Suomi on rakentamassa tekoälyn sotilasinfrastruktuuria. Operatiivisista sovelluksista vaietaan, mutta maailmalla suunta on selvä: päätöksenteko siirtyy ihmiseltä algoritmille. Kun autonominen järjestelmä valitsee kohteen ja laukaisee, kuka päätöksestä lopulta vastaa? Kansainvälisen oikeuden sodan oikeussäännöillä on kirittävää asian kanssa, ja tässä Suomella on mahdollisuus profiloitua äänekkäänä uuden sääntelyn puolestapuhujana.

Kun vuonna 1945 J. Robert Oppenheimerin ensimmäinen atomipommi räjäytettiin New Mexicossa, tiedettiin sen olevan globaalia turvallisuutta muovaava keksintö. Vaikka kansainvälinen yhteisö reagoi jo vuonna 1977 Geneven sopimusten lisäpöytäkirjalla kieltäen suhteettoman siviiliväestöön kohdistuvan vahingon, varsinainen oikeudellinen selkeys saatiin vasta vuonna 1996. Tuolloin Kansainvälinen tuomioistuin antoi neuvoa-antavan lausunnon ydinaseiden laillisuudesta ja totesi ydinaseiden käytön olevan lähtökohtaisesti vastoin kansainvälistä humanitaarista oikeutta.

Tekoälyn nähdään saavuttaneen “Oppenheimer-hetken”, jossa teknologia muokkaa turvallisuusympäristöämme ja kyvykkyyksiämme ennennäkemättömällä tavalla. Oppenheimerin atomipommista poiketen tämä teknologia demokratisoituu: se leviää suurvalloilta aseellisille ryhmille, minkä myötä myös sodankäynnin riskit kasvavat. Siksi kansainvälisellä oikeudella on vielä työnsarkaa. Suomella on tässä myös paikka profiloitua paitsi vahvana teknologiakehittäjänä myös pienenä maana, jolle sääntely olisi strateginen etu.

Tekoäly todellisissa sotatoimissa

Tekoäly näkyy taistelukentällä yhä laajemmin. Yhdysvallat iski yli 13 000 kohteeseen Irania vastaan hyödyntäen tekoälyä niin tiedustelutiedon analysointiin kuin kohteiden priorisointiin. Iran on kuitenkin vain yksi esimerkki, jossa tekoälyä on käytetty todellisissa sotatoimissa. Samankaltaisia esimerkkejä on niin Ukrainasta, Gazasta kuin Venezuelastakin.  

Ukrainasta on tullut maailman merkittävin tekoälypohjaisen droonisodankäynnin testialusta. Droonien tiedetään tuottavan jo suuren osan taistelukentän tappioista, sillä niistä noin 70–80 prosenttia on raportoitu olevan droonien aiheuttamia. Tekoälyn lisääminen drooneihin on nostanut osumatarkkuuden 30–50 prosentista noin 80 prosenttiin, tehden tekoälypohjaisesta droonista entistä tehokkaamman aseen. 

Ukrainan sota on toiminut myös globaalina oppituntina: siellä kehitetyt taktiikat ja järjestelmät leviävät nyt muualle maailmaan. Kolumbiassa FARC ja ELN – maan pitkäaikaisimmat aseelliset kapinallisryhmät – ovat ottaneet käyttöön Ukrainasta inspiroituneen droonisodankäynnin. Kynnys droonien hyödyntämiseen on matala: teknologia on edullista, helposti saatavilla ja nopeasti sovellettavissa.

Tekoälyn kehittämiseen kytkeytyvät olennaisesti myös kysymykset erilaisten teknologioiden alkuperämaista. Tästä keskusteltiin esimerkiksi Suomen F-35-hävittäjien oston yhteydessä. Sodankäynnissä voi olla kohtalokasta, mikäli kehittäjävaltio haluaakin käyttää teknologiaa käyttäjävaltiota vastaan.

Tämä kaikki muuttaa sääntelyn logiikan. Ei riitä, että suurvallat sopivat keskenään autonomisten asejärjestelmien käytöstä ja tekoälyn sääntelystä. Kansainvälinen oikeudellinen kehys onkin rakennettava kestämään myös laajempi todellisuus.

Tekoäly haastaa sodankäynnin oikeussääntöjä

Kansainvälinen humanitaarinen oikeus (International Humanitarian Law, IHL) asettaa sodankäynnille säännöt. Valtioilla on humanitaarisen oikeuden kautta velvollisuus rajoittaa sodankäynnin vaikutuksia, kuten suojella siviiliväestöä, noudattaa suhteellisuusperiaatetta, rajata voimankäyttöä vain välttämättömään ja kunnioittaa inhimillisyyttä. 

1800-luvulla alkunsa saanut humanitaarinen oikeus on massiivisissa haasteissa modernin sodankäynnin edessä. Yhä yleistyvät sotarikokset ja lievemmät humanitaarisen oikeuden loukkaukset rapauttavat luottamusta valtioiden väliseen sääntöpohjaisuuteen myös humanitaarisen oikeuden alalla. Viime vuosina on uutisoitu esimerkiksi Venäjän Ukrainassa tekemistä sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan ja Israelin vastaavista rikoksista Gazassa. Sotarikoksia ovat sodan oikeussääntöjen vakavimmat loukkaukset, kuten siviilien tai sotavankien tahallinen surmaaminen, kidutus ja muu epäinhimillinen kohtelu.

Tekoälyn nopea kehitys monimutkaistaa sodankäynnin oikeussääntöjen noudattamisen valvontaa entisestään. Jo aiemmin humanitaarisen oikeuden ongelmana on ollut rankaisemattomuus, eli se, että sodan oikeussääntöjen rikkomisesta ei seuraa rangaistuksia. Valtioilla on velvollisuus asettaa sotarikolliset syytteeseen joko itse tai luovuttaa epäilty toiseen maahan tuomiota varten. Sotarikostuomioita voidaan antaa kansallisissa tuomioistuimissa, ad hoc -tuomioistuimissa tai Haagissa toimivassa kansainvälisessä rikostuomioistuimessa. Mutta jos rikokseen johtaneen päätöksen taustalla on tekoäly, on epäselvää, kuka voidaan tuomita ja miten.

Oikeudellisia ongelmia ilmenee esimerkiksi autonomisten asejärjestelmien kohdalla. Autonomiset asejärjestelmät yhdistelevät tekoälyä ja robotiikkaa, ja ne voivat itsenäisesti, ilman ihmisen väliintuloa, havaita kohteita, liikkua taistelukentillä ja tehdä sotilaallisia päätöksiä. Mikäli tekoäly tekee humanitaarisen oikeuden vastaisen päätöksen, kuten ampuu ohjuksen siviilikohteeseen, ei vastuuketjua ole välttämättä yksinkertaista jäljittää tiettyyn ihmiseen. Tällaisen tekoälyn tekemän sotarikoksen saattaminen kansainvälisen rikostuomioistuimen eteen voi osoittautua hankalaksi, sillä sen toimivalta koskee juurikin luonnollisia henkilöitä, ei valtioita.

Yhtenä mahdollisena kehityskulkuna on, että tekoäly sodankäynnin välineenä kasvattaa valtion päämiesten ja sotilasjohdon vastuuta tekoälyn tekemistä taktisista päätöksistä. 

Humanitaarisen oikeuden mukaan sotilasesimies on vastuussa alaistensa käyttäytymisestä. Ylimmällä sodanjohdolla on velvollisuus valvoa, että sodankäynnin sääntöjä noudatetaan. Esimies ei esimerkiksi voi lähtökohtaisesti vedota tietämättömyyteen ja vapautua sen vuoksi valvontavastuustaan. 

Rikosvastuun lisäksi on myös pohdittava, toteutuvatko humanitaarisen oikeuden suojaamat oikeushyvät jatkossakin, kun päätöksenteko siirtyy enenevissä määrin tekoälylle. Tekoälyn ei esimerkiksi ole välttämättä mahdollista toimia erotteluperiaatteen mukaisesti ja erottaa siviiliväestöä sotilaista. Myös esimerkiksi suhteellisuusperiaatteen noudattaminen, siis se, ovatko käytettävät sotakeinot oikeassa suhteessa tavoitteisiin nähden, perustuu aina inhimilliseen arvioon. Jollei näitä humanitaarisen oikeuden perusperiaatteita ole koodattu tekoälyyn sovellettavaksi, on sodankäynnin oikeussääntöjen noudattamisen tulevaisuus hämärän peitossa. 

Pienen maan strateginen etu: Suomella syy ajaa sitovaa sääntelyä

Suomi on perinteisesti profiloitunut kansainvälisillä areenoilla sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen puolestapuhujana. Tämän maineen myötä olisi johdonmukaista, että Suomi ajaisi jatkossa aktiivisemmin myös autonomisten asejärjestelmien tarkoituksenmukaista sääntelyä. 

Toistaiseksi Suomen rooli tekoälyn sotilaallisen sääntelyn kansainvälisissä prosesseissa on ollut pikemmin seuraajan kuin aloitteentekijän. REAIM (Responsible AI in the Military Domain) -julistukseen liittyminen ensimmäisten joukossa oli myönteinen signaali, mutta julistus itsessään syntyi Yhdysvaltojen johdolla. Naton itäisenä jäsenenä Suomella olisi erityinen uskottavuus ajaa omia aloitteita sen sijaan, että se odottaisi liittolaisten asettavan suunnan. Tilanteessa, jossa tekoälyn sotilaskäyttöä koskevat kansainväliset normit ovat vasta muotoutumassa, Suomella olisi aktiivisena toimijana aito mahdollisuus vaikuttaa lopputulokseen.

Toinen selkeä kehityskohde on julkisen eettisen doktriinin puute autonomisten järjestelmien käytöstä. Puolustusvoimat julkaisi vuonna 2025 oman data- ja tekoälystrategiansa, joka ohjaa organisaatiota kohti datakeskeistä toimintaa. Strategia kuitenkin koskee ensisijaisesti tekoälyn käyttöönottoa ja kehittämistä, mutta ei vastaa siihen, mikä tekoälyn käytössä on suurin haaste: missä tilanteissa ihminen on mukana päätöksenteossa ja milloin autonominen järjestelmä voi toimia itsenäisesti? 

Yksi vaikuttamisen paikka Suomella olisi toimia aktiivisesti Nato-pöydissä, joissa Suomi nyt istuu. Kyse ei nimittäin ole pelkästään Suomen maineesta. Selkeä kansainvälinen oikeudellinen kehys automaattisten asejärjestelmien ja tekoälyn hyödyntämiseen taistelukentällä tasoittaa pelikenttää pienten maiden ja suurvaltojen välillä. Siinä missä suurvallat hyötyvät oikeudellisesta epäselvyydestä, Suomen kaltaiselle maalle sitovat säännöt ovat strateginen etu. Näin ollen sääntely olisi myös kansallinen intressi – ei vain periaatekysymys.

Voi siis helposti argumentoida, että Suomella on sekä historiallinen rooli että konkreettinen syy ajaa sitovaa sääntelyä autonomisille asejärjestelmille. Paikat pöydissä on jo saavutettu, ja nyt olisi aika puhua kovempaa.

Tekoälyn käyttö sodankäynnissä ei saa estää sotarikosvastuuta

Tekoälyn kehitys haastaa yli 200 vuotta vanhaa humanitaarisen oikeuden järjestelmää, joka ei ole koskaan ollut täydellinen. Sodan oikeussääntöjä olisi päivitettävä vastaamaan nykyajan tarpeita ja ottamaan kantaa etenkin sellaisiin tilanteisiin, joissa sotatilanteiden taktisia päätöksiä tekee tekoäly. 

Isoksi avonaiseksi kysymykseksi jää myös se, mikä on tekoälyn taustalla olevien kehittäjien vastuu, jos tekoälyn tekemät päätökset sotakentillä johtavat sotarikoksiin. Voivatko he joutua oikeudelliseen vastuuseen? On myös rikosvastuun kannalta ongelmallista, mikäli jatkossa valtiot voivat vedota tekoälyyn sotarikosten tekijänä ja täten välttää syyllisten henkilöiden rankaisemisen. Tekoälyn rakettivaiheessa onkin huolehdittava, ettei rankaisemattomuuden kulttuuri ala entistä laajemmin rehottamaan sodankäynnissä.

Suomella onkin nyt erinomainen mahdollisuus olla myötävaikuttamassa sodan oikeussääntöjen kehitykseen ja samalla vahvistaa omaa turvallisuuttaan.