Venezuelaa vuodesta 2013 hallinnut Nicolás Maduro aloitti kolmannen presidenttikautensa tammikuussa opposition ja kansainvälisen yhteisön vaalivilppisyytöksistä huolimatta. Maduron hallintoa on pyritty tuloksetta horjuttamaan jo vuosikymmenen ajan pakotteiden ja eristämisen avulla. Pakotteet ovat romahduttaneet maan talouden ja öljyntuotannon, mutta chavistihallinto roikkuu edelleen sitkeästi vallassa ja talouskriisistä selvitäkseen on syventänyt suhteitaan saatavilla olevien kumppaneiden, erityisesti Venäjän ja Kiinan kanssa.

Tammikuussa 2025 Venezuelan vaalilautakunta julisti Maduron heinäkuussa 2024 käytyjen presidentinvaalien voittajaksi 52 prosentin äänimäärällä. Toisin kuin aiemmissa vaaleissa, lautakunta ei ole vieläkään julkaissut äänestyspaikkojen pöytäkirjoja, väittäen joutuneensa laajan kyberhyökkäyksen kohteeksi. Opposition keräämien pöytäkirjojen mukaan opposition ehdokas Edmundo González Urrutia sai yli 67 prosenttia äänistä. Nicolás Maduron hallinto on muuttunut yhä autoritäärisemmäksi maan talouskriisin syventyessä ja kansainvälisten pakotteiden kiristyessä.

María Corina Machado, entinen kansanedustaja ja Venezuelan opposition keskeinen hahmo, oli ratkaisevassa asemassa kesän vaaleissa. Opposition todellisena johtohahmona pidetyn Machadon asettuminen ehdolle vaaleihin estettiin poliittisin perustein, minkä seurauksena suurelle kansalle tuntematon González Urrutia taivuteltiin asettumaan ehdolle opposition edustajana. Konservatiivioikeistoa edustava ja aikaisemmin opposition marginaalissa toiminut ja kansan keskuudessa epäsuosittu Machado alkoi muuttaa retoriikkaansa maltillisempaan suuntaan ja keskittyi opposition yhdistämiseen presidentinvaaleissa. Machado ja González Urrutia onnistuivat yhteisvoimin yhdistämään hajanaisen opposition ja mobilisoimaan kansaa, antaen monille pitkään kaivattua toivoa hallinnon vaihtumisesta. Presidentinvaalien tulos sekä opposition kasvanut kannatus myös vasemmiston ja chavismon entisten tukijoiden parissa kertoo maan kriisin syvyydestä.

Vaalien jälkeen puhkesi vastarinta, jonka Maduron hallinto tukahdutti väkivalloin: 24 mielenosoittajaa menehtyi ja tuhansia pidätettiin. Venezuelan tilanteeseen perehtyneen tutkijatohtori Virpi Salojärven mukaan sosiaalinen media nousi näissä vaaleissa aiempaa suurempaan rooliin. Maduro on käyttänyt TikTokia ja muita alustoja kannattajiensa saavuttamiseksi ja mobilisoimiseksi, mutta myös oppositio on hyötynyt sosiaalisesta mediasta paljastamalla siellä hallinnon toiminnan epäkohtia. 

Heinäkuun vaaleista levinnyt kuva- ja videomateriaali paljasti vaalien epädemokraattisuuden. Sosiaalinen media lienee vaikuttanut venezuelalaisten tyytymättömyyteen entisestään, ja sen kautta kansalaiset ovat organisoituneet myös hallinnon vastaisiin mielenosoituksiin. Vaalien jälkeen jopa aiemmin Maduroa tukeneet kansanosat köyhemmiltä barrio-asuinalueilta ovat osallistuneet laajasti hallinnon vastaisiin protesteihin. Maduro on pyrkinyt estämään kriittisten äänten leviämistä sosiaalisen median kautta tiukentamalla niiden valvontaa ja rajoittamalla X:n, TikTokin ja WhatsAppin toimintaa. 

Useat Latinalaisen Amerikan maat tuomitsivat heinäkuun presidentinvaalien tuloksen, minkä seurauksena Maduron hallinto katkaisi diplomaattisuhteet Argentiinan, Chilen, Costa Rican, Perun, Panaman, Dominikaanisen tasavallan ja Uruguayn kanssa. 

