Niko Humalisto on luontopolitiikan dosentti Itä-Suomen yliopistosta ja Suomen Lähetysseuran ilmastoasiantuntija. Hän vaikuttaa ilmastoneuvotteluissa kansainvälisen kehitys- ja humanitaaristen järjestöjen Act Allianssin teknisenä asiantuntijana. Vapaa-ajalla hänet löytää Turun polkupyöräpajalta.

Tulevassa Turkin COP31-ilmastokokouksessa ei voi enää uskottavasti vaatia ripeitä toimia  lupaamalla, että 1,5 asteen kuumenemisen rajan ylitys voidaan välttää. Tämän tieteellisiin riskirajoihin perustuvan velvoittavan tavoitteen epäonnistuminen ei kuitenkaan käynnistä ennalta määrättyä erityismenettelyä. Osapuolet joutuvat kehittämään uusia keinoja ylläpitää ilmastotoimien kunnianhimoa ja reagoimaan tulevaisuuteen, jossa sopeutumistoimien ja ilmastotuhojen painoarvo kasvavat.   

YK:n ympäristöohjelma UNEP kertoi syyskuussa, että maapallon keskilämpötilan nousua yli 1,5 asteen ei enää käytännössä voida välttää. Raportin optimistimmassakin skenaariossa lämpeneminen käy noin 1,8 asteessa. Tällainen polku edellyttäisi voimakkaita ja pitkäjänteisiä päästövähennyksiä tilanteessa, jossa monenkeskinen yhteistyö sakkaa ja kansainvälinen ilmastorahoitus ei ole lähelläkään riittävää tasoa.

Raportti voi merkitä käännekohtaa tavoissa käsitellä ilmastokriisin syvenemisen vastuita ja seurauksia. Pariisin ilmastosopimuksen jälkeen 1,5 asteesta tuli kansainvälisen ilmastopolitiikan johtotähti: riskiraja, jonka ylittäminen piti estää. Nyt olennaisia kysymyksiä ovat, milloin raja ylitetään, kuinka korkealle lämpötila nousee, kuinka kauan ylitys kestää ja pystytäänkö lämpötila lopulta palauttamaan riskirajan alapuolelle. Tähän niin sanottuun ylitysskenaarioon (overshoot) liittyy perustavanlaatuista epävarmuutta, ja lämpötilan noustessa paine lisätä toimia ilmastonmuutokseen sopeutumiseen sekä ilmastotuhoihin varautumiseen kasvaa.

Vaikka riskirajan ylitys ei poista sen oikeudellista ja normatiivista merkitystä, se kuitenkin haastaa tavan, jolla ilmastopolitiikan onnistumista on totuttu kuvaamaan. 1,5 astetta on ollut tavoite, jonka joko saavutamme tai menetämme. Mitä tapahtuu, kun yhteinen tavoite velvoittaa mutta se ei ole enää saavutettavissa?

1,5 asteen tavoitteella on poikkeuksellista painoarvoa 

Lämpötilatavoite ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kansainvälinen tavoite, jota ei ole tavoitettu. Esimerkiksi YK:n kestävän kehityksen ohjelman 17 tavoitteesta yksikään ei nykykehityksellä ole täyttymässä vuoteen 2030 mennessä, ja vain alle viidennes alatavoitteista on enää mahdollista saavuttaa.

1,5 asteen rajan ylittäminen on kuitenkin painoarvoltaan erilainen, koska se on poikkeuksellisen selkeä avainluku, johon ilmastopolitiikan onnistuminen tai epäonnistuminen tiivistyy. Aivan kuten bruttokansantuotteella seurataan talouden kehitystä, lämpötilan nousulla on totuttu arvioimaan ilmastopolitiikkaa. Yleismaailmallinen mittari ei ole virheetön, mutta se on helpommin hahmotettavissa kuin ilmakehän kasvihuonekaasupitoisuudet, hiilibudjetit tai yhteiskuntien sopeutumiskyky. 

Erityisesti ilmastonmuutokselle haavoittuvat maat ajoivat 1,5 asteen rajan nostamista kansainvälisen politiikan tavoitteeksi 2010-luvun taitteessa, kunnes se kirjattiin Pariisin ilmastosopimukseen vuonna 2015. Vaikka sopimuksen lämpenemisen ylärajaksi asetettiin kaksi astetta, on 1,5:n  riskiraja vakiintunut kaikkien osapuolten yhteiseksi ilmastopolitiikan johtotähdeksi. Luku perustuu parhaaseen mahdolliseen tutkimustietoon ilmaston kuumenemisen suhteesta planeetan elinkelpoisuutta ylläpitäviin prosesseihin ja kiertoihin.

Lämpötilatavoite eroaa monista yhteiskunnallisista tavoitteista siinä, että se kytkeytyy suoraan ilmastojärjestelmän toimintaan. Kun tavoitteen saavuttamisessa epäonnistutaan, seuraukset ulottuvat maailman jokaiseen yhteiskuntaan ja ekosysteemiin. Ilmaston kanssa ei voi sopia lisäajasta. 

Lisäksi 1,5 asteen tavoitteella on kansainvälisoikeudellista painoarvoa. Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) linjasi vuonna 2025 antamassaan neuvoa-antavassa lausunnossa, etteivät valtiot voi määritellä ilmastotoimiensa tavoitteita täysin vapaasti, vaan toimien on vastattava Pariisin sopimuksen lämpötilatavoitteen edellyttämää korkeinta mahdollista kunnianhimoa. Näin 1,5 astetta on poliittisen tavoitteen ja luonnontieteellisen riskirajan lisäksi myös oikeudellinen mittapuu valtioiden ilmastotoimien riittävyyden arvioinnissa.

Uusia mittareita ilmastotoimien kunnianhimolle

Hillintätoimien seurantaan on välttämätöntä kehittää uusia tapoja, jotta kunninanhimoa voidaa ylläpitää ja toimia arvioida . Jos poliittinen huomio 1,5 asteen ylityksen jälkeen siirtyisi seuraavaan lämpötilatasoon, Pariisin sopimuksen tavoite pitää lämpeneminen selvästi alle kahdessa asteessa olisi ilmeinen viitepiste. Tieteellistä näyttöä ei kuitenkaan ole, että 1,5 ja kahden asteen välissä oleva alue olisi turvallinen.

Myös kahden asteen rajan pitäminen on vaikeaa. YK:n ympäristöohjelman päästökuiluraportti arvioi, että mikäli nykyiset politiikkalinjat jatkuvat, todennäköisyys pitää lämpeneminen alle kahdessa asteessa on vain kahdeksan prosenttia. Ilmastopolitiikan kunnianhimoa tuskin ylläpitäisi sarja tavoitteita, joissa lämpötilarajaa siirrettäisiin epäonnistumisten myötä vähitellen korkeammalle. Uuden lämpötilarajan asettaminen voisi myös heikentää vaatimusta palauttaa lämpötila myöhemmin 1,5 asteen alapuolelle.

Ehkäpä uuden lämpötilatavoitteen sijaan huomio voisi siirtyä itse ylityksen mittakaavaan. Ilmastopolitiikan onnistumista arvioitaisiin sen perusteella, kuinka korkealle lämpötila nousee, kuinka kauan 1,5 asteen ylitys kestää ja kuinka nopeasti lämpötila saadaan kääntymään laskuun. Ongelmana toki on aikajänne. Tavoite, jonka toteutuminen siintää kymmenien, ellei jopa sadan vuoden päässä, ei välttämättä synnytä tarvittavaa toimintaa tässä ja nyt. Kunnianhimon lisäksi tästä mittarista puuttuu poliittinen sitovuus. Vaikka erilaisissa overshoot-skenaarioissa on mallinnettu polkuja, joissa lämpötila palautuisi takaisin 1,5 asteen alapuolelle, ne eivät ole poliittisesti neuvoteltuja tavoitteita.

Tutkijat varoittavat myös liiallisesta optimismista riskirajan alapuolelle palaamisessa, koska maailma ei ole ylityksen jälkeen samanlainen kuin sitä ennen. Ilmastoriskit kasvavat lämpötilan noustessa ja myös ilmastojärjestelmän keikahduspisteiden ylittymisen riski lisääntyy. Mitä korkeammalle lämpötila nousee ja mitä pidempään ylitys kestää, sitä suuremmiksi kasvavat peruuttamattomien muutosten mahdollisuudet. Lämpötilan palauttaminen 1,5 asteen alapuolelle edellyttäisi lisäksi negatiivisia päästöjä eli hiilidioksidin poistamista ilmakehästä. Tämä voimistaa keskustelua hiilidioksidin poistamisen teknologioista ja sitoo ilmastopolitiikkaa niiden toimivuuteen ja mittakaavaan.

Kunnianhimon ylläpitämiseksi huomio voikin siirtyä konkreettisiin lyhyen aikavälin osatavoitteisiin, joista päästöjen hillintä koostuu. Fossiilisista energialähteistä irtautuminen, sähköistäminen, uusiutuvan energian lisääminen, energiatehokkuuden parantaminen tai metsäkadon vähentäminen voivat saada nykyistä suuremman painoarvon. Näiden etuna on hyvä seurattavuus, mutta samalla yhteisen, globaalisti jaetun tavoitteen ohjausvoima voi heikentyä. Riskinä on myös, että maat valikoivat itselleen helposti saavutettavia tai kansallista etua palvelevia mittareita samalla, kun yhteinen päämäärä lämpenemisen rajoittamisesta hämärtyy.

Ylitys kasvattaa ilmastotuhoja

Pariisin sopimuksen arkkitehtuuri ei rakennu pelkästään päästöjen hillinnän varaan. Sen rinnalla ovat sopeutuminen sekä ilmastotuhojen käsittely. Mitä korkeammalle lämpötila nousee, sitä enemmän tarvitaan toimia yhteiskuntien resilienssin vahvistamiseksi ja toteutuvien vahinkojen hallitsemiseksi.

Sopeutumisen tai ilmastotuhojen seurantaan ei ole olemassa yhtä yhteistä suuretta, kuten hiilidioksidiekvivalenttitonnia tai globaalia keskilämpötilaa, koska niiden onnistuminen on aina sidoksissa paikalliseen kontekstiinsa. Tavoitteistot koostuvat kymmenistä eri mittakaavoissa sovellettavista mittareista, joita valtiot sovittavat vastaamaan prioriteettejaan.

Ilmastotuhojen käsittelyä koskeva kansainvälinen järjestelmä on sopeutumistakin keskeneräisempi. Aihe on geopoliittisesti latautunut, koska rikkaat maat vastustivat pitkään erityisesti pienten saarivaltioiden ja vähiten kehittyneiden maiden ajamia aloitteita ilmastotuhoja koskevan politiikan konkretisoimiseksi sitoviksi tavoitteiksi. Sekä ilmastotuhot että sopeutumistarpeet koskettavatkin eniten juuri köyhiä ja konflikteista kärsiviä valtioita.

Tuhojen korvausvelvoliisuuksia koskevien pulmien ohella 1,5 tavoitteen epäonnistuminen lisää ihmisten liikkuvuutta. Jo nykyisin monet ilmastonmuutoksen eturintamassa asuvat yhteisöt eivät pysty ylläpitämään elinkeinojansa tai ruokaturvaansa. Pääosin sään ääri-ilmiöihin liittyvät biofysikaaliset kriisit ja katastrofit ovat aiheuttaneet 2020-luvulla enemmän maan sisäisiä muuttoja kuin sodat ja konfliktit. Vaikka oikeus turvalliseen, terveelliseen ja kestävään ympäristöön on YK:n tunnistama ihmisoikeus, ei kansainvälinen laki kuitenkaan tunnista ilmasto- tai ympäristöpakolaisuutta. 

Lämpötilatavoitteen saavuttamatta jääminen muuttaa myös ilmastopolitiikan ajallista logiikkaa. Päästöjen hillintää voidaan ohjata vuosikymmenten päähän asetetulla lämpötilatavoitteella ja sitä kohti johtavilla päästöpoluilla. Huomion kiinnittäminen ylitysskenaarion toteutumiseen ei kuitenkaan vastaa erityisesti köyhien maiden ja pienten saarivaltioiden eksistentiaalisiin huoliin tässä ja nyt. Esimerkiksi Nepalissa syyskuussa romahtaneen jäätikön synnyttämän tuhotulvan aiheuttamien vahinkojen korjaamisen kulut nousevat melkein viiteen miljardiin dollariin.

Sopeutumisen sekä ilmastotuhojen korostuessa politiikan on kyettävä reagoimaan siihen, mitä ilmastojärjestelmässä ja yhteiskunnissa tosiasiassa tapahtuu. Tulvien, kuivuuksien ja ekosysteemien muutosten vaikutukset riippuvat paikallisista olosuhteista. Toimia on kalibroitava uudelleen sitä mukaa, kun tieto tapahtuvista muutoksista ja niiden seurauksista tarkentuu.

Mittareista tilannekuvaan

Ilmastopolitiikan käännekohdassa yhteisesti hyväksytyn tilannekuvan merkitys voi kasvaa yksittäisten tavoitteiden rinnalla. Pariisin sopimuksen alainen maailmanlaajuinen tilannekatsaus, Global Stocktake, tarjoaa jo olemassa olevan institutionaalisen rakenteen, josta käsin ilmastotoimien tilannetta on mahdollista arvioida. Viiden vuoden välein tehtävässä katsauksessa arvioidaan kollektiivista edistymistä suhteessa Pariisin sopimuksen pitkän aikavälin tavoitteisiin, ja sen tulosten on tarkoitus ohjata valtioita niiden päivittäessä toimiaan – joskin suositusten suhteesta kansalliseen päätösvaltaan käydään kärjekästä poliittista kamppailua. Useat suuret päästömaat, kuten Intia ja Saudi-Arabia, ovat vastustaneet vahvempaa kansainvälistä ohjausta vedoten kansalliseen suvereniteettiin ja Pariisin sopimuksen kansallisesti määriteltyyn luonteeseen.

Ilmastopolitiikan hakiessa uutta suuntaa ja kunnianhimoa uutta ei välttämättä tarvita niinkään yksittäisiin mittareihin vaan siihen, miten niitä käytetään ilmastopolitiikan ohjaamiseen. Global Stocktake tarjoaa tähän jo olemassa olevan rakenteen, mutta 1,5 asteen ylitys voisi muuttaa sen tehtävää. Erityisesti yhteistä tilannekuvaa olisi päivitettävä sen perusteella, kuinka korkealle lämpötila on nousemassa, kuinka pitkään ylitys kestää ja ovatko päästövähennykset, sopeutuminen sekä menetyksiin ja vahinkoihin vastaaminen riittäviä muuttuneessa tilanteessa.

Tällainen tilannekuva ei kuitenkaan itsessään ratkaise, millainen riskitaso hyväksytään, miten kustannukset jaetaan tai keneltä edellytetään lisätoimia. Mitä epävarmemmaksi ilmaston kehityskulku muuttuu, sitä tärkeämmäksi tulee kansainvälisen ilmastopolitiikan kyky tarkistaa tavoitteitaan ja toimiaan ilmastojärjestelmässä ja yhteiskunnissa tosiasiassa tapahtuvien seikkojen perusteella.

Kuinka ohjata pirstaloituvaa ilmastopolitiikkaa?

Kansainvälinen yhteistyö on vaikeutunut merkittävästi 2020-luvulla, eikä kansainvälinen ilmastopolitiikka ole tästä kehityksestä irrallinen saareke. Autoritääristä fossiilitaloutta pönkittäviä johtajia löytyy ilmastoneuvottelujen sisältä ja nykyisin myös niiden ulkopuolelta, kun Yhdysvallat, historiallisesti suurin kumulatiivinen hiilidioksidipäästäjä, on jälleen vetäytynyt Pariisin ilmastosopimuksesta.

Kansainvälinen ilmastopolitiikka perustuu yhteisiin mutta eriytettyihin vastuisiin. Vuoden 1992 ilmastopuitesopimuksessa tämä näkyi jakona kehittyneisiin ja kehittyviin maihin, joista kehittyneitä koskevat suuremmat velvoitteet muun muassa päästöjen vähentämisessä tai kansainvälisen tuen mobilisoimisesta. Tämä yli 30 vuotta vanha kehityksen tilanne muodostaa yhden vaikean solmun purettavaksi, koska se kuvaa huonosti nykytilannetta. Kiinan ja muiden BRICS-maiden taloudellinen ja poliittinen painoarvo on kasvanut samalla, kun Euroopan suhteellinen merkitys on pienentynyt. Ilmastopuitesopimuksen (UNFCCC) ja sitä täydentävän Pariisin sopimuksen alla keskustelut ilmastopolitiikan tavoitteista ja 1,5 asteen tavoitteen epäonnistumisesta asettuvat tälle jakolinjalle  – huolimatta EU:n ja muiden ’kehittyneiden maiden’ pyrkimyksistä murtautua ulos tästä jähmeästä kategorisoinnista.

Yksi purkamisen tapa koskee niin sanottua toimeenpanoraidetta (Global Climate Action Agenda), joka täydentää varsinaisia ilmastoneuvotteluja ja laajentaa toimijoiden joukkoa. Pariisin sopimuksen toteuttamiseksi valtioiden rinnalle ilmastotoimien toteuttamiseen kytketään kaupunkeja, alueita, järjestöjä, yrityksiä, sijoittajia ja muita toimijoita. Dubain vuoden 2023 globaalitilannekatsauksen jälkeen toimintaa on suunnattu aiempaa selvemmin niin katsauksen tulosten toteuttamiseen kuin uusien neuvottelupäätösten sorvaamiseenkin. Kun valtiot määrