Matti Pesu on vanhempi tutkija Ulkopoliittisessa instituutissa. Hän toimi The Ulkopolitistissa eri rooleissa vuosina 2012–2018.

Yhdysvallat siirtää vastuuta Euroopan puolustuksesta Naton eurooppalaisille jäsenmaille, eikä paluuta entiseen transatlanttiseen normaaliin ole näköpiirissä. Muuttuvassa Natossa Suomen turvallisuus rakentuu yhä enemmän eurooppalaisille liittolaissuhteille. Suomessa on kuitenkin tunnistettava, millä logiikalla nämä suhteet toimivat. 

Kolme vuotta Naton jäsenenä on osoittanut, että Suomi liittyi käymistilassa olevaan liittokuntaan. Natoa muokataan kovalla kädellä maailmaan, jossa Euroopan suhteellinen geopoliittinen painoarvo hiipuu. Muutoksen veturina toimii diplomatian ja liittolaissuhteiden perinteisiin normeihin välinpitämättömästi suhtautuva Yhdysvallat presidentti Donald Trumpin johdolla. 

Poliittisen kuohunnan tuottaman pintavaahdon alla puolustusliiton muutos tiivistyy amerikkalaisten haluun siirtää Euroopan puolustuksen päävastuu Naton eurooppalaisille jäsenmaille. Naton on nyt löydettävä keinot hallitusti rakentaa vahvempi eurooppalainen pilari. 

Euroopassa ei pidä tuudittautua ajatukseen, että Donald Trumpin toisen kauden jälkeen Natossa ja transatlanttisissa suhteissa palattaisiin normaaliin päiväjärjestykseen. Trumpin hallinnon likaisella työllä käynnistämä taakansiirto jatkuu todennäköisesti tulevaisuudessa Yhdysvaltojen hallinnonvaihdoksista riippumatta.

Suomessakin on syytä pohtia, miten maa asemoituu muuttuvassa Natossa ja millä logiikalla se liittolaissuhteitaan murrosaikana kehittää. Eurooppalaisempi Nato merkitsee todennäköisesti alueellisempaa Natoa, jossa merkityksellisin yhteistyö tapahtuu maantieteellisesti läheisten liittolaisten välillä. Tämä korostaa Suomen tarvetta panostaa sille kaikkein tärkeimpiin eurooppalaisiin liittolaissuhteisiin, erityisesti Ruotsiin ja Norjaan.

Ruotsi ja Norja tarjoavat Suomelle strategista syvyyttä

Suomen tärkeimmät liittolaiset voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: horisontaalisiin ja vertikaalisiin liittolaisiin.

Horisontaaliset liittolaiset ovat valtioita, joilta Suomi tavoittelee puolustukselleen ennen kaikkea operatiivista ja materiaalista tukea. Ne ovat toisin sanoen liittolaisia, joilla on niiden maantieteeseen ja omiin intresseihin perustuen realistinen kyky ja halu toimia sotilaallisesti Pohjois-Euroopassa. 

Suomen tärkeimmät horisontaaliset liittolaiset ovat Ruotsi ja Norja. Kolmikkoa nivovat yhteen Fennoskandian jaettu maantiede ja turvallisuusuhkat. Verkalleen kasvavien sotilaallisten kykyjensä ohella maat tarjoavat Suomelle strategista syvyyttä: mahdollisuuden tukeutua niiden alueisiin sotilaalliseen puolustukseen, kokonaismaanpuolustukseen ja siviilivarautumiseen liittyvissä järjestelyissä.

Suomen ja Ruotsin Nato-jäsenyyksien vauhdittamana pohjoismainen puolustusintegraatio syvenee rivakasti. Alueen liikenneyhteyksiä ja sotilaallisen liikkuvuuden edellytyksiä aiotaan parantaa. Pohjoismaiden ilmavoimat rakentavat kykyä toimia ja taistella saumattomasti yhtenä joukkona. Ruotsi taas on päättänyt toimia Suomeen rakentuvan Naton FLF-joukon niin kutsuttuna kehysvaltiona. Suomen, Ruotsin ja Norjan pohjoisosissa valtiorajojen merkitys vähenee maiden valmistautuessa puolustamaan yhtä jaettua strategista tilaa. 

Pohjolan puolustuksessa on kuitenkin edelleen hyödyntämätöntä potentiaalia. Vauraina valtioina Ruotsi ja Norja voisivat halutessaan laajentaa asevelvollisuuttaan ja tehdä siitä jälleen todellisen joukkotuotannon välineen, mikä vahvistaisi erityisesti maavoimakapasiteettia Pohjolan alueella. Maat pystyisivät myös toimimaan määrätietoisemmin puolustusta tukevien infrastruktuurihankkeiden edistämisessä. Pohjoismaat voisivat myös yhteistyössä paikata tunnistettuja puutteita eurooppalaisissa sotilaallisissa kyvyissä. Perinteisesti vaikeiden yhteishankintojen edistämisessä on jo nähty rohkaisevia signaaleja.

Suomen nivoutuminen mahdollisimman tiiviisti Ruotsin ja Norjan kylkeen tulisi olla sen turvallisuuspolitiikan kärkihanke. Molemmilla mailla, erityisesti Ruotsilla, on elintärkeä Suomen turvallisuuden varmistamiseen liittyvä intressi, joka kestää myös turvallisuusympäristön murrokset. Suomella on maantieteellisen sijaintinsa takia eniten voitettavaa, ja siksi sen tulisikin ottaa nykyistä enemmän poliittista johtajuutta alueellisen yhteistyön syventämisessä. 

Ruotsin ja Norjan ohella Suomen horisontaalisiin liittolaisiin lukeutuu myös Iso-Britannia, joka rajallisista voimavaroistaan huolimatta on osoittanut johtajuutta erityisesti Ukrainan tukemisessa. Sen rooli eurooppalaisemman Naton rakentamisessa on silti yhä epäselvä, eikä Britannia ole toistaiseksi esittänyt uskottavaa suunnitelmaa puolustuskykynsä vahvistamiseksi. Suomen kannalta avainkysymys on, kykeneekö Lontoo panostamaan pitkäjänteisesti rooliinsa Pohjois-Euroopassa. 

Myös mahdollisiin horisontaalisiin liittolaisiin lukeutuville Saksalle ja Ranskalle Pohjois-Eurooppa ei ole yhtä luonteva painopiste. Saksa suuntautuu tällä hetkellä ennen kaikkea eteläiselle Itämerelle ja Keski-Eurooppaan, Ranska Mustallemerelle ja Naton eteläiselle sivustalle. Pohjois-Eurooppa tosin kiinnostaa Pariisia ydinpelotteen näkökulmasta. Suomi onkin suhtautunut avoimesti Ranskan ydinasepelotteen eurooppalaisen ulottuvuuden vahvistamiseen. 

Etulinjan liittolaisia yhdistää Venäjän uhka 

Suomen vertikaaliset liittolaiset löytyvät Naton etulinjasta. Nato-jäsenyys on pakottanut Suomen arvioimaan asemaansa Euroopan strategisella kartalla uudelleen. Turvallisuuspoliittisessa keskustelussa Suomea ei syyttä yhä useammin käsitellä yhtenä etulinjan maista. Naton pisimmän Venäjä-rajan vuoksi Suomi kuuluu Venäjän sotilaalliselle uhkalle alttiiden liittolaisten vyöhykkeeseen, joka ulottuu arktiselta alueelta aina Mustallemerelle asti.  

Näitä vertikaalisia liittolaisia yhdistää tarve pitää Naton huomio Venäjän sotilaallisessa uhkassa ja halu ohjata liittokunnan resursseja etulinjan turvallisuuden vahvistamiseen. Mailla on yhteisiä intressejä myös Euroopan unionissa, mistä Helsingissä joulukuussa 2025 kokoontunut Eastern Flank Summit on erinomainen esimerkki. 

Poliittisen yhteistyön ohella etulinjan maat tuottavat toisilleen myös epäsuoraa sotilaallista hyötyä. Sotilaallisen suorituskyvyn ja alueellisen yhteistyön kasvu eri puolilla etulinjaa luovat Venäjälle sen puolustussuunnittelua vaikeuttavia dilemmoja ja pakottavat Venäjän hajauttamaan sotilaallista voimaansa pitkin sen ja Naton välistä kitkapintaa. Tämä heikentää Venäjän mahdollisuuksia toimia tietyssä kohtaa etulinjaa ja täten vahvistaa Naton kokonaispelotetta suhteessa Venäjään. 

Suomelle keskeisimpiä vertikaalisia liittolaisia ovat Baltian maat ja Puola. Erityisesti Puolan kasvava sotilaallinen voima hyödyttää Suomea, sillä se sitoo Venäjän huomiota läntiselle uhkasuunnalle ja vähentää painetta Suomen lähialueilla. Potentiaalisesti merkittävien vertikaalisten liittolaisten joukkoon voidaan laskea myös Mustanmeren avainpeluri Romania. Myös länteen nojaava, sotilaallisesti voimakas Ukraina palvelisi Suomen turvallisuusetuja vertikaalisen liittolaisen tavoin, vaikka sille luvattu Nato-jäsenyys tuskin toteutuu.

Merkittävästä potentiaalista huolimatta yhteistyöstä vertikaalisten liittolaisten kanssa ei kuitenkaan ole Suomen turvallisuuspoliittisen ratkaisun ankkuriksi. Yhteistyö kohtaa samat rajat kuin Suomen 1920-luvulla harjoittama reunavaltiopolitiikka. Turvallisuuspoliittisesti hauraiden ja maantieteellisesti verrattain etäisten valtioiden suora sotilaallinen yhteistyö jää väistämättä rajalliseksi, kun niiden huomio ja resurssit kohdistuvat oman haastavan turvallisuusasemansa varmistamiseen. Jaettua haavoittuvuutta on vaikea muuttaa suoraksi turvallisuuslisäksi. 

Yhdysvallat on muuttanut liittolaisuussuhteen ehtoja 

Suomessa Nato-jäsenyyden keskeisimpänä hyötynä pidettiin aluksi sopimusliittolaisuutta Yhdysvaltojen kanssa. Yhdysvaltojen tuoreiden turvallisuus- ja puolustusstrategioiden perusteella sitoutuminen Euroopan turvallisuuteen jatkuu, mutta sen ehdot muuttuvat. Yhdysvallat on Suomelle edelleen erittäin tärkeä horisontaalinen liittolainen. 

Washington painottaa ulkopolitiikassaan enemmän läntistä pallonpuoliskoa, ja se on liittolaissuhteissaan aiempaa valikoivampi. Tammikuussa 2026 julkistettu Yhdysvaltain uusi puolustusstrategia linjaa, että Washington on valmis tekemään yhteistyötä erityisesti omaan puolustukseensa panostavien ”malliliittolaisten” kanssa. Trumpin helmikuussa 2026 presidentin asetuksella määräämässä asevientistrategiassa todetaan, miten Yhdysvallat satsaa asekauppoihin sotilaallisesti kyvykkäiden ja sille maantieteellisesti tärkeiden valtioiden kanssa.  

Puolan ja Suomen kaltaiset pohjoisen Euroopan maat voidaan lukea malliliittolaisten ryhmään. Pohjois-Euroopassa Yhdysvalloilla on lisäksi Venäjän ydinpelotteeseen ja täten nimenomaan kotimaan puolustukseen kytkeytyviä turvallisuusintressejä. Suomen ja Yhdysvaltain kahdenvälinen sotilaallinen yhteistyö sujuukin edelleen hyvin, vaikka sen ylläpidosta on Trumpin aikana tullut poliittisesti epämieluisampaa.

Yhdysvaltain puolustushallinnon sinänsä järkevien ja perusteltujen linjausten toimeenpanoa vaikeuttaa Maga-ideologiaan liittyvä halu nakertaa ”institutionaalista Eurooppaa” ja erityisesti Euroopan unionia. Washingtonin poliittinen sitoutuminen Eurooppaan kiistatta horjuu. Yhdysvaltain ulkopolitiikka myös seuraa aiempaa herkemmin presidentin Natolle vaarallisia impulsseja, kuten flirttailua Grönlannin haltuunotolla. 

Tätä epävarmuutta Suomi ei voi paeta, ja eurooppalaisia liittolaissuhteita on siksi vahvistettava. Tämä on Suomen ja koko Euroopan etu. Nato-jäsenyys on avannut uusia yhteistyömahdollisuuksia Euroopassa, erityisesti Pohjoismaiden kesken. Suomen turvallisuus nojaa niihin tulevaisuudessa enemmän kuin vielä hetki sitten arvioitiin.