Kiinan virallinen retoriikka korostaa solidaarisuutta palestiinalaisia kohtaan, mutta maa ei ole valmis tukemaan Palestiinaa konkreettisin toimin. Vaikka Kiina isännöi Hamasia viime vuonna Pekingissä, sen toiminta noudattaa ennen kaikkea maan omia strategisia ja taloudellisia intressejä. Yhdysvaltojen kanssa kilpailevan suurvallan näennäisen neutraali linja onkin hyödyttänyt ennen kaikkea Israelia.

Helmikuussa 2024 Kiinan ulkoministeriön oikeudellinen neuvonantaja Ma Xinmin puhui Haagin kansainväliselle tuomioistuimelle ja kutsui Israelia Palestiinaa miehittäväksi vieraaksi vallaksi sekä puolusti palestiinalaisten voimankäyttöä kansainväliseen oikeuteen perustuvana luovuttamattomana oikeutena. Hamas erikseen kiitti Kiinaa Man pitämän puheen jälkeen.

Kiina ei ole tuominnut Hamasia eikä määritellyt sitä terroristijärjestöksi. Gazan pommitusten jatkuessa Kiina on tuominnut yleisesti siviileihin kohdistuvan väkivallan ja puhunut sodan tai kansanmurhan sijaan “konfliktin viimeisimmästä kierroksesta” (此轮冲突). Valtiollinen media painotti ensiuutisoinnissaan lokakuun iskujen taustatekijöinä Israelin tappamia palestiinalaisia Länsirannalla ja maan siirtokuntapolitiikkaa. Israel ilmaisi olevansa “syvästi pettynyt” Kiinan reaktioon lokakuussa 2023.

Kiinan ulkopoliittiset kannanotot antavat vaikutelman, että maa edustaa länsimaista poikkeavaa linjaa ja voisi olla suurvaltana jopa palestiinalaisten merkittävin liittolainen. Kiinan Israel–Palestiina-linjaa tarkastellessa paljastuu kuitenkin ero sanojen ja tekojen välillä.

Pekingin julistus ja Kiinan noste rauhantekijänä

Kiina on viime vuosina aktivoitunut Lähi-idässä ja halunnut viestiä olevansa tärkeä tekijä Israel–Palestiinan kysymyksessä. Rauhanvälityksestä on tullut laajemminkin osa Kiinan ulkopolitiikkaa. Kunniaa Kiina on saanut vuonna 2023 solmitusta sopimuksesta, jonka myötä Saudi-Arabia ja Iran palauttivat maiden väliset diplomaattisuhteet. Kiina oli tarjoutunut välittämään Israelin ja Palestiinan rauhanneuvotteluja jo alkuvuodesta 2023, mutta on jäänyt lokakuun 2023 jälkeen niiden ulkopuolelle. Viimeisimpänä Kiina on ilmoittanut useiden Euroopan maiden ja Arabiliiton tapaan tukevansa Egyptin suunnitelmaa Gazan jälleenrakentamiseksi. 

Viime vuoden heinäkuussa Kiina onnistui jälleen asemoimaan itsensä Lähi-idän diplomatian keskiöön kutsumalla yhteensä 14 palestiinalaisfaktion edustajat Pekingiin. Ryhmät julkaisivat Pekingin julistukseksi nimetyn lausuman, jonka mukaan ne tavoittelevat sodan jälkeen yhtenäisen hallituksen muodostamista Länsirannan ja Gazan kaistan hallinnoimiseksi. Kiinassa on korostettu julistusta merkkinä Kiinan noususta globaalin etelän proaktiiviseksi johtajaksi, mutta ulkopuolelta Kiinan roolia neuvotteluissa on myös kyseenalaistettu. 

Pekingin julistuksen lopullinen merkitys on jäänyt auki. Jos lausuma todella johtaa konkreettiseen yhteistyöhön, olisi kyse merkittävästä muutoksesta kohti palestiinalaisten yhtenäisyyttä. Kiinalle se olisi diplomaattinen voitto, joka pönkittäisi sen asemaa kansainvälisellä areenalla. Kun Israelin pommittaman Gazan kaistan jälleenrakentaminen tulee ajankohtaiseksi, Kiina mitä luultavimmin ilmoittaa olevansa kiinnostunut auttamaan infrastruktuurin rakentamisessa – mahdollisesti infrastruktuurihankkeita jo massiivisella skaalalla ympäri maailmaa rahoittaneen Vyö ja tie -hankkeen puitteissa.