Jopa Venezuelaa aiemmin tukeneet vasemmistohallitukset ovat tuominneet vuoden 2024 vaalit epädemokraattisina. Esimerkiksi Brasilian presidentti Luiz Inácio Lula da Silva on muuttanut maan pitkäaikaisen Venezuela-politiikan linjan. Presidentti Jair Bolsonaron kautta lukuun ottamatta Brasilia on jo pitkään tukenut chavismia sekä Maduron hallintoa. Kesän vaalien jälkeen Lula kuitenkin pidättäytyi tunnustamasta vaalien tulosta ja kutsui Venezuelan hallintoa ”autoritäärisesti vinoutuneeksi”. Myös Maduron haave BRICS-jäsenyydestä kariutui Brasilian vastustukseen. Alueella Venezuelaa tukee enää lähinnä pitkäaikainen liittolainen Kuuba, jonka kanssa ideologinen liitto on säilynyt vahvana, vaikka maiden talouskriisit ovat heikentäneet yhteistyön mahdollisuuksia. 

Venezuelassa on katsottu vuodesta 2015 vallinneen humanitäärinen kriisi, ja vuosikymmenen aikana 7,7 miljoonaa ihmistä on lähtenyt maasta. Jokapäiväistä elämää vaikeuttaa muun muassa heikentynyt terveydenhuolto, hyperinflaatio ja hutera infrastruktuuri, joka on johtanut jopa useita päiviä kestäviin sähkökatkoksiin.

Maduron vallan romahtamista on ennustettu useasti, mutta toistaiseksi hän on onnistunut säilyttämään asemansa tukahduttamalla opposition ja turvautumalla liittolaisiinsa, erityisesti Venäjään ja Kiinaan.

Lähihistoria tarjoaa tärkeitä opetuksia demokraattisen ratkaisun edistämiseksi Venezuelassa. Esimerkiksi vuoden 2019 opposition epäonnistunut vallanvaihtoyritys osoitti, ettei ulkoinen paine, etenkään Yhdysvaltojen ajamana, yksin riitä muutoksen aikaansaamiseksi.

Bolivariaaninen vallankumous — sosialismista autoritarismiin

Maduron hallinto edustaa chavismia, joka on Hugo Chávezin (1999–2013) mukaan nimetty poliittinen liike. Laajaa kansansuosiota nauttinut Chavéz pyrki edistämään radikaalia demokratiaa, parantamaan köyhien asemaa, vahvistamaan valtion roolia taloudessa sekä kumoamaan 1990-luvulla tehtyjä uusliberalistisia talousuudistuksia. Venezuelalla on maailman suurimmat öljyvarat ja runsaasti muita luonnonvaroja, joilla Chávezin hallinto rahoitti suurin summin lukuisia sosiaalipoliittisia hankkeitaan, muun muassa terveydenhuollon parantamista köyhillä alueilla, lukutaito-opetusta ja aikuiskoulutusta.

Chavéz oli monella tapaa ristiriitainen hahmo. Monet sosiaaliset indikaattorit parantuivat Chávezin presidenttikausien aikana, mutta Venezuela kasvatti samalla velkataakkaansa.  Chávez keskitti hallintokausiensa aikana valtaa itselleen, mutta samanaikaisesti hän toteutti laajoja osallistavan demokratian hankkeita ja pyrki edistämään köyhien asemaa. 

Chávezin kuoltua syöpään vuonna 2013 Maduro pyrki jatkamaan ”bolivariaanisen vallankumouksen” linjaa, tosinaiempaa heikommilla taloudellisilla resursseilla. Vuonna 2014 alkanut öljyn hinnan lasku horjutti entisestään huteraa talous- ja hallintojärjestelmää, jonka vakaus perustui lähes täysin öljyn vientituloihin.

Chávezin seuraajakseen nimeämällä Madurolla ei ole edeltäjänsä karismaa ja suosiota, mutta vastoin monien odotuksia presidentti on siitä huolimatta onnistunut pysymään vallassa. Alunperin demokraattisesti valittu Maduro hallintoineen on asteittain omaksunut yhä autoritäärisempiä keinoja. Esimerkiksi vuonna 2017 hän perusti perustuslakia säätävän kansalliskokouksen, joka käytännössä syrjäytti demokraattisesti valitun oppositioparlamentin ja salli presidentille yhä laajemmat oikeudet poliittiseen päätöksentekoon. 

Asevoimat ovat olleet yksi chavismin keskeisiä tukipilareita. Maan asevoimia on laajennettu ulkoisten uhkien pelossa, mutta hallinnon autoritarismin tiukentuessa ne ovat olleet myös sisäisen sorron väline. 

Maduron edustama PSUV-puolue (Partido Socialista Unido de Venezuela) on pitkään hallinnut sekä ruohonjuuritason kansanliikkeiden toimintakykyä että opposition toimintaa. Hallitus on varmistanut, ettei PSUV:lle löydy varteenotettavia haastajia vaaleissa, esimerkiksi asettamalla oikeudellisia esteitä ehdokkaiden vaalikelpoisuudelle sekä uhkaamalla väkivallalla. 

Opposition systemaattisen ja väkivaltaisen tukahduttamisen lisäksi Maduron hallinto on pyrkinyt hiljentämään chavismin ja vasemmiston sisältä nousevia kriittisiä ääniä. Viime vuosina osa Venezuelan vasemmistosta ja chavisteista on irtautunut PSUV:n linjasta – erityisesti Venezuelan kommunistinen puolue (PCV) ja työväenliikkeet vastustavat Maduron hallituksen markkinaliberaaleiksi kritisoimiaan uudistuksia ja autoritääristä käännettä.

Suurvalloilla näpit pelissä

Yhdysvallat on ollut keskeisessä roolissa Venezuelan poliittisen ja taloudellisen tilanteen kehittymisessä, ja sen toimet ovat merkittävästi nykyisten haasteiden taustalla. Jo Chávezin demokraattisten presidenttikausien aikana Yhdysvallat esimerkiksi tuki aseellista vallankaappausyritystä vuonna 2002. Maduron aloitettua presidenttikautensa vuonna 2013, Yhdysvallat julisti presidentti Barack Obaman johdolla Venezuelan uhkaksi Yhdysvaltojen kansalliselle turvallisuudelle ja aloitti laajamittaiset sanktiot.

Sanktioiden vaikutukset Venezuelan talouteen ovat olleet valtavat: vuosina 2012–2017 Venezuelan tuonti ulkomailta romahti yli 80 miljardista dollarista noin kymmeneen miljardiin dollariin. Venezuelan hallitus arvioi öljyteollisuuden viennin menetykset 232 miljardiksi dollariksi vuodesta 2015 lähtien. 

Donald Trumpin ensimmäinen hallinto jatkoi Obaman mallia ja maksimoi Venezuelan hallintoon kohdistuvat paineet. Yhdysvallat myös tuki Venezuelan oppositiota vuoden 2019 alussa, kun Venezuelan parlamentin puhemies Juan Guaidó julisti itsensä maan väliaikaiseksi presidentiksi. 

Toisella kaudellaan Trump ilmoitti helmikuun lopussa peruvansa Yhdysvaltojen aiemmin myöntämän erityisluvan, joka sallii öljy-yhtiö Chevronin jatkaa öljyn tuontia Venezuelasta sanktioista huolimatta. Trump perusteli luvan perumista sillä, että Maduron hallitus ei ole täyttänyt vaaleihin liittyviä ehtoja eikä ottanut vastaan riittävän nopeasti Yhdysvalloista karkotettuja venezuelalaisrikollisia. Yhdysvaltojen päätös on kova isku Venezuelan hallitukselle, sillä Chevronin erityislupa toi maahan tärkeitä vientituloja.

Yhdysvaltojen Venezuela-politiikka on pyrkinyt horjuttamaan Maduron valtaa, mutta samalla se on myös lisännyt Venezuelan riippuvaisuutta Kiinasta, Venäjästä ja Iranista. Erityisesti Kiina ja Venäjä ovat tarjonneet taloudellista ja poliittista tukeaan kansainvälisen painostuksen keskellä. 

Venäjä on ollut chavisteille tärkeä kumppani bolivariaanisen projektin alusta alkaen. Chávezin valtaannousun jälkeen Venezuela on ostanut Venäjältä lähes 20 miljardilla dollarilla sotilaskalustoa. Maa on ollut myös tärkeä investoija Venezuelan öljyteollisuudessa ja myöntänyt vastineeksi öljytoimituksista lukuisia lainoja, joita Venezuelan on talouskriisin myötä ollut vaikea maksaa takaisin. 

