Antonio Tarnaala on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta, jossa hänen opintonsa keskittyivät rauhan ja turvallisuuden kysymyksiin, erityisesti Afrikassa ja Lähi-idässä. Hänellä on työkokemusta tutkimus- ja analyysitehtävistä julkiselta sektorilta sekä Euroopan ulkosuhdehallinnon Afrikan osastolta.

Sudanin sota ei ole vain paikallinen konflikti, vaan osa globaalia sodankäynnin verkostoa, jossa palkkasotilaat, yksityiset yritykset ja ulkovallat kietoutuvat yhteen. Kolumbialaisten entisten sotilaiden värvääminen Arabiemiraattien tukemiin RSF-joukkoihin paljastaa, miten ulkomainen väkivalta ja pääoma sekä geopoliittiset intressit ovat luomassa uudenlaisen mallin valtioiden muodostumiselle.

Vuoden 2024 lopussa kolumbialainen uutismedia La Silla Vacía julkaisi laajan tutkimusreportaasin kolumbialaisten palkkasotilaiden läsnäolosta Sudanin konfliktissa. Uutismedian tutkimus paljasti, miten kahden eri turvallisuusyrityksen kautta kolumbialaisia entisiä ammattisotilaita soti Arabiemiraattien tukemien Rapid Support Forces -joukkojen (RSF) puolella Sudanin asevoimia vastaan itäafrikkalaisen valtion sisällissodassa. Viimeisimpien tietojen mukaan kolumbialaisten palkkasotilaiden määrä liikkuu 1500 ja 2000 välillä.

Vaikka kolumbialaisten läsnäolo Sudanissa nousi esille ikään kuin yllätyksenä, kolumbialaisten palkkasotilaiden värvääminen taistelemaan maailman konflikteihin ei ole uusi ilmiö. Kolumbialaisia sodankäynnin ammattilaisia on kahden viime vuosikymmenen aikana lähetetty muun muassa Jemenin sisällissotaan 2010-luvun alussa, salamurhaamaan Haitin presidentti Jovenel Moisea vuonna 2021 sekä Ukrainaan Venäjän hyökkäyksen jälkeen vuonna 2022. Kolumbiaa on luonnehdittu maailman suurimmaksi palkkasotilaiden viejäksi, ja maan hallinto onkin viime aikoina pyrkinyt etsimään keinoja estääkseen sen sotaa taitavien kansalaisten ajautumisen vieraiden maiden konflikteihin. 

Sudanissa toimivien kolumbialaisten palkkasotilaiden seuranta on kiinnostava globaali ilmiö. Se avaa ikkunan, jonka läpi voidaan tarkastella paitsi valtion muodostumista myös logistisia ketjuja, jotka vievät Etelä-Amerikan pisimmässä sissisodassa ryvettyneitä miehiä maailman eri kolkkiin. Ketjut ulottuvat El Fasherista globaalin kapitalismin solmukohtiin, kuten Lontooseen ja Abu Dhabiin, sekä alueellisesti  fragmentoituneisiin valtioihin , kuten Libyaan tai Somaliaan. Ketjujen tarkastelu paljastaa ajankohtaisia  kehityssuuntauksia valtioiden toiminnasta 2000-luvulla. 

Palkkasotilaiden globaali verkosto

Kolumbiassa syntyneen ja kasvaneen entisen sotilaan päätyminen yli 10 000 kilometrin päähän toiseen maanosaan taistelemaan arabiankielisten komentajien alle vaatii monimutkaista rahoitus- ja kuljetusjärjestelmää. Siinä pääoma liikkuu maasta toiseen ja taloudellinen hyödyke eli miehistö kulkee Kolumbiasta Arabiemiraatteihin ja sieltä Libyan tai Somalian kautta Sudaniin. 

Todisteita logistisesta ketjusta ja verkostosta on kerääntynyt runsaasti viime vuosina. Jo vuonna 2024 kolumbialaiset palkkasotilaat kertoivat La Silla Vacíalle, miten heidät houkuteltiin väärin tiedoin sotimaan Sudaniin Arabiemiraattien tukeman itäisen Libyan kautta. Guardianin joulukuussa 2025 tekemä selvitys paljasti, miten Yhdysvaltain pakotteiden kohteeksi joutuneiden henkilöiden perustamat Lontoossa toimivat peiteyritykset linkittyvät verkostoon, joka vie kolumbialaisia sotilaita Sudanin RSF:n palvelukseen. Lisäksi The Sentryn tekemän raportin mukaan Sudaniin lähetetyt kolumbialaiset palkkasotilaat kävivät droonikoulutuksia Arabiemiraattien hallinnoimassa sotilastukikohdassa Somalian puoliautonomisessa Puntinmaassa ja marraskuussa 2025 Somalian sähköisen viisumijärjestelmän tietomurto paljasti skannattuja Kolumbian passeja, joiden oletetaan kuuluvan Sudaniin lähetetyille palkkasotilaille. 