Vaikka Kiina haluaa kautta linjan tehdä pesäeroa Yhdysvaltoihin, myös sen esittämät rauhansuunnitelmat ovat olleet käytännössä uudelleenmuotoiluja Yhdysvaltojen johdolla 1990-luvulla sovituista Oslon periaatteista. Kiinan versioita rauhasta on tarjottu ainakin vuonna 2013 (Xin “Neljän kohdan rauhansuunnitelma”), vuonna 2017 Pekingissä isännöidyssä rauhankonferenssissa (jonka lopputuloksena julkaistiin ei-sitova lausunto) – ja vielä vuonna 2023 Kiinan ulkoministeriön julkaisemassa linjapaperissa, jossa askeleita on neljän sijaan viisi. 

Oslon prosessin korostaminen on ristiriidassa solidaarisuuspuheiden kanssa, sillä Oslo käytännössä ajoi kysymyksen palestiinalaispakolaisten paluuoikeudesta marginaaliin. Koko historiallisen Palestiinan sijaan neuvotellaan enää 1967 rajojen mukaisista alueista. Neuvottelujen osapuolten oletettiin olevan tasavertaisia, vaikka Israelin ylivoima on selvä. Epätasapaino taas mahdollisti siirtokuntien laajentamisen ja miehityksen normalisoimisen. Oslon voi ymmärtää ennemminkin Israelin kontrollin vakauttajana kuin tienä oikeudenmukaiseen rauhaan. Oslon periaatteiden mukaisen kahden valtion ratkaisun kannatus on sekä israelilaisten että palestiinalaisten keskuudessa keskimäärin alhaista.

Kiinan muuttuva suhde Palestiinaan ja Israeliin

Kiinan suhtautumisessa Palestiinaan on ollut ristiriitoja kommunistisen Kiinan alkuajoista asti. Kiinan kansantasavalta seurasi aluksi Neuvostoliiton esimerkkiä ja tunnusti Israelin valtion heti sen perustamisen jälkeen vuonna 1949. Toisaalta Kiina myös tunnusti Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) ensimmäisten maiden joukossa vuonna 1965. PLO:n edustajat tapasivat samana vuonna Pekingissä puhemies Mao Zedongin, joka delegaatiolle osoitetussa sanoissaan rinnasti Kiinan ja Palestiinan poliittiset tavoitteet: ”Israel ja Formosa [Taiwan] ovat imperialismin tukikohtia Aasiassa. Te olette suuren [Aasian] mantereen portti ja me olemme sen toisessa päässä. Israel luotiin teitä varten ja Formosa [Taiwan] meitä varten. Niiden tavoite on sama.”

Seuraavat vuosikymmenet Kiina tuki palestiinalaisryhmiä, eritoten PLO:ta. Se myös aseisti ja koulutti palestiinalaisia. Vankan tuen taustalla vaikutti Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko, jonka jälkeen Kiina voimisti imperialismin vastaista retoriikkaansa ja pyrki vahvistamaan liittolaisuuksia sekä Neuvostoliittoa että Yhdysvaltoja vastaan. 1970-luvun aikana vallankumouksellisten liikkeiden tuki väheni huomattavasti, kun Kiina alkoi lähentyä Yhdysvaltojen kanssa ja liittyi YK:hon vuonna 1971. Kiinan ulkopolitiikka maltillistui ja samalla suhteet palestiinalaisryhmiin viilenivät. Maa kuitenkin tunnusti Palestiinan valtion vain päiviä sen jälkeen, kun PLO Jasser Arafatin johdolla oli julistanut sen itsenäiseksi vuonna 1988.

Täydet diplomaattiset suhteet Israelin kanssa Kiina solmi vasta vuonna 1992. Sitä ennen kehittyivät tiiviit epäviralliset suhteet. Ne olivat 1980-luvulla jo niin tukevat, että Israel toimitti Kiinalle aseita myös Tiananmenin aukion verilöylyn jälkeen, kun lukuisat muut maat olivat asettaneet Kiinan aseidenvientikieltoon. Asevienti on vuosikymmenten varrella ollut niinkin tiivistä, että välillä Yhdysvallat on hermostunut siitä – koska Kiina on voinut saada aseviennin myötä haltuunsa oleellista aseteknologiaa.

Israelin kanssa solmittu “taivaallinen avioliitto”

Kiinan ja Israelin välinen kahdenvälinen kauppa on moninkertaistunut 2000-luvun aikana, ja nykyään Kiina on Israelin keskeisimpiä kauppakumppaneita. Kiina oli vuonna 2024 jo viidettä vuotta peräkkäin Israelin suurin tavarantuonnin lähde ja kattoi noin 15 prosenttia maan kokonaistuonnista. Kiinasta tuodaan Israeliin erityisesti sähkö- ja elektroniikkalaitteita, ajoneuvoja ja koneita. Myös kiinalaiset investoinnit Israeliin ovat kasvaneet jyrkästi viime vuosikymmenen aikana, pääasiassa teknologia-alalla. Kauppatase on vahvasti Kiinan hyväksi, mikä korostaa sen merkitystä Israelin ulkomaankaupassa. Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu kutsuikin maiden välistä kauppaan ja teknologiseen yhteistyöhön nojaavaa suhdetta vuonna 2017 “taivaalliseksi avioliitoksi”.

Kiinan reaktioilla Israelin sotatoimiin Gazassa on ollut vaikutusta maiden välisiin suhteisiin. Vuoden 2023 alkupuolella odotettiin, että maiden välinen vapaakauppasopimus saataisiin aikaan, ja Netanjahun oli määrä tavata Kiinan presidentti Xi Jinping lokakuussa. Tilanteen eskaloitumisen jälkeen tapaamista ei tullut eikä sopimuksesta ole kuulunut. Israelilaisen ajatushautomon mukaan israelilaisten näkemykset Kiinasta ovat muuttuneet kriittisemmiksi, mutta muuten suhteiden on arvioitu jatkuneen verrattain normaaleina. Tuore Kiinan Israelin-suurlähettiläs suitsutti hiljattain maiden suhteita kahden aasialaisen sivilisaation ystävyytenä, jota ei määrittele Israelin käymä sota.

Myös yhteys palestiinalaisten ja Kiinan harjoittaman uiguurien sorron välillä on konkreettinen.  Valvontateknologia ruokkii sortokoneistoja molemmissa maissa. Journalisti Antony Lowenstein osoittaa kirjassaan The Palestine Laboratory: How Israel Exports the Technology of Occupation around the World, että Israelin ja Kiinan välinen teknologiayhteistyö on tukenut myös Xinjiangin uiguureihin kohdistettua valvontaa. Israelin ja Länsirannan erottavaa muuria teknisesti kehittänyt israelilaisyritys on asentanut turvallisuusjärjestelmiä myös Kiinan lentokentille. 2010-luvulla Israelin raportoitiin toimittaneen Länsirannalla ja Gazan kaistalla hyödynnettyä valvontateknologiaa, muun muassa “älykortteja”, Kiinan kansallista henkilökorttijärjestelmää varten. Yhteneväisyyksiä on myös maiden keinoissa kontrolloida ihmisryhmiä. Sekä Israel että Kiina ovat pyrkineet eliminoimaan väkivallattomia vastarintaliikkeitä ja käyttäneet islamististen ryhmien nousua kokonaisen ihmisryhmän sorron oikeutuksena, kuten aktivisti Promise Li toteaa.

Korulauseiden ulkopuolella Kiinan tuella Palestiinalle on siis selvät rajat. Maailman toiseksi suurimman talouden humanitaarinen tuki Gazalle on ollut minimaalista. Se ei ole korvaansa lotkauttanut palestiinalaisjohtoisen BDS-liikkeen vaatimuksille boikotoida Israelia ja sen laittomia siirtokuntia. Kiina ei aja useiden palestiinalaisfaktioiden tapaan yhtä demokraattista Palestiinan valtiota, vaan tukee kahden valtion ratkaisua, jossa Israel säilyisi juutalaisvaltiona.

