Venäjän valtio on muovannut perinteisestä perheestä yhden Putinin aikakauden ja koko Venäjän sivilisaation keskeisistä symboleista. Raa’an hyökkäyssodan jatkuessa neljättä vuotta valtio vaatii perheiltä uhrauksia ja tarjoaa vastineeksi suuria summia rahaa ja sankarin maineen. Taktiikka muistuttaa pitkälti Venäjän väestöpolitiikkaa, joka on 2000-luvulta lähtien pyrkinyt kasvattamaan syntyvyyttä tulonsiirroilla ja poliittisella vaikuttamisella. Valtion rooli perheissä on kasvanut jo niin suureksi, että se uhkaa muuttua haavoittuvuudeksi.

Jos valtaapitävien sanaan on uskominen, Venäjän hyökkäyssota Ukrainassa on lähentänyt kansakuntaa tavalla, jossa kaikuu jo neuvostoaikainen yhtenäisyysretoriikka. “Olemme yksi maa, yksi suuri perhe,” totesi Venäjän presidentti Vladimir Putin uudenvuodenaaton puheessaan joulukuussa 2023. Kuukautta aiemmin hän oli julistanut, että vuosi 2024 olisi God sem’i – perheen vuosi. Hyökkäyssodan kolmannesta vuodesta taas luvattiin tulevan  venäläisyyden ytimen eli “perinteisten perhearvojen” spektaakkeli. 

Perinteiset arvot – tai virallisemmin ilmaistuna “perinteiset hengellis-moraaliset arvot” – nousivat yhdeksi Venäjän poliittisen keskustelun keskeisistä teemoista jo 2010-luvulla. Silloin opposition kasvavan mielenosoitusliikkeen uhkaan vastattiin uudella yhteiskuntasopimuksella, jonka keskiössä oli venäläisen perinteisen arvopohjan suojeleminen länsimaisilta vaikutteilta. Sivilisaation jatkuvuutta uhkasivat niin laahaava väestönkehitys kuin länsimaiden asettama paine hyväksyä vieraita arvoja, kuten salliva suhtautuminen sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin. Putinin johdolla valtio sitoutui puolustamaan kansan moraalista suvereniteettia. 

Potemkin-konservatismi valtaapitävien ideologiana

Valtio alkoi pian muovata perinteisestä perheestä monikansallisen sivilisaation erityisluonteen symbolia ja syytä sen olemassaololle. Ongelmana oli, ettei todellisuus aina vastaa kiiltokuvaa. Jo vuonna 2015 uutta ideologiaa kutsuttiin jopa “Potemkin-konservatismiksi”: julkisivuksi, jonka takaa paljastuu valtaapitävien kyyninen pyrkimys turvata asemansa ja edistää geopoliittisia tavoitteitaan. Venäläisten asenteet perhe-elämästä ja sukupuolten tasa-arvosta kun eivät olleet ainakaan länsimaista katsottuna yksiselitteisen konservatiivisia. Esimerkiksi venäläisten suhtautuminen aborttiin on edelleen melko sallivaa, vaikka valtiojohtoisen moraalipolitiikan vaikutukset alkavat jo näkyä asenneilmapiirissä.  

Perinteinen perhemalli piti siis ensin määritellä. Valtio edisti uutta ideologista hankettaan tarjoamalla sekä keppiä että porkkanaa. Yhä tiukkenevalla lainsäädännöllä puututtiin “haitallisia arvoja” edustavien toisinajattelijoiden toimintaan, rajoitettiin ilmaisunvapautta ja kuihdutettiin kansalaisyhteiskuntaa. Samalla valtio alkoi aktiivisemmin vaikuttaa kansalaisten perhesuunnitteluun tulonsiirroilla, verohelpotuksilla ja poliittisella kampanjoinnilla. Putinin hallinto on jopa ottanut käyttöön “yhteisten arvojen” -viisumin houkutellakseen länsimaisia konservatiiveja perheineen Venäjälle. 