Mitä tämä kaikki tarkoittaa? Sudanilaisille se tarkoittaa kärsimyksen ja sodan jatkumista ja todennäköisesti myös sen pahenemista. Kolumbialaisille palkkasotilaille työtilaus merkitsee taloudellista hyötyä, jos selviää hengissä. RSF:n ja Arabiemiraattien näkökulmasta ulkomaisen sotilasvoiman ostaminen tukee niiden ulkopoliittisia pyrkimyksiä ja sotilaallista toimintaa alueella. Samalla kullan riisto – joka on Sudanin sodan ja erityisesti RSF:n poliittisen talouden keskiössä – vahvistuu ja jatkuu. 

Vyyhdissä mukana oleville valtioille palkkasotilaiden käyttö ja läsnäolo merkitsevät eri asioita. Sudanille ylikansallisten joukkojen läsnäolo merkitsee sitä, että RSF – eräänlainen puolisotilaallinen miliisi sekin – saattaa olla askeleen lähempänä Sudanin valtion haltuunottoa. Arabiemiraateille ulkomaalaisten palkkasotilaiden käyttö on tehokas tapa ulkoistaa väkivalta, jolla se ajaa omia valtiollisia intressejään. Libyalle ja Somalialle kolumbialaisten sotilaiden kuljettaminen Sudaniin niiden alueiden kautta – emiraattien tukemien Itä-Libyan ja Puntinmaan lentokenttiä hyödyttäen – symboloi jonkinlaista suvereniteetin loukkausta, jopa sen puutetta. Kolumbia puolestaan on tilanteessa, jossa sillä on suuri määrä sotimaan koulutettuja kansalaisia, jotka ovat haluttomia tekemään muita töitä tai vailla muuta tekemistä kotimaassaan. 

Palkkasotilaiden, miliisien ja kansallisten armeijoiden hyötyavioliitto

Valtiotieteilijä Charles Tillyn kiteytystä ’’sota synnytti valtion, ja valtiot käyvät sotaa’’ on pidetty paikkansa pitävänä ja aikaa kestävänä yksinkertaistuksena modernien eurooppalaisten valtioiden muodostumisesta. Tillyn mukaan moderni eurooppalainen kansallisvaltio muodostui pitkän, satoja vuosia kestävän historiallisen prosessin seurauksena, kun pääoma ja pakkovalta yhdistyivät muodostaakseen sotakoneiston ja valtiovallan. Näin Euroopasta kehkeytyi kansallisvaltioiden maanosa, jossa kansalliset armeijat syrjäyttivät pienemmät sotilaalliset yksiköt ja jossa valtio hallinnoi väkivallan käyttöä alueellaan. Kansalaisten elämästä tulikin suhteellisen väkivallaton yhteiskuntaelämän osa-alue verrattuna valtioiden käyttämään sotilaalliseen voimaan kansallisvaltion ja suvereniteetin nimissä. Valtioiden väkivaltamonopoli vähensi merkittävästi yksityistä väkivaltaa, kun väestö riisuttiin aseista ja aiemmin yksityisesti ratkaistut konfliktit siirrettiin valtion hallintaan. Arki muuttui turvallisemmaksi, kun kansalaiset alistuivat organisoidumman ja voimakkaamman valtiokoneiston alaisuuteen.

Niin sanotun kolmannen maailman ja erityisesti Afrikan valtioiden kehittyminen on kuitenkin ollut hyvin erilaista. Monien Afrikan nykyvaltioiden syntyyn vaikuttivat kolonialismi ja eurooppalaisen väkivallan ja sen synnyttämien koloniaalisten instituutioiden perintö. Eurooppalaisten siirtomaavaltojen alueellinen hallinta Afrikassa seurasi usein tärkeitä luonnonvarojen riiston keskuksia ja kansainvälisiä kauppareittejä. Alueita hallittiin epäsuorasti, usein hyväksikäyttäen paikallisia johtajia ja miliisijoukkoja. Siirtomaavallan päättymisen ja itsenäistymisten jälkeen Afrikkaan muodostui useita uusia valtioita, joiden rajojen tosiasiallinen hallinta oli heikkoa. 

Miliisien ja puolivirallisten sotilaallisten joukkojen käyttö alueiden hallinnassa myös jatkui siirtomaavallan päättymisen jälkeenkin. Tutkija Joshua Crazen mukaan aina tähän päivään asti, ja vakiintuneen käsityksen vastaisesti miliisiryhmät eivät suinkaan ole estäneet valtion tehokasta toimintaa, vaan päinvastoin olleet elimellisiä sen olemassaololle. Crazen mukaan nykypäivän miliisit ovat suurimmassa osassa maailmaa tärkein järjestystä ylläpitävä poliittinen voima, vaikka kansallisvaltiota pidetäänkin kansainvälisen järjestelmän operatiivisena poliittisena yksikkönä. Miliisit eivät siis ole poikkeamia vaan normi ja niiden asema globaalissa taloudessa takaa niiden olemassaolon jatkumisen. 