Kiinan vakauspyrkimykset eivät lämmitä palestiinalaisia

Nykyään nähtävät julkilausumat ovat toisaalta kaikuja Maon aikaisesta linjasta ja kolmannen maailman solidaarisuudesta, toisaalta myös olennainen osa Kiinan nykyistä pyrkimystä asemoitua globaalin etelän valtioiden ystäväksi. Myös suurvaltapoliittiset tavoitteet ohjaavat yhä maan linjaa Israel–Palestiinan kysymyksessä. Nykyinen linja kuitenkin noudattaa ennen kaikkea maan kahta keskeistä ulkopolitiikan linjaa: sitoutumista siihen, ettei muiden valtioiden asioihin puututa, ja Kiinan talousintressien nostamista liki kaiken muun yläpuolelle. Neuraaliuteen pyrkiminen vertautuu myös maan “linjaan” Venäjän hyökkäyssodan suhteen, jossa näennäisen neutraali tasapainottelu tosiasiassa mahdollistaa sotatoimien jatkamisen ja alakynnessä olevan osapuolen maa-alueiden miehityksen.

Myös Lähi-idässä Kiina on pyrkinyt olemaan ensisijaisesti taloudellinen toimija, mikä on johtanut liittolaisuuksien tilkkutäkkiin. Linjaa on leimannut selvän leiriytymisen sijaan pragmaattisuus: siitä huolimatta, että Kiina on hyvää pataa Iranin ja Venäjän kanssa, sen Lähi-idän politiikka ei ole ollut täysin johdonmukaisesti Venäjän tai Iranin ja sen tukeman vastarinnan akselin etujen mukaista. Vastaavasti Kiinan Yhdysvaltojen-vastainen agenda ei ilmene konkreettisena tukena Palestiinan vapautusliikkeelle. Taloudellisten kytkösten kasvu on kasvattanut Lähi-idän poliittista merkitystä Kiinalle ja on osaltaan kannustanut Kiinaa suosimaan status quota sen sijaan, että se pyrkisi aktiivisesti muovaamaan alueen poliittista todellisuutta.

Nykytilanne ja “vakaus” ovat tarkoittaneet Palestiinalle kuitenkin aktiivisten sotatoimien ulkopuolellakin väkivaltaisen miehityksen jatkumista ja kansallisen itsemääräämisoikeuden puuttumista. Kuten tutkija Guy Burton toteaa, Kiinan näennäisen epäpoliittinen ja pragmaattinen taloudellinen painotus on tarkoittanut ylivoimaisesti hyötyä Israelille. Siinä missä keskenään vihamielisten Saudi-Arabian ja Iranin kohdalla Kiina on todella joutunut harrastamaan tasapainoilua, Israelin ja sen miehittämien palestiinalaisalueiden kohdalla tasapainottelulle ei ole tarvetta: Israelin suosimisesta ei ole koitunut Kiinalle käytännössä mitään negatiivisia seurauksia. 

Julkilausumista huolimatta voidaankin sanoa, ettei Kiina ole sitoutunut palestiinalaisten tukemiseen. Kiinan linja näyttää tukevan palestiinalaisia oikeastaan vain verrattuna Yhdysvaltojen johtaman länsiliittouman linjaan. Kansainvälinen yhteisö on epäonnistunut kansanmurhan estämisessä Gazan kaistalla. Yhdysvallat on tukenut Israelia sanojen lisäksi myös asein, eivätkä muut länsimaat ole onnistuneet haastamaan suurvallan linjaa. Tätä vasten Kiinalle lienee tavallista helpompaa vaikuttaa vastuulliselta sen tosiasiallisesta passiivisuudesta huolimatta. Kiina on jo pitkään ajanut ajatusta siitä, että kansainvälinen sääntöpohjainen järjestelmä on tekopyhä ja ajaa ennen kaikkea Yhdysvaltojen etua. Gazan katastrofaalisen tilanteen pitkittyessä ja länsimaiden tuen Israelille jatkuessa tämäkin viesti voi puhutella aiempaa laajemmin – eikä Kiinan ole tarvinnut tehdä juuri mitään.