Etenkin nuorten aikuisten usko modernin markkinakapitalistisen yhteiskunnan kykyyn taata hyvä elämä on koetuksella. Tilanteen korjaamiseksi ei kuitenkaan ole tehty paljoakaan, ja siksi markkinakapitalismi voi kokea saman kohtalon kuin kommunismi kylmän sodan loppupuolella.

Uutisia vähääkään viime vuosina seuranneet ovat varmasti huomanneet jatkuvan uutistulvan siitä, miten elämä kurjistuu. Työttömyys nousee, määräaikaiset työsuhteet yleistyvät ja työviikot pitenevät. Myös työnhausta itsestään on tullut veristä kilpailua. Nuoret opiskelevat pidempään, työuupumus yleistyy ja eläkkeelle päästään myöhemmin. Nuorten tyytyväisyys elämään on romahtanut, ja he kokevat enenevissä määrin yksinäisyyttä, suorituspaineita sekä mielenterveyden ongelmia. Sosiaalinen media viettelee mielikuvilla paremmasta elämästä ja toisaalta toitottaa loppumatonta omaa erinomaisuuttaan julistavien ihmisten fanfaaria. Epävarmassa taloustilanteessa nuoret eivät uskalla sitoutua pitkäaikaista suunnittelua vaativiin asioihin, kuten asuntolainan ottamiseen tai perheen perustamiseen.

En jatka listaa pidemmälle. On kuitenkin tärkeää tiedostaa, etteivät nämä ilmiöt ole ohimeneviä. Yhteiskunta vaatii toimiakseen ensisijaisesti sitä, että tarpeeksi moni uskoo sen kykyyn taata hyvä elämä. Uskon horjuessa liikaa vaarana on koko järjestelmän romahtaminen.

Näin kävi kommunismille, sille toiselle modernin aikakauden suurista talousjärjestelmistä. Vaikka kommunismi erosi perustavanlaatuisesti markkinakapitalismista, se ei elänyt karkeasti ottaen seitsemääkymmentä vuotta omassa tyhjiössään, vaan oli aktiivisessa vuorovaikutuksessa markkinakapitalismin kanssa. Voimmekin nähdä erityisesti Neuvostoliiton varoittavana esimerkkinä siitä, mitä tapahtuu, kun ihmisiltä loppuu usko järjestelmään.

Työväen paratiisi

Yksi keskeisimmistä Neuvostoliiton romahtamiselle esitetyistä syistä on se, miten kommunismin alaisuudessa eläneiltä ihmisiltä loppui usko kommunismin kykyyn taata heille hyvä elämä. Kommunismi tarjosi ihmisille pitkälti vain työntekoa, mutta ilman sellaista yltäkylläisyyttä, johon kilpaileva markkinakapitalismi ylsi.

Kommunistisen suunnitelmatalouden vaatimien viisivuotissuunnitelmien tavoitteiden toteutuminen johti syvään kuiluun valtionjohdon ja työntekijöiden välillä jo maailmansotien välisenä aikana, kun nopean teollistumisen myötä valtaosa kansasta siirtyi maanviljely-yhteiskunnasta urbaaniin teollisuusyhteiskuntaan, ja yksityisestä työkulttuurista kollektiiviseen.

Muutoksen välitön vieroksunta jäi elämään, ja jännitteet ilmenivät niin poissaoloina, niskurointina kuin alkoholin käyttönä työpäivien aikana. Melkein kaikille riitti töitä, ja työttömyyden uhan ollessa lähes olematon työntekijät vaihtoivat aktiivisesti työpaikkoja parempien työolosuhteiden toivossa. Neuvostoliiton propagandan vastaisesti työntekijöistä oli kuitenkin jatkuva pula, tuotanto oli tehotonta ja byrokratia jäykkää. Lorvailua, niin tahallista kuin tahatontakin, paikattiin jatkuvilla ylitöillä ja tuotantomäärien vääristelyllä asetettujen tuotantotavoitteiden saavuttamiseksi.

Stalinin valtakauden jälkeen valtionjohdon tavoitteeksi tuli kansalaisten vakuuttaminen kommunismin eduista etenkin ihmisten elintasoa nostamalla. Tämä toimihetken 1950-luvun talouskasvun aikana ja vahvisti neuvostoliittolaisten odotuksia kommunismin kyvystä taata parempi elintaso. Samanaikaisen massamedian kehityksen myötä neuvostoliittolaiset tulivat kuitenkin tietoisemmiksi ulkopuolisesta maailmasta ja ymmärsivät, että markkinakapitalismin alaisuudessa elävät Yhdysvallat ja Länsi-Eurooppa olivat vauraampia: esimerkiksi monilla yhdysvaltalaisilla oli varaa omaan autoon, monilla neuvostoliittolaisilla ei.

