Globaali demokratia ja poliittinen mielikuvitus ovat kriisissä. Kenialainen kansanliike näyttää liberaalin demokratian taloudelliset rajat ja herättää poliittisen mielikuvituksen uudelleen – vaatien demokratian, taloudellisen oikeudenmukaisuuden ja suvereniteetin uudelleenarviointia.

Demokratian ja poliittisen mielikuvituksen kriisi Keniassa ei näy poliittisen demokratian – osallistumisen tai äänestämisen – puutteena, vaan kyse on laajemmista historiallisista taloudellisten valtasuhteiden eriarvoisuudesta paikallisesti ja kansainvälisesti. Viime vuonna alkaneet hallituksen vastaiset protestit ja siitä laajentunut kansanliike Keniassa paljastaa laajemman ongelman demokratian tilasta ja tulevaisuudesta. 

Liike tavoittelee taloudellista demokratiaa

Vuonna 2024 Keniassa puhkesivat protestit veronkorotuksia vastaan heijastaen kansalaisten pettymystä vuonna 2022 valittuun presidentti William Rutoon. Ruto voitti vaalit lupaamalla parantaa erityisesti nuorten ja matalapalkkaisten asemaa sekä vähentää korruptiota. Kenian regressiivinen veropolitiikka on pitkään yrittänyt tilkitä epävirallista sektoria, joka kattaa 85 % Kenian taloudesta. Taustalla on myös valtava velkataakka, ja pienituloiset kansalaiset kokevat, että heillä maksatetaan lainakorkoja ja kulutusveroja saamatta julkisia palveluja tai työpaikkoja vastineeksi. 

Protestit laajentuivat verokritiikistä paikallista ja kansainvälistä suvereniteettia ja demokratiaa vaativaksi progressiiviseksi vastarintaliikkeeksi. Kansanliikkeellä on kaksi ulottuvuutta – se tavoittelee siirtymää näennäisdemokratiasta taloudelliseen demokratiaan. Tavoitteen saavuttamiseksi se on tunnistanut poliittisen toiminnan taloudelliset reunaehdot – ja pyrkii ylittämään ne poliittisen mielikuvituksen keinoin. Kenian kansanliike osoittaa, että poliittinen mielikuvitus, toisin tekemisen ja muutoksen luomisen kyky, mahdollistaa politiikan vapautumisen kehityksen demokratian uusliberaaleista ja kolonialistisista valtasuhteista. 

Vastarintaliike ei ole ainoastaan nuorten asiaa ajava liike vaan sen päätavoite on ajaa systeemistä valtasuhteiden muutosta. Liike ajaa oikeudenmukaista talous- ja sosiaalipolitiikkaa, joka ottaa huomioon pienituloiset työntekijät, työttömät ja köyhyydessä elävät. Liikkeellä on yhteisiä materiaalisia tavoitteita, jotka ohjaavat sen poliittista järjestäytymistä – julkiset peruspalvelut, kuten Tiktokin kautta ajettu yhteisörahoitettu sairaala, progressiivinen veropolitiikka, työpaikat ja työehtosopimukset sekä kohtuuhintaiset asunnot. Tämä on Keniassa merkittävää, sillä politiikka on historiallisesti muotoutunut valtiovallan keskittymisen kautta, mikä on depolitisoinut järjestelmän ja kaapannut politiikan etnisen identiteetin, korruption ja sosiaalisen luokan logiikan mukaan. 

Kansanliikettä ohjaavat paikalliset ja kansainväliset periaatteet kehityspolitiikan demokratisaatiosta. Liike pyrkii vaikuttamaan kehityksen sisältöön, raameihin ja suuntaan uusien politiikan muotojen kautta. Tätä vallansiirtoa haetaan vahvistamalla kansalaisyhteisöjen poliittista ei-valtiojohtoista autonomiaa, sekä pyrkimällä muuttamaan regiimin voimasuhteita sisältäpäin asettamalla ehdokkaita vuoden 2027 vaaleihin. 

Kenian liike ei ole myöskään uniikki, sillä ruohonjuuritason kansanliikkeet ovat murroksessa lisäksi muun muassa Madagaskarilla, Marokossa, Angolassa, Nepalissa, Indonesiassa ja Filippiineillä. Ne ovat osoittaneet, että demokratian ja suvereniteetin vaatimus ei koske pelkästään äänestämistä, vaan on osa laajempaa yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta ja materiaalista turvaa, jota kansalaisille ei ole koskaan taattu. 