Tässä valossa kolumbialaisten sotilaiden, Sudanin sodan ja Arabiemiraattien muodostama hämärä verkosto alkaa hahmottua selkeämmin. Pääoman ja tehokkaan pakkovallan käyttö on vauraiden Arabiemiraattien käsissä, jolla on keinot palkata kokeneita ulkomaalaisia sotilaita toteuttamaan sen ulkopoliittisia tavoitteita. Arabiemiraatteja onkin usein luonnehdittu ’’pikku-Spartaksi’’, pieneksi mutta sotilaallisesti mahtavaksi valtioksi, joka koostaan huolimatta käyttää suurta geopoliittista vaikutusvaltaa. 

Sudanin sisällissodan näkökulmasta Arabiemiraattien voidaan siis nähdä edistävän jonkinlaista sijaistoimijaulkopolitiikkaa, jossa yksityiset yritystoimijat tekevät sen, mihin valtion omat joukot eivät kykene. Maan noin kymmenestä miljoonasta asukkaasta vain 11 % ovat emiraattilaisia – loput ovat ulkomaalaisia työntekijöitä. Sotilaallisen väkivallan ulkoistaminen yksityisille toimijoille antaa Arabiemiraateille myös mahdollisuuden kieltää osallisuutensa sotaan ja suojella samalla sen omien asevoimien mainetta sekä maan kansainvälistä imagoa. 

Väkivallan ulkoistaminen ja resurssikilpailu

Sudanissa sotivat Arabiemiraattien palkkaamat kolumbialaiset joukot osoittavat, että myös niin sanotun valtioiden paluun aikakaudella yksityisten turvallisuusyritysten harjoittama sotilaallinen väkivalta tulee olemaan avainasemassa. Samalla on myös mahdollista, että valtiollinen väkivallan monopoli kansallisten asevoimien muodossa tulee jäämään eurooppalaiseksi ilmiöksi – vaikka toki Ukrainassa erilaisten puolisotilaallisten joukkojen integroiminen valtion turvallisuuskoneistoon on vasta edessä sodan jälkeen. 

Monien Afrikan valtioiden kohdalla vaikuttaa yhä enemmän siltä, että puolisotilaalliset joukot sekä palkkasotilaat tulevat muodostamaan itse valtion turvallisuusrakenteen. Tämä näkyy erityisesti Länsi-Afrikassa, jossa ulkomaalaiset yksityiset turvallisuustoimijat ovat tulleet muun muassa sotilasjunttien tueksi ja Afrikan sarvessa, josta on tullut ulkovaltojen geopoliittinen taistelukenttä. Vanhat valtioiden väliset koloniaaliset rajat haurastuvat entisestään, kun ulkovaltojen tukemia puolisotilaallisia joukkoja, miliisejä, palkkasotilaita sekä jihadisti- ja kapinallisryhmiä toimii Sudanissa, Etelä-Sudanissa, Somaliassa ja Etiopiassa. Ainoastaan kivenkova mutta rutiköyhä diktatuuri Eritrea sekä kaupunkivaltio Djibouti – jossa tosin on Yhdysvaltojen, Kiinan, Ranskan, Italian sekä Japanin sotilastukikohtia – ovat tosiasiallisesti yhtenäisiä valtioita konfliktien runtelemassa Afrikan sarvessa. 

Tillyn valtionmuodostumisen teorian mukaan pääoman keskittymisellä oli elintärkeä rooli myös valtiollisen väkivaltamonopolin muodostumiseen Euroopassa. Kun kaupankäynti, pääoma ja verotuskoneisto keskitettiin, myös pakkovalta keskittyi ja sodankäynnin rahoittaminen tehostui. Tillyn mukaan erilaiset pääoman keskittymisen ja pakkovallan käytön muodot synnyttivät erilaisia valtioita, jotka kuitenkin yhtyivät yhteen muottiin, eli moderniin kansallisvaltioon. 

Esimerkkien valossa näyttää selvältä, että valtiokehitys tulee näyttämään Länsi- ja Itä-Afrikassa erilaiselta. Sen osoittaa muun muassa Arabiemiraattien rahoittamien kolumbialaisten palkkasotilaiden esimerkki Sudanissa, missä he toimivat osana laajempaa rakennetta, jossa sodankäynti, pääoma ja työvoima liikkuvat globaalisti siinä missä muutkin markkinahyödykkeet. Tässä mielessä kolumbialaiset palkkasotilaat ovat mahdollisesti ennakkotapaus siitä, miltä tulevaisuuden konfliktit voivat näyttää, symboloiden myös murrosta valtiollisissa rakenteissa maissa, joihin eurosentriset valtioteoriat eivät päde. 

Jos valtiot käyvät sotaa ja sodankäynti synnyttää valtioita, minkälaisia valtioita syntyy “proxy-sodankäynnistä”, jossa pääoma ja pakkovalta tulevat ulkopuolelta?

Juttua on muokattu 2.4.2026