Iranin sota paljasti jälleen fossiiliriippuvuuksien riskit, mutta samaan aikaan ilmastopolitiikka horjuu sekä Euroopassa että globaalisti. Ilmastonmuutos ei kuitenkaan odota kriisien yli. Päinvastoin, toimettomuus syventää kriisejä.

Iranin sota osoitti jälleen talouden fossiiliriippuvuuksista johtuvat haavoittuvuudet. EU:ssa shokki teki näkyväksi jäsenmaiden erot fossiiliriippuvuudessa: uusiutuviin investoineet maat säästyivät pahimmilta vaikutuksilta, kun taas fossiiliriippuvaisemmat maat kärsivät selvästi enemmän. 

Käsillä oleva energiakriisi on ennen kaikkea fossiilienergian kriisi, jonka kerrannaisvaikutukset korkojen nousun ja ruoan hinnan kallistumisen myötä kertovat, miten syvällä talouden rakenteissa fossiilienergia edelleen on. Kriisi alleviivasi, että energiasiirtymä on paitsi ilmastokysymys myös taloudellisen resilienssin ja huoltovarmuuden kannalta olennaista geopoliittisen epävarmuuden kasvaessa. 

Silti EU:n energia- ja ilmastopolitiikkaa piinaa epäjohdonmukaisuus. Ilmastotoimia kyseenalaistetaan entistä kärkkäämmin, vaikka tieteen lisäksi myös taloudelliset ja geopoliittiset tekijät puoltavat niitä yhä enemmän. Lopulta ilmastotoimien jarruttelu kuitenkin syventää monikriisiä.

Kriisi testasi Euroopan energiasiirtymän

Vuoden 2022 energiakriisi oli Euroopassa vielä tuoreessa muistissa, kun uusi energiashokki iski Iranin sodan seurauksena. Kriisi näyttäytyi pistokokeena siitä, miten EU-maat olivat ottaneet aiemmasta kriisistä opikseen. Osa jäsenmaista ajautui jälleen reaktiiviseen kriisinhallintaan, kuten fossiilitukiin, kun taas toisaalla määrätietoinen politiikka on mahdollistanut nopeitakin rakenteellisia muutoksia energiantuotannossa. 

Pohjoismaiden ohella erityisesti Espanja ja Portugali ovat lisänneet uusiutuvan energian kapasiteettia merkittävästi viimeisen neljän vuoden aikana. Maakaasuun perustuva sähköntuotanto on laskenut maissa noin puolella vuoden 2022 alusta ja sitä on korvattu uusiutuvilla energialähteillä. Vuonna 2025 niiden osuus sähkön kokonaistuotannosta oli Espanjassa noin 55 ja Portugalissa noin 80 prosenttia.

Reutersin analyysin mukaan Espanja ja Portugali säästyivät alkuvuodesta sähkön hintapiikeiltä ja kriisin välittömiltä inflaatiovaikutuksilta, kun taas EU:n kaasuriippuvaisimpiin talouksiin kuuluva Italia kärsi huomattavasti. Siinä missä Italiassa sähkön hinta nousi alkuvuodesta 12 prosenttia vuoden takaiseen verrattuna, Espanjassa ja Portugalissa sähkön hinta oli keskimäärin peräti 46 prosenttia alhaisempi kuin vuosi sitten globaalista energiakriisistä huolimatta. Myös Suomessa sähkön hinta on pysynyt alhaisena vahvan vähäpäästöisen tuotantorakenteen ansiosta. 

Uusiutuvan energian kapasiteetti on vahvistanut maiden kilpailukykyä edullisemman sähkön ja vihreän siirtymän investointien avulla. Hintavakauden lisäksi siirtymä mahdollistaa energian kotimaisuusasteen nostamisen ja vähentää riippuvuutta usein autoritaarisista fossiilienergian viejistä. Samalla se vähentää energian tuotannon keskittymistä suurille yksittäisille toimijoille, kun kansalainenkin voi olla energian tuottaja.

Voisi siis ajatella, että siirtymä uusiutuvaan energiaan ja talouden sähköistyminen ovat lopulta aika itsestäänselviä ratkaisuja. Silti ilmastopolitiikka sakkaa sekä EU:ssa että globaalisti.

Kriisipolitiikka syö ilmastotavoitteita

Viimeiset vuodet ovat olleet melkoista vastatuulta ilmastotoimille. Yhdysvallat on presidentti Donald Trumpin johdolla vetäytynyt jo toistamiseen Pariisin ilmastosopimuksesta ja YK:n ilmastoneuvotteluista sekä vauhdittanut fossiilienergiahankkeita ja keskeyttänyt jo vireillä olleita uusiutuvan energian investointeja. Marraskuussa Brasilian Belémissä järjestetyn YK:n ilmastokokouksen (COP30) tulokset jäivät laimeiksi. Merkittävistä ilmastonmuutosta hillitsevistä toimista, kuten asteittaisesta luopumisesta fossiilienergiasta, ei päästy sopuun.  Yhteisymmärryksen puuttuessa keskustelua fossiilitaloudesta irtautumisesta jatketaan toukokuun alussa Kolumbiassa halukkaiden, noin 60 maan kesken.

Myös ilmastopolitiikan entisen supervallan EU:n riveissä soraäänet ovat voimistuneet nykyisellä vaalikaudella. Esimerkiksi Saksan energia- ja talousministeri Katherina Reiche on vaatinut unionin hiilineutraaliustavoitteesta joustamista ja puoltanut Pohjanmeren kaasuesiintymien hyödyntämistä. Keskeisin viimeaikainen kiista koskee kuitenkin päästökauppajärjestelmää, jota pidetään yhtenä EU:n ilmastopolitiikan merkittävimmistä työkaluista.

Päästökauppajärjestelmä asettaa päästökaton sen piiriin kuuluville suuripäästöisille sektoreille. Päästöoikeuksista käydään markkinoilla kauppaa, mikä ohjaa teollisuutta vähäpäästöisempiin ratkaisuihin. Järjestelmä kattaa noin puolet EU:n päästöistä, ja sitä täydentää niin sanottu hiilirajamekanismi (CBAM), jonka avulla myös EU:n ulkopuolelta tuotavat tuotteet saavat päästöilleen hintalapun.

Jäsenmaista etenkin Italia yhdessä Keski- ja Itä-Euroopan maiden kanssa ovat energiakriisin myötä vaatineet päästökauppajärjestelmän heikentämistä tai laajempaa romuttamista. Italia on pyrkinyt kompensoimaan kaasuvoimaloilleen päästökaupan kustannuksia valtiontuin, mikä heikentäisi järjestelmän ohjausvaikutusta. Maat vetoavat kohonneisiin elinkustannuksiin ja teollisuuden kilpailukyvyn haasteisiin. Niitä yhdistää muita EU-maita suurempi fossiiliriippuvuus sähköntuotannossa ja energiaintensiivisempi teollisuus, kuten teräs- ja kemianteollisuus. Taustalla onkin merkittävää kemianteollisuuden lobbausta.

Euroopan komissio on vastannut vaateisiin esittämällä muutoksia, joilla lisää päästöoikeuksia voitaisiin vapauttaa markkinoille hintojen hillitsemiseksi. Laajempia kevennyksiä odotetaan komissiolta myöhemmin tänä vuonna.

Keskustelu järjestelmän heikentämisestä paljastaa ilmastopolitiikan haavoittuvuuden kriisitilanteessa. Taustalla on perustavanlaatuinen ristiriita: samaan aikaan kun fossiiliriippuvuus altistaa taloudet kriiseille, fossiileja tarjotaan ratkaisuksi ongelmiin. Fossiilikrapulaan lääkkeeksi tarjotaan siis lisää fossiileja.

On totta, että Eurooppa on jälleen uuden taloudellisen kriisin edessä. Samalla kevennykset päästökauppajärjestelmään palkitsevat ilmastotoimien jarruttelijoita ja tekohengittävät fossiileihin nojaavaa järjestelmää, josta moni haluaa nyt kriisien myötä pyristellä pois. Häviäjiä olisivat Suomen kaltaiset maat, jotka ovat panostaneet vihreään siirtymän ratkaisuihin. Suomi onkin yhdessä Pohjoismaiden ja Iberian niemimaan maiden kanssa asettunut päästökaupan heikennyksiä vastaan. 

Samalla kun EU:n tehokkaimmista ilmastopolitiikan keinoista väännetään, poliittinen keskustelu lopuista eli puolesta EU:n päästöjä loistaa poissaolollaan. Ennen kaikkea politiikkatoimia tarvittaisiin niillä sektoreilla, joilla markkinaehtoisia kannusteita päästövähennyksiin ei ole, kuten maankäytössä.

Ilmasto ei neuvottele

Energiasiirtymäkään ei ole geopoliittisesti neutraalia, sillä Kiina hallitsee keskeisiä uusiutuvan energian teknologioita ja niihin tarvittavia raaka-aineita. Siirtymä ei ole ongelmaton myöskään oikeudenmukaisuuden näkökulmasta: sen raaka-aineketjuihin liittyy merkittäviä ympäristö- ja ihmisoikeusriskejä, joita ei voi jättää huomiotta päätöksenteossa.

EU on näin strategisen paradoksin äärellä pyrkiessään irtautumaan niin fossiili- kuin Kiina-riippuvuuksistaan varsin haastavassa taloudellisessa ja turvallisuuspoliittisessa tilanteessa. Yhtälöön ei ole yksinkertaisia ratkaisuja.

Vaikeiden poliittisten valintojen keskellä ilmastokriisin mittakaava ei kuitenkaan muutu. 

Viime vuosi oli mittaushistorian kuumin, ja tutkijoiden mukaan maapallon ensimmäinen laajamittainen ja mahdollisesti peruuttamaton keikahduspiste on saavutettu korallien romahtamisen myötä. Samankaltaiset keikahduspisteet uhkaavat myös Amazonin sademetsiä, keskeisiä merivirtoja ja mannerjäätiköitä. 

On jo laajasti hyväksytty, että Pariisin sopimuksen mukainen 1,5 asteen tavoite jää saavuttamatta. Jos valtioiden kaikki nykyiset päästövähennystavoitteet toteutuisivat, olisimme matkalla kohti 2,3-2,5 asteen lämpenemistä. Realistisempien arvioiden mukaan odotettavissa on 2,5-3 asteen lämpeneminen. Näissä lukemissa ilmastonmuutoksen inhimillinen sekä taloudellinen hinta on mittaamaton.

Elinkeinoelämän keskusliiton entinen toimitusjohtaja Jyri Häkämies toteaa Helsingin Sanomissa osuvasti, että “[i]lmastonmuutos ja ympäristökriisi eivät peruunnu poliittisten tai taloudellisten suhdanteiden takia”. Siksi myös ilmastoratkaisuja on tehtävä nyt.