Presidentit Maduro ja Vladimir Putin tapasivat hiljattain videokeskustelussa, jossa sovittiin uuden strategisen yhteistyösopimuksen solmimisesta Maduron Venäjän-vierailun aikana toukokuussa. Sopimus kattaa useita sektoreita talouden, energian, tietotekniikan, terveydenhuollon ja kulttuurin aloilla.  

Venäjän lisäksi Kiinan taloudellinen, poliittinen ja diplomaattinen tuki on ollut ratkaiseva tekijä Maduron vallassa pysymisessä. Strateginen yhteistyö aloitettiin jo Chávezin aikana. Kiinan myöntämät miljardien dollarien lainat ja investoinnit mahdollistivat Chávezin sosiaalipolitiikan ja auttoivat häntä voittamaan vaaleja. Kiina on tarjonnut infrastruktuurihankkeita sekä auttanut maan velkajärjestelyissä sekä öljyviennissä kansainvälisten pakotteiden aikana. Maduro on näin säilyttänyt hallintonsa vakauden, kuitenkin samalla kasvattaen Venezuelan riippuvuutta Pekingistä.

Kiina on viime vuosina kasvattanut systemaattisesti vaikutusvaltaansa muuallakin Latinalaisessa Amerikassa taloudellisen yhteistyön ja investointien kautta. Etelä-Amerikassa se onkin suurin kauppakumppani ja merkittävä ulkomaisten suorien investointien ja energia- ja infrastruktuurilainojen lähde. 

Kiinan kasvava vaikutusvalta Venezuelassa ja muualla Latinalaisessa Amerikassa herättää huolta Euroopassa alueen demokratiakehityksen mutta myös alueen runsaiden luonnonvarojen sekä Euroopan oman kasvavan Kiina-riippuvuuden vuoksi. Yhdysvallatkaan tuskin olisi historiallisesti yhtä kiinnostunut Venezuelan demokratian tilasta ilman sen valtavia öljyvarantoja, joista amerikkalaisyritykset pystyivät helposti hyötymään ennen chavistien valtaannousua.

Demokratian edistäminen Venezuelassa vaatii demokraattisia toimia myös kansainväliseltä yhteisöltä

Bolivaarinen vallankumous alkoi vahvalla lupauksella sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta ja taloudellisesta tasa-arvosta. Aluksi lupaus lunastettiin laajoilla sosiaalipolittisilla ohjelmilla ja osallistavan demokratian hankkeilla. Sittemmin maa on kuitenkin luisunut autoritarismiin ja ajautunut taloudelliseen romahdukseen. Chavistihallinnon huteran talouspolitiikan ja lisääntyneen korruption lisäksi jo vuosikymmenen jatkuneet pakotteet ja kansainvälinen eristäminen ovat syventäneet Venezuelan humanitääristä kriisiä vaikuttaen eniten köyhimpien ja haavoittuvampien kansanosien elinoloihin. 

Toisaalta jatkuvat sanktiot ja ulkopuolinen painostus voivat edistää Venezuelan sulkeutumista ja maan militarisoitumista entisestään, mikä saattaa lisätä jännitteitä ja estää maan elpymistä. Äärimmäisessä skenaariossa tilanne voi johtaa sisällissotaan, joka vaarantaisi paitsi Venezuelan myös koko alueen vakauden.

Pakotteet ovat vahvistaneet Venezuelan suhteita Venäjän ja Kiinan kanssa, mikä tuskin palvelee EU:n tai Yhdysvaltojen etuja. On tärkeää tuomita Maduron hallinnon autoritääriset toimet ja epädemokraattiset vaalit, mutta ratkaisu tilanteeseen löytynee painostuksen ja uhkailun sijaan poliittisesta vuoropuhelusta. Nykytilanteessa Venezuelan paluu demokratiaan on käytännössä mahdotonta ilman, että maa saa taloudellista tukea ja mahdollisuuden elpyä ilman ulkopuolisia pakotteita.

Lupaavaa demokratiakehityksen kannalta on, että Venezuelan pirstaleinen oppositio on onnistunut yhdistämään rivinsä ja aktivoimaan kansan paitsi vaaliuurnille myös laajoihin hallinnon vastaisiin mielenosoituksiin. Maduron hallintoon kohdistuu nyt kansainvälisten paineiden lisäksi myös kansalaisten tyytymättömyys, joka on pysyvän, rauhanomaisen ja demokraattisen muutoksen kannalta ratkaisevaa.