Vieraskynäkirjoittaja Emma Lindberg on Helsingin yliopistosta valmistunut valtiotieteiden maisteri. Opinnoissaan Emma on keskittynyt ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan, sotilasliittoihin ja Naton sisäiseen koheesioon. Hän on työskennellyt aiemmin mm. harjoittelijana Suomen Tallinnan suurlähetystössä sekä kansainvälisen yhteistyön parissa sisäministeriössä.

Yhdysvallat haastaa Eurooppaa ottamaan vastuun alueensa puolustuksesta. Jos Eurooppa onnistuu nousemaan uuden tehtävänsä tasalle, käsillä on Naton valtasuhteiden merkittävä muutos ja sotilasliiton historiassa kääntyy uusi sivu. Kun Nato sopeutuu Yhdysvaltojen maailmanpoliittisen aseman muuttumiseen, on transatlanttisten suhteiden tulevaisuus Euroopan käsissä. 

Trumpin presidenttikauden alettua rytinällä myös turvallisuuspoliittinen keskustelu on kiihtynyt. Kärkevät lausunnot, Yhdysvaltojen position analysointi ja Ukrainan rauhan eteneminen muodostavat keskustelun peruspalikat. Nato vilahtelee keskustelussa, kun mietitään Ukrainan turvatakuita sekä punnitaan Yhdysvaltojen sitoutumista Natoon ja sen perustehtävään eli liittokunnan alueen puolustamiseen. 

Julkisen keskustelun painottuminen transatlanttisten suhteiden nykytilaan ja Yhdysvaltojen sitoutumiseen Naton 5. artiklaan ovat täysin perusteltuja. Vain vuosi sitten Trump totesi, ettei Yhdysvallat tulisi puolustamaan Naton jäseniä, jotka eivät yllä Naton kahden prosentin puolustusmenotavoitteeseen. Viime aikoina huoli on syventynyt entisestään Grönlantiin liittyvien ennenkuulumattomien uhkausten myötä. 

Keskustelu Naton toimintaedellytyksistä keskittyy tyypillisesti siihen, miten transatlanttisten suhteiden tila vaikuttaa Naton toimintaan ja siten myös Euroopan turvallisuuteen. Tilannetta on kuitenkin syytä tarkastella myös käänteisesti: miten Euroopan turvallisuus vaikuttaa Naton toimintaan ja sitä kautta transatlanttisiin suhteisiin. 

Nato on historiansa aikana joutunut ennenkin sopeutumaan muuttuviin tilanteisiin. Sotilasliiton on sopeuduttava pitkään kehittyneeseen asetelmaan, jossa Kiina haastaa Yhdysvaltojen globaalia valta-asemaa ja muodostaa sen tärkeimmän strategisen prioriteetin. Euroopan keskittyminen Venäjän muodostaman ensisijaisen uhan torjumiseen jakaa prioriteetteja liiton sisällä. Todennäköisin lääke painotuserojen aiheuttamaan säröön liitossa on Euroopan itsenäisen puolustuksen kehittäminen.

Jos Eurooppa onnistuu tehtävässään, voi sillä olla myönteinen vaikutus paitsi maanosan turvallisuuteen myös transatlanttisen yhteistyön kehitykseen tulevaisuudessa. Vaikka Naton sopeutuminen muutokseen on tällä kertaa Euroopan käsissä, vaikuttavat liiton tulevaisuuden suuntaan myös Naton ominaispiirteet organisoituneena sotilasliittona. Myös Naton aikaisempien sopeutumiskokemusten opetukset voivat näyttää tietä nykyisestä murroksesta selviämiseen. 

Nato on on olemassa tänään, koska se on sopeutunut aiemmin

Kylmän sodan päättyminen oli ensimmäinen ja merkittävin murros, johon Nato on onnistuneesti sopeutunut. Kun Naton olemassaolon taustalla ollut Neuvostoliiton muodostama uhka hävisi, sotilasliiton toiminnalle oli löydettävä uusi suunta. Todennäköisimpänä uhkana nähtiin lähialueiden epävakaus, jonka torjumisesta ja hallinnasta Nato löysi itselleen uuden suunnan. Käytännössä tämä näkyi Naton väliintuloissa Bosnian ja Kosovon sodissa 1990-luvulla. 