Juuri odotus elintason noususta oli se tekijä, joka lopulta kaatoi Neuvostoliiton. Talouskasvu taantui 1960-luvun alussa, bruttokansantulo laski, valtio velkaantui, inflaatio jylläsi ja eliniänodote pieneni, kun Neuvostoliiton suunnitelmatalous ei pystynyt vastaamaan kansalaistensa materialistisiin unelmiin. Tämä loi itseään ruokkivan syöksykierteen. Mitä enemmän kommunismi epäonnistui takaamaan kansalaisille elintason nousua, sitä enemmän kansalaisten usko järjestelmään mureni, kunnes Neuvostoliitto hajosi.

Markkinakapitalismin globaali monopoli

Neuvostoliiton romahdettua loppuvuodesta 1991 kommunismi hävisi ideologisen sodan markkinakapitalismia vastaan. Markkinakapitalismi on sittemmin juurruttanut itsensä hallitsevaksi globaaliksi talousjärjestelmäksi. Monet nimellisesti kommunistiset valtiot, kuten Kiina ja Vietnam, ovat muotoilleet taloutensa markkinakapitalistisiksi. Vastaavasti valtiokeskeisen talousjärjestelmän viimeiset linnakkeet, kuten Kuuba ja Pohjois-Korea, ovat sallineet enenevissä määrin markkinakapitalismille tyypillisiä piirteitä.

Ilman varteenotettavaa kilpailijaa globaalin monopoliaseman saavuttanut markkinakapitalismi on kuitenkin menettänyt kannustimet kehittyä. Samalla se on alkanut ilmentämään monia niistä piirteistä, jotka luonnehtivat kylmän sodan loppupuolen kommunismia. Konkreettisin esimerkki tästä on se, miten nuorten aikuisten edellytykset saavuttaa vanhempiensa elintaso ovat laskussa ympäri maailmaa. Globaali talouskasvu kuitenkin porskuttaa eteenpäin, vaikka työttömyys ja sen seurauksena köyhyys ovat nousussa, kuten Suomessa on saatu kokea kuluneen kolmen vuoden aikana.

YK:n arvion mukaan vuonna 2024 globaalisti noin 270 miljoonaa nuorta, eli yksi viidestä, ei opiskellut, tehnyt töitä, hakenut töitä tai osallistunut työhön tähtäävään koulutukseen. He ovat niin sanottuja NEET-nuoria, ja heidän lukunsa on pysynyt suhteellisen vakaana viimeiset kymmenisen vuotta, pääpainon osuessa kehittyviin maihin Afrikassa ja Lähi-idässä, missä nuorilla on rajoitetummin mahdollisuuksia kouluttautua tai työskennellä kuin teollisuusvaltioissa.

NEET-nuorten määrä on sen sijaan laskenut teollisuusvaltioissa, kuten EU:n jäsenvaltioissa, samassa ajassa, vaikka esimerkiksi vielä vuonna 2024 keskimäärin 11 % EU:n nuorista kuului tähän ryhmään. Laskua on selittänyt laajalti nuorten sitoutuminen opintoihin työpaikkojen toivossa. Venäläis-yhdysvaltalaisen tutkijan Peter Turchinin mukaan yhteiskunta alkaa kuitenkin romahtaa hitaasti, kun se tuottaa liikaa korkeakoulutettuja ihmisiä, mutta tarjoaa samalla liian vähän korkeakouluopintoja vastaavia työtehtäviä. Tällaisille työttömille nuorille jää kaksi vaihtoehtoa: poliittinen radikalisoituminen tai luovuttaminen.

Erityisesti länsimaissa tilanne on ajanut nuoria aikuisia, eritoten miehiä, kanavoimaan turhautumistaan poliittisiin ääriliikkeisiin. Sen sijaan hyperkilpailullisissa valtioissa, kuten Etelä-Koreassa jaSingaporessa, NEET-nuorten määrä on kasvanut 2020-luvulla. Tämä antaa osviittaa siitä, että yhteiskunnan muuttuessa kilpailullisemmaksi yhä useammat nuoret, etenkin korkeakoulutetut, kokevat ahdistusta ja onnettomuutta niinkin paljon, että yhteiskunnan ulkopuolelle jättäytyminen näyttäytyy monille houkuttelevampana vaihtoehtona kuin sen toimintaan osallistuminen. Jokainen tällä tavalla syrjäytynyt nuori on menetys yhteiskunnalle ja lisärasite jo liitoksissaan natisevalle sosiaaliturvalle ja huoltosuhteelle.

Neuvostoliitosta eroten modernia markkinakapitalismia luonnehtii huomattavasti suurempi viihdesektori, missä muun muassa internet, televisiosarjat, videopelit ja kirjat tarjoavat nuorille lukemattomia eskapistisia mahdollisuuksia irrottautua yhteiskunnasta ja lumoutua vaihtoehtotodellisuuksista. Tämä vaikeuttaa entuudestaan osallistumista yhteiskunnan toimintaan. Sen sijaan Neuvostoliitossa vapaa-ajan mahdollisuudet olivat pitkälti sidoksissa työnantajien tarjoamiin palveluihin, mikä ainakin edesauttoi välttämään vastaavaa kehitystä.

Toisenlainen maailma on mahdoton

Tyypillisesti tämänkaltaiset esseet tarjoaisivat lopussa yksinkertaistettuja ehdotuksia käsiteltyjen ongelmien korjaamiseksi. Tämä essee ei tee niin. Apatia ei palvele ketään, mutta on parempi olla realisti kuin idealisti. Nyky-yhteiskunnan ahdinkoa kuvastaa juuri se, ettei sillä ole varteenotettavaa vaihtoehtoa markkinakapitalismin globaalin hegemonian, kommunismin epäonnistumisen ja vaihtoehtoisten järjestelmien puutteen vuoksi.

Edesmenneen englantilaisen filosofin Mark Fisherin teoksen Capitalist Realism: Is There No Alternative? ajatuksia mukaillen kansalaisyhteiskunnat ja vasemmistopuolueet monissa valtioissa ovat kyllä esittäneet laajalti kritiikkiä modernia markkinakapitalistista yhteiskuntaa kohtaan, mutta eivät ole esittäneet sille varteenotettavia vaihtoehtoja. Esimerkiksi vuoden 2008 finanssikriisin, vuoden 2020 koronapandemian sekä Suomen nykyisen työttömyystilanteen aikana on pitkälti puhuttu vain markkinakapitalismin virheiden paikkaamisesta eikä vaihtoehtoisen järjestelmän rakentamisesta.

Markkinakapitalismi onkin kuluneen kahdensadan vuoden aikana juurruttanut itsensä niin syvälle osaksi modernia maailmaa, ettei sitä voida korvata millään muulla vaihtoehdolla. Kommunismi yritti ja epäonnistui, ja Neuvostoliiton sorruttua entiset neuvostotasavallat löysivät ainoan varteenotettavan ulkopuolisen vaihtoehdon markkinakapitalismista.

Kommunististen talousrakenteiden muuttaminen toisenlaisiksi oli pitkä ja kivulias prosessi entisille neuvostotasavalloille, mutta reformit onnistuivat nostamaan kansalaisten elintasoa etenkin Baltian maissa ja valamaan ihmisiin optimismia sen sijaan, että Neuvostoliitto olisi raahautunut kaikkine ongelmineen 2000-luvulle. Nyt kuitenkin entiset neuvostotasavallat ovat samassa pisteessä muun maailman ja sen ongelmien kanssa.

Maailman valtiot ja johtajat tuntuvat tiedostavan sukupolvien eriarvoisuutta koskevat epäkohdat hyvinkin konkreettisesti, mutta vaikuttavat samalla olevan täysin haluttomia tekemään asialle mitään. Oli syynä sitten yksinkertaisesti poliittisen tahdon puute, järjestelmästä hyötyvien raharikkaiden vaikutusvalta tai eläkeläisten harmaan massan kuristusote demokratiasta, on vaikeaa nähdä, että tilanne muuttuisi tulevaisuudessa.

Yhdysvaltalaista kirjailijaa Mark Twainia lainaten, historian kulku ei koskaan seuraa tarkasti samaa reittiä, mutta siinä ilmenee samanlaisia riimejä. Markkinakapitalismin päätepysäkki muistuttaakin todennäköisesti 1990-luvun vaihteen Neuvostoliittoa, missä usko systeemiin on murentunut, mutta ilman korvaavaa vaihtoehtoa. Olemme kaikki samassa veneessä – uppoaa se tai ei.