Postkoloniaalisen valtion pitkä varjo

Vuonna 1963 Iso-Britanniasta itsenäistynyt Kenia on käynyt läpi kylmän sodan aikaisen presidentti Jomo Kenyattan ja Daniel arap Moin yksipuoluejärjestelmän sekä Kansainvälisen valuuttarahaston ja Maailmanpankin rakenteellisia sopeutusohjelmia 1980-luvulla. Lainaohjelmien ehdot sisälsivät julkisen talouden leikkauksia, valuutan devalvaatiota, kauppapolitiikan liberalisointia ja markkinaperusteisia uudistuksia. Kylmän sodan päätteeksi 1990-luvun alun länsimaisen markkinaliberalismin ja demokratian ”voiton” myötä Keniassa niin ikään leimahti etnisten ryhmien välistä väkivaltaa ja protesteja vuonna 1992, kun Kenia oli muodostamassa monipuoluejärjestelmää. Kenia peri juridisen järjestelmänsä Iso-Britannialta, ja  vasta vuonna 2010 päivitti perustuslakinsa.

Keniassa vallitsevaa populistis-nationalistista politiikkaa luonnehtii se, että valtionhallinto käyttää Kenian yli 40 etnisen ryhmän välisiä jännitteitä identiteettipolitiikan välineenä, hyödyntäen varallisuus- ja luokkaeroja. Lisäksi Kenian hallinto käyttää valtion väkivaltakoneiston taktiikoita uhkailemalla, kidnappaamalla ja tappamalla omia kansalaisiaan jotka kritisoivat hallitusta. Valtiosta tuli enemmän hallinnan kuin vapautuksen väline.

Keniassa on paljon paikallisia, tapaperäisiä hallintomuotoja ja  oikeusjärjestelmiä, joissa esimerkiksi kylän vanhimmat ovat keskeissä asemassa. Post-koloniaalisen valtion rakentaminen on ollut valtiojärjestelmän ja siirtomaa-aikaa edeltävien yhteisöperustaisten järjestelmien tasapainoilua kenialaisten moninaisuuden, etnisten ryhmien, näkökulmien, uskonnon ja kulttuurien suhteessa Kenian kansallisidentiteetteihin ja tulevaisuuksien politisointiin.

Kansanliikkeen edustajat näkevät, että Kenia ei ole koskaan itsenäistynyt, vaan dekolonisaation historiallinen prosessi tulee saattaa loppuun nyt yli 60 vuotta myöhemmin. Kyse ei ole Kenian ”valtion” vapautuksesta, vaan enemmänkin Kenian moninaisen kansalaisyhteiskunnan vapautuksesta suhteessa Kenian valtioon, joka taas on kytköksissä koloniaalisiin valtasuhteisiin kansainvälisesti. 

Demokratian pimeät kasvot

Historiallisesti demokratian biopoliittinen mielikuvitus juontaa juurensa orjuuteen, kolonialismiin ja kapitalismiin, jossa demokratian kehitys keskittyi pohjoiseen, ulkoistaen ”ei halutut” ihmisryhmät ja näkökulmat sen rajojen ulkopuolelle. Tämän segregaation aiheuttama väkivalta voitiin ulkoistaa muualle. 

Achille Mbembe kuvaa tätä demokratian synnyn “pimeitä kasvoja” – väkivallan, ulossulkemisen ja kontrollin muotoja nykyisen demokratian kriisin alkulähteenä. Tämä on nyt saavuttanut eräänlaisen saturaatiopisteen fasismin noustessa ja vallan keskittyessä eliiteille – jolloin tätä väkivaltaa ei voi enää ulkoistaa rajojen taakse, vaan se paljastaa demokratian väkivallan sisäänrakennettuna sen järjestelmässä. Tämän ajatuksen jakaa Frantz Fanon, joka tuo esiin postkoloniaalisen nationalismin depolitisoivan vaikutuksen, jossa siirtomaahallinto korvattiin paikallisellla eliitiillä, marginalisoiden prekarisoituneet, oikeutensa menettäneet massat.  

Keniassa tämä näkyy epäluottamuksena valtiota kohtaan ja poliittisen vallan keskittymisessä. Kenian politiikkaa määrittelee ennen kaikkea postkoloniaalisissa valtioissa tyypillinen epäluottamus ja kilpailuasetelma valtion ja kansalaisyhteiskunnan välillä. Keniassa tämä demokratian historia on näyttäytynyt kolonialistisena, porvarillisena valtiojärjestelmänä, johon vain harvat kuuluvat. Valtio nähdään kolonialismin jatkeena, jossa legitimiteetti ostetaan valtion ulkopuolelta – ei niinkään ansaita sitä oman kansan luottamuksella, luoden valtion kaappaaman keskushallinnon, jossa oppositiopolitiikalle ei ole sijaa. Demokratian on siis nähty uhkaavan paikallista ja kansainvälistä talouden keskittymistä, jota valtio on ylläpitänyt vallankäytöllä.

Politiikka syntyy uudelleen mielikuvituksen kautta

Mbembe tuo esiin tarpeen kuvitella demokratia uudelleen yli kansallisvaltioiden rajojen, jossa yhteisöt voisivat muodostaa jaetun poliittisen subjektin materiaalisten tavoitteiden kautta erottelevan politiikan sijaan.

Kansanliike muistuttaa 1950-luvun kenialaista Mau Mau -vapausliikettä, tosin taistelu käydään nyt toisin keinoin. Kansanliike ammentaa postkoloniaalisten ajattelijoiden tuotannosta. Liikkeeseen liittyy vallankumouksellinen ja messiaaninen piirre, joka korostaa historiallista vapautusta ja uusien poliittisten identiteettien syntyä murtumien hetkissä. 

Kansanliike on siirtynyt Keniassa hallituksenvastaisesta liikehdinnästä kohti demokratian ideologista uudelleenkuvittelua. Identiteettipolitiikan ylittäminen mahdollistaa sen, että moninaiset identiteetit ja näkökulmat voivat sulautua yhteiseen kuvaan, jota täyttää jaettu tavoite, luokka- tai materiaalinen tarve. Tämä on demokratian ajattelun avoimuus: mahdollisuus luoda uusia politiikan muotoja ja muutosta yhdessä, ilman pysyviä kategorioita, ja rakentaa politiikkaa, joka palvelee ihmisiä käytännössä. Kansanliike alkoi ilman johtajaa, nimeä ja etnisyyttä – tilapäisesti irtautuen kiinteistä identiteeteistä, jotta uudet, kollektiivisesti rakennettavat poliittiset identiteetit voisivat syntyä toisintamatta vanhoja malleja, joita tietoisesti halutaan rikkoa. Näin luotiin demokratialle ominainen potentiaali ja avoimuus jaetusta tulevaisuudesta tavoitteiden kautta: yhteisen luokkapohjaisen kokemuksen ja materiaalisten tarpeiden varaan, ei etnisten rajojen mukaisesti.

Poliittinen mielikuvitus on prosessissa keskeinen. Se merkitsee tässä kontekstissa irtautumista ulossulkevasta logiikasta, jotta voidaan hahmottaa uusia poliittisia mahdollisuuksia ja politiikan muotoja. Mielikuvitus on järjen toinen puoli: sen avulla palataan järkeen ei valmiina rationaalisuutena, vaan totuuden ja vaihtoehtojen pohdintana. 

Demokratian tulevaisuus syntyy ruohonjuuritasolta

Liike on spirituaalinen monelle aktivistille Keniassa, jotka näkevät liikkeen elämän ja kuoleman politiikkana puhtaimmillaan, koska ne ovat panoksina vastarintaliikkeen todellisuudessa. Monet liikkeen edustajista ovat sanoneet, että he ovat valmiita kuolemaan oikeudenmukaisuuden puolesta. He kokevat, että heidän oma maansa on ikään kuin varastettu heiltä, ja aika on tullut puolustaa sitä omalla hengellä. Kenian kansalaisliike osoittaa, että demokratia ei voi olla pelkkä valtionvaltaa keskittävä hallintojärjestelmä, vaan jatkuva prosessi ja taistelu oikeudenmukaisuudesta, jossa poliittinen mielikuvitus on keskeinen väline. Se paljastaa, kuinka demokratia voi muuttua valheelliseksi, jos se ei palvele kansaa, ja kuinka ruohonjuuritason liikkeet voivat palauttaa politiikan demokratiaan. Kenian esimerkki tarjoaa arvokkaan näkökulman siihen, miten kehityspolitiikka voidaan politisoida uudelleen – ja miten tulevaisuuden demokratiat voidaan rakentaa alhaalta käsin, materiaalisten tarpeiden ja oikeudenmukaisuuden kautta. Demokratian tulevaisuus syntyy todennäköisesti siellä, missä ihmiset kieltäytyvät keskitetystä vallasta ja rakentavat yhteisöllisiä vaihtoehtoja itse.