelta salia – ei se pysty myöskään vastaamaan niihin huoliin, joiden vuoksi äänestäjät LDP:tä ja Komeitoa viime syksynä rankaisivat. Somepoliitikot ovat puolestaan todistaneet, että oikealla viestillä ja karismalla voi tehdä yllättävänkin onnistuneita vaalikampanjoita valtapuolueiden portinvartijoista huolimatta. Vaikka Ishimarun ja Saiton kaltaiset, populistisia piirteitä omaavat poliitikot eivät välttämättä yksinään pysty kaatamaan perinteisiä valtapuolueita, luovat he omalta osaltaan epävakautta pitkään vakaalta näyttäneeseen poliittiseen asetelmaan.