Elämä ja kuolema sota-ajan Venäjällä

Täysimittaisen hyökkäyssodan aikana Venäjän uuden suunnan ideologiset ja väestöpoliittiset ulottuvuudet ovat korostuneet entisestään. Valtio käyttää samoja keinoja sekä syntyvyyden kasvattamiseen että sotilaiden värväämiseen kuolemaan Ukrainassa. Taloudelliset kannustimet, aggressiivinen propaganda  ja sananvapauden rajoittaminen ovat palvelleet molempia tarkoituksia. Hyökkäyssodan aikana tilanne on kaikesta huolimatta kärjistynyt. Hallinnon olisikin jo suunnattava huomiotaan myös sodanjälkeisten vuosien sosiaalisiin ongelmiin, jotka häämöttävät horisontissa.

Demografinen eli väestökehityksellinen kriisi on riivannut Venäjää 1990-luvulta lähtien, ja valtio alkoi panostaa syntyvyyden kasvattamiseen tulonsiirroilla jo ennen varsinaista konservatiivista käännettä. Vuonna 2007 käyttöön otettu äitiyspääomamalli on vuosien varrella laajennettu koskemaan kaikkia synnyttäjiä, myös esikoisen saavia, ja sen suuruus vastaa jo 6–9 kuukauden mediaanipalkkaa. Äitiyspääoman lisäksi viranomaiset ovat kokeilleet muita taloudellisia kannustimia, joilla pyritään kasvattamaan suurperheiden määrää sekä kansoittamaan harvaan asuttuja alueita.

Hyökkäyssodan myötä valtio on entistä aggressiivisemmin rajoittanut ilmaisunvapautta ja ottanut käyttöön yhä radikaalimpia keinoja, jotka jakavat mielipiteitä. Vuonna 2024 niin kutsutun “homopropagandalain” uudistamisen yhteydessä kiellettiin myös “chaildfri”-ideologian eli vapaaehtoisen lapsettomuuden propaganda. Pian sen jälkeen vuonna 2025 kymmenellä alueella otettiin käyttöön yli tuhannen euron kertamaksut raskaana oleville kouluikäisille tytöille. Etuuden tarkoituksena on kannustaa nuoria hakeutumaan neuvolaohjaukseen ja vähentää raskaudenkeskeytyksiä. Äärikonservatiivien ja Venäjän ortodoksisen kirkon uhitteluista huolimatta abortin saaminen on maassa edelleen mahdollista, mutta siihen kehottaminen on kielletty jopa lääkäreiltä.

Aggressiivinen pronatalistinen politiikka ei ole kuitenkaan tuottanut odotettua tulosta. Vuonna 2024 syntyvyys oli 1.41 lasta naista kohden, mikä on vielä kaukana 2.05:n minimitavoitteesta. Tutkijoiden mukaan avokätinen syntyvyyspolitiikka on voinut johtaa esimerkiksi siihen, että lapsia hankitaan entistä nuorempana, mutta lasten kokonaismäärää se ei ole merkittävästi kasvattanut. Lisäksi hyökkäyssodan luoma epävarmuuden ilmapiiri ja valtavat tappiot vaikuttavat osaltaan väestörakenteeseen, ja Venäjän väkiluku jatkaa hupenemistaan.

Raha ratkaisee – ainakin lyhyellä aikavälillä

Hyökkäyssodassa perheet ovat valtiolle elintärkeä resurssi, mutta sodan pitkittyessä myös haavoittuvuus. Miten valtio voisi korvata perheille hyökkäyssodan vaatiman inhimillisen hinnan saati houkutella lisää vapaaehtoisia rintamalle? Tähän mennessä vaikeaan yhtälöön on vastattu väestöpolitiikan keinovalikoimaa mukaillen, eli tulonsiirroilla ja julkisen keskustelun tiukalla valvonnalla.