Naton toinen merkittävä sopeutumista edellyttänyt murros liittyi syyskuun 11. päivän terrori-iskuihin ja laajempaan terrorismin uhkaan. Terrorismi merkitsi uutta, ei-valtiollista uhkaa, johon liiton oli vastattava. Sopeutumiseen liittyi kasvukipuja, sillä Yhdysvallat halusi määrittää tahdin terrorismin vastaisessa sodassa, ja sen ympärille muodostuneet koalitiot olivat pääosin Natosta irrallisia. Muutos uhkakuvassa muovasi kuitenkin myös Natoa ja johti nopean toiminnan joukkojen perustamiseen sekä toiminnan mandaatin ulottamiseen yhä selvemmin liiton alueen ulkopuolisiin operaatioihin. 

Naton toiminnan muuttuvat painopisteet ja kylmän sodan jälkeinen identiteettikriisi kertovat ennen kaikkea sen kyvystä muuttua ajan mukana. Tätä muuntautumiskykyä on akateemisessa kirjallisuudessa selitetty sillä, että Natolla on aina ollut monia rinnakkaisia tavoitteita ja työkaluja liiton turvallisuuden edistämiseksi. Maailman muuttuessa jo olemassa olevia ominaisuuksia on voitu tarpeen mukaan vahvistaa ja ottaa toiminnan keskiöön. Toinen selitys sotilasliiton jatkuvuudelle ja tehtävien muuttumiselle on ollut mieltää se Yhdysvaltojen välineeksi ylläpitää vaikutusvaltaansa Euroopassa.

Tällä hetkellä käynnissä olevassa sopeutumistilanteessa ei ole kuitenkaan kyse jälkimmäisestä – päinvastoin, Yhdysvallat on luovuttamassa pois vaikutusvaltaansa Euroopassa. Sen sijaan murroksessa on todennäköisemmin kysymys Yhdysvaltojen pyrkimyksestä ylläpitää valta-asemaansa globaalisti. 

Yhdysvaltojen pyrkimys globaalin valta-asemansa säilyttämiseen luopumalla vaikutusvallastaan Euroopassa saattaa vaikuttaa paradoksaaliselta. Toisaalta, jos Eurooppa pystyy ottamaan suuremman vastuun puolustuksestaan, vapauttaa järjestely Yhdysvaltojen resursseja vastaamaan Kiinan muodostamaan uhkaan. Vaikuttaakin siltä, että Yhdysvaltojen laskeva globaali asema on saavuttanut pisteen, jossa Trump alkaa kuvainnollisesti “kauppaamaan Euroopan kiinteistöjään”. Ei siksi, että se olisi pitkällä aikavälillä järkevää, vaan koska globaalin vallan “kassakriisi” on realisoitunut. 

Vahvempi kuin puolustusliitto, hauraampi kuin organisaatio

Naton olemassaolon jatkuminen Neuvostoliiton hajoamisesta huolimatta korosti sen sopeutumiskykyä ja haastoi vakiintuneita teoreettisia käsityksiä kansainvälisistä suhteista ja sotilasliittojen ad hoc -luonteesta. Organisaatiopiirteiden merkitystä alettiin vahvemmin sisällyttämään analyysiin koskien sotilasliittojen sopeutumiskykyä. 

Nato onkin ainutlaatuinen esimerkki sotilasliitosta, jolla on myös korkea organisoitumisen aste. Tämä ominaisuus on otettava huomioon yhtenä tekijänä, joka ohjaa Naton sopeutumista muutoksiin. Naton organisaatiopiirteitä ei tule kuitenkaan ylikorostaa, sillä riskinä on sen pelotteelle ja yhtenäisyydelle perustuvan toimintalogiikan ja sotilasliittoluonteen hämärtyminen. 

Organisaatiolla on hyvä muutosten sietokyky, eivätkä sisäiset ristiriidat tai alkuperäisen tavoitteen täyttyminen tarkoita välttämättä organisaation loppua. Yksittäisen organisaation elinkaarta pidentää kustannusten logiikka: olemassa olevien rakenteiden soveltaminen uuteen tarkoitukseen on usein halvempaa kuin täysin uusien rakenteiden luominen. Organisaatioiden kestävyyttä tukevat myös byrokraattien intressit pitää organisaation pyörät pyörimässä.

Vaikka nämä kestävyyttä tukevat ominaisuudet ovat löydettävissä myös Natosta, on sotilasliitoilla matalampi toleranssi jäsentensä sitoutumattomuudelle yhteisiin tavoitteisiin. Naton konsensukseen perustuvasta päätöksentekomallista seuraa, että jo yksi valtio voi poikkiteloin asettumalla hankaloittaa päätöksentekoa. Tilanteesta riippuen päätöksenteon ongelmat voivat heijastua suoraan liiton toimintakykyyn ja sen pelotteen uskottavuuteen. Vielä merkittävämpää yhden supervallan ympärille rakentuvissa liitoissa on, että sotilasliiton johtajan sitoutumattomuus liiton tavoitteisiin asettaa välittömästi pelotteen kyseenalaiseksi, mikä tuo mukanaan myös eskalaation riskin. Kun siirrytään pelotteesta puolustukseen, ei sotilasliiton toimintakykyä tarvitse enää arvailla. Jos yhtenäisyyttä ei ole, hajoaa koko liitto. 

Sotilasliittona Nato noudattaakin ensisijaisesti pelotteelle rakentuvaa olemassaolon logiikkaa organisaation sitkeyden logiikan sijaan. Siksi Naton liiallinen ymmärtäminen organisaationa voi herättää perusteettomia odotuksia Naton sitkeydestä ja hämärtää Eurooppaan kohdistuviin vaatimuksiin vastaamisen merkitystä Naton toiminnan jatkumiselle.

Jos Naton organisaatiopiirteitä ei kuitenkaan ota lainkaan huomioon, voidaan Natoa pitää perusteettomasti yhtenäisempänä kuin se todellisuudessa on. Organisaatiomainen toiminta voi peittää alleen Naton yhtenäisyyden ongelmat ja viivästyttää ongelmien tunnistamista ja siten myös riittävää ja oikea-aikaista puuttumista niihin. Ongelmat korostuvat erityisesti, jos liiton toimintakykyä ei testata käytännössä, esimerkiksi viidennen artiklan alaisissa operaatioissa. Ilmeisenä uhkana tällöin on, että liiton toimintakyvyttömyyden havaitseminen voi siirtyä erittäin epäedulliseen hetkeen.

Strategiset prioriteetit muutoksen ajureina

Miksi Nato ei voi jatkaa toimintaansa entiseen tapaan? Ensimmäinen syy on liiton sisällä eriytyneet uhkakäsitykset. Yhdysvaltojen näkökulma on globaali, kun taas Euroopan näkökulma on maanosakeskeinen, minkä vuoksi osapuolet ymmärtävät keskeisimmät uhat eri tavoilla. Suurvaltakilpailusta seuraa, että siinä missä Venäjä on Euroopalle keskeisin uhka, Yhdysvallat arvioi Venäjän uhkaa ensisijaisesti globaalisti, Kiina-kehyksen yhtenä muuttujana. 

Toinen syy liittyy kiinteästi ensimmäiseen. Yhdysvaltojen vaikutusvalta on laskenut pitkään, ja samalla Kiina on tehnyt huimaa nousua. Historia osoittaa, kuinka vastaavat tilanteet tyypillisesti johtavat sotilaalliseen konfliktiin valtioiden välillä. Välttääkseen suoran yhteenoton maiden olisi tehtävä monialaisesti jännitteitä lieventäviä toimia. Liennytyksestä ei kuitenkaan tällä hetkellä näy merkkejä, ja selvästi poisluettavissa on myös skenaario, jossa Yhdysvallat sallisi Kiinan mennä ohitseen ilman aktiivista vastustusta.

Yhdysvaltojen prioriteetti onkin nykyisin Kiinan uhan torjuminen, ja Eurooppa tulee prioriteettilistalla myöhemmin. Tämä järjestys on nähtävissä muun muassa puolustusbudjetissa, jossa turvallisuusuhkien torjumiseen Tyynellämerellä kohdennettiin viime vuonna 14,7 miljardia dollaria, kun Euroopan uhkien torjumisen osuus oli 3,6 miljardia. Yhdysvaltojen myös odotetaan kehittävän kapasiteettejaan nimenomaan ensimmäistä prioriteettia silmällä pitäen.

Kun jännitteet kiristyvät Euroopassa ja Tyynellämerellä, kiinnittyy huomio Yhdysvaltojen kykyyn taata läntisen maailman turvallisuus. Yhdysvaltain puolustusministeri Pete Hegsethin kommentit “karusta strategisesta todellisuudesta”, jonka takia Euroopan turvallisuus ei ole Yhdysvaltojen pääasiallinen huolenaihe, on tulkittu Yhdysvaltojen kyvyttömyydeksi käydä kahden rintaman sotaa Kiinan ja Venäjän kanssa. Eriytyneet käsitykset ensisijaisesta uhasta ja toisaalta realiteetit niiden torjunnassa osoittavat yhdessä sen, että Euroopan on vastattava itse siitä, että siihen kohdistuviin turvallisuusuhkiin voidaan jatkossakin vastata. Tämä on poikkeuksellinen tilanne myös Natolle. 

Kolmas muutosta ajava tekijä on se, että samalla kun Yhdysvaltojen globaali asema on ollut laskusuunnassa, sen vastuut Euroopassa ovat kasvaneet. Kylmän sodan jälkeisenä aikana Naton jäsenmäärä on kaksinkertaistunut ja se on laajentunut yhä vahvemmin Itä-Eurooppaan. Naton taakanjako solidaarisuusmielessä on jo vanhentunut ajatus, ja käynnissä olevassa liiton sisäisessä vastuunjaossa on kyse paljon perustavanlaatuisemmasta muutoksesta.

Venäjälle Euroopan itsenäisempi rooli ei ole mieluinen monesta syystä. Niin kauan kuin Venäjä näkee Euroopan itsenäisen toimijan sijaan jonkinlaisena Yhdysvaltojen tukialueena, se voi pyrkiä edistämään etupiiriajatteluaan ja ajatustaan Euroopasta puskurivyöhykkeenä suhteessa Yhdysvaltoihin. Ottamalla alueensa puolustuksesta täysimittaisen vastuun Eurooppa voisi kaventaa tilaa tällaiselle ajattelulle ja siten edistää Euroopan vakautta.

Aktiivisen Euroopan aikakausi

Natossa on nyt käynnissä vastuun uudelleenjako, jossa Euroopan on astuttava isoihin saappaisiin. Vaikka tämä uudelleenjako näyttääkin railolta Naton yhtenäisyydessä, on se oikeastaan ratkaisu, jolla Naton olemassaolo voidaan jatkossakin taata. 

Euroopan aktiivisuuden merkitystä korostava näkökulma on tervetullut ja vallitsevassa maailmanpoliittisessa tilanteessa jopa toivoa herättävä. Positiivista on myös se, että Yhdysvallat ja Eurooppa on asiasta samaa mieltä: Eurooppa ei voi luottaa muihin puolustuksessaan. Viestin sisäistämisessä on mennyt tovi, mikä on ymmärrettävää. Ei ole intuitiivista tai liittolaisille mieluisaa hyväksyä, että Yhdysvallat haluaa tai joutuu luovuttamaan vaikutusvaltaansa pois, edes liitolaisilleen. On myös arvioitu, että kyseessä voisi olla Trumpin neuvottelutaktiikka. Lopputuloksen kannalta sillä ei kuitenkaan ole enää väliä, koska Euroopan oman puolustuksen rakentaminen on viime kädessä palvelus kummallekin osapuolelle.

Vielä jokin aika sitten Euroopan puolustusbudjettien nostaminen olisi tarkoittanut Yhdysvaltojen kyvykkyyksiä täydentäviä panostuksia. Nyt huomion on kuitenkin oltava Euroopan itsenäisissä kyvykkyyksissä. Naton pelotteen rakentuessa viime kädessä Yhdysvaltojen ydinaseisiin myös eurooppalaisessa pelotteessa on ensisijaisesti oltava kysymys uskottavan ydinasepelotteen varmistamisesta.

Kun Euroopan pelotteen ja puolustuksen tulevaisuutta tarkastellaan omana kokonaisuutenaan, se saattaa korostaa ristiriitaa Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä. Siksi on hyvä muistaa, että kummallakin osapuolella on panoksensa mukana pelissä. Jos Eurooppa ei selviydy tehtävästään, maksaa kumpikin siitä hinnan – Eurooppa lokaalisti, Yhdysvallat globaalisti. Kollektiivisesti hinnan maksaisi myös Nato. Kun Euroopan turvallisuusjärjestelyn epäsuotuisat puolet ovat tulleet päivänvaloon, voidaan todeta ratkaisulla olevan kiire. Euroopan istuessa pelipöytään on hyvä vielä muistuttaa pelin hengestä: vaikka joitain tyylipisteitä saattaa olla jaossa, pääsääntö kuitenkin on, että hitaudesta sakotetaan.