RANDin tutkijoiden mukaan sotilaiden läheisten kriisinsietokyky nojaa kolmeen peruspilariin: taloudellisen tilanteen vakauteen, merkityksellisyyden tunteeseen ja perheen sisäiseen dynamiikkaan tai psykososiaaliseen lujuuteen. Venäjällä valtio on tähän mennessä turvautunut lähinnä taloudellisiin kannustimiin ja muihin etuuksiin houkutellakseen vapaaehtoisia sekä tukeakseen sotilaiden perheitä. Sotatalouden massiiviset julkiset menot stimuloivat hetkellisesti kasvua, jonka ansiosta monella venäläisperheellä oli sodan ensimmäisinä vuosina käytössään tavallista enemmän rahaa ja jopa mahdollisuus säästää. Sodan ollessa käynnissä neljättä vuottaan tilanne on kuitenkin toinen.

Valtiontalouden tilanne on heikentynyt, mutta vapaaehtoiseksi sotilaaksi ryhtyminen tarjoaa edelleen valtavan summan rahaa, jollaista tavallisella ihmisellä on harvemmin mahdollisuus saada kerralla. Väkilukuun suhteutettuna suurimmat sotatappiot ovat kohdistuneet järjestelmällisesti monien vähemmistökansojen asuttamille alueille, joilla syntyvyys on korkea ja taloudellinen tilanne heikko.  Uusia kontraktnikeja houkutellaan näiltä alueilta kertaluonteisilla liittymispalkkioilla, jotka voivat nousta jopa 20-kertaisiksi paikalliseen keskipalkkaan verrattuna. Liittymispalkkiot ja tuntuvat “arkkumaksut” ovat tuoneet suuria muutoksia vähemmistökansojen asuttamien alueiden taloudelliseen tilanteeseen. Samalla sodanaikainen buumi on nostanut hintoja ja lisännyt eriarvoisuutta etenkin sotaan osallistuneiden perheiden ja muiden välillä. 

“Uusi eliitti” palaa kotiin

Korkean palkkauksen lisäksi Putin on luvannut toimia, joilla veteraaneista rakennetaan Venäjän “uusi eliitti”. Sotilaiden lapset pääsevät kiintiöiden kautta korkeakouluihin, ja sodasta palanneille on luvattu jopa poliittista vaikutusvaltaa. Presidentinhallinnon varajohtajan Sergei Kirienkon luotsaaman “Sankareiden aika” -ohjelman tavoitteena on nostaa veteraaneja arvovaltaisiin asemiin, mutta toistaiseksi harva on päässyt valtaan kiinni. Noin 1 600 veteraania on asettunut ehdolle syksyn 2026 duuman vaaleissa, ja viime vuodesta lähtien on spekuloitu, että heille pedattaisiin jopa viidesosaa paikoista. Muissa kuin julkisissa tehtävissä tilanne voi kuitenkin olla hankala. Viimeaikaiset tutkimustulokset viittaavat jopa siihen, että muu kansa suhtautuu skeptisesti veteraaneihin ainakin työmarkkinoilla. 

Yksi syy skeptiseen suhtautumiseen voi olla kansalaisten huoli lieveilmiöistä, jotka seuraavat veteraaneja kotiin. Hyökkäyssodan seuraukset alkavat näkyä kotiutuneiden sotilaiden väkivaltatilastoissa, ja väkivallan uhreina ovat usein veteraanien lähiomaiset. Lainsäädäntö ei tarjoa sodasta palanneiden perheille suojaa lähisuhdeväkivallalta, joka käytännössä dekriminalisoitiin Venäjällä vuonna 2017. Tilanne alkaa olla jo niin akuutti, että hallitseva Yhtenäinen Venäjä -puolue harkitsee kansallisen veteraanien mielenterveyttä edistävän ohjelman perustamista. Jo ohjelman harkitseminen kertoo ongelman vakavuudesta Venäjällä, jossa etenkin miesten mielenterveysongelmiin suhtaudutaan usein vähättelevästi.

Valtio on panostanut myös sotilaiden perheiden ja laajemmin koko yhteiskunnan merkityksellisyyden tunteen vaalimiseen. Tiukka sotasensuuri sekä isänmaallisten viestien ujuttaminen kouluihin ja populaarikulttuuriin auttavat ylläpitämään selkeää ja kiistatonta narratiivia, jossa rintamalle lähtevät ovat sankareita ja sota lähtökohtaisesti oikeutettu. Hallinto onkin puuttunut sotilaiden äitien ja vaimojen yhdistysten toimintaan, sillä niiden valitukset uhkasivat äityä protestiliikkeeksi. Tilalle on etsitty mallia isänmaallisista läheisistä, jotka noudattavat virallista viestintälinjaa ja kannustavat muita osallistumaan sodan tukemiseen vapaaehtoistyöllä. 

“Mitä sitten teemme, kun erikoisoperaatio päättyy?”

Heinäkuussa 2026 Vladimir Putin tapasi merivoimien henkilöstöä Pietarissa ja ihmetteli ääneen, mitä sodanjälkeinen aika toisi tullessaan. Silminnähden huvittunut presidentti kertoi kuulleensa hämmästyttävän usein kansalaisten pelkäävän, millaisen aukon sodan päättyminen jättäisi isänmaallisten siviilien sydämiin. Mitä he sitten tekisivät, kun enää ei tarvitsisi kutoa lapasia ja naamiointiverkkoja lähetettäväksi rintamalle? 

Putinin sanat paljastivat käsityksen tavallisten venäläisten sotainnosta, joka vaikuttaa olevan pahasti vieraantunut todellisuudesta. Oliko presidentti taas hurahtanut omaan tarinaansa? Ilmeisen improvisoitu kommentti ei vaikuta löytäneen vastakaikua monien venäläisten keskuudessa. Sosiaalisessa mediassa julkaistiin pian reaktiovideoita, joissa kummasteltiin presidentin kevytmielistä suhtautumista sodan inhimilliseen hintaan. Moni tekijä viittaakin venäläisten kyllästyneen sotaan etenkin nyt, kun Ukrainan vastaiskut aiheuttavat pulaa polttoaineesta, johtavat lomalentojen peruuntumiseen, katkaisevat verkkoyhteyksiä ja polttavat verkko-ostokset varastoihinsa. Toisin sanoen hyökkäyssodan seuraukset ulottuvat jo alueille ja sosioekonomisiin ryhmiin, jotka ovat tähän mennessä säästyneet pahimmalta.  

On selvää, että sodan päättyminen ei tarkoita paluuta normaaliin, vaan sen jättämät jäljet Venäjän yhteiskuntaan ovat kauaskantoisia. Raskaan taakan niistä joutuvat kantamaan perheet. Tärkeämpi kysymys kuuluukin: mitä perheet tekevät, kun hyökkäyssodasta jää enää lasku maksettavaksi? Sodan jälkeen on odotettavissa lieveilmiöitä työttömyydestä mielenterveyskriisiin, kun eloonjääneet sotilaat palaavat koteihinsa ja maksujen virta tyrehtyy. Lieveilmiötkään eivät jakaudu tasaisesti vaan tulevat kurittamaan erityisesti niitä alueita, jotka olivat heikommassa sosioekonomisessa asemassa jo ennen sotaa. 

Hyökkäyssodan aikana Venäjän valtio on kehittänyt väestöpoliittista työkalupakkiaan tarkoituksena saada maksimaalinen hyöty irti kansalaisistaan vaarantamatta yleistä järjestystä ja ennen kaikkea valtaapitävien asemaa. On kuitenkin vain ajan kysymys, milloin valtion sodan aikana suhteettoman suureksi paisunut rooli perheissä muuttuu taas haavoittuvuudeksi. Näin voisi käydä esimerkiksi, jos valtio ei kykenisi enää tarjoamaan rahallisia kannustimia sotilaille ja heidän perheilleen. Jos perheet eivät enää näe sodassa järkeä tai materiaalista hyötyä, voi jo valmiiksi hauras tasapaino  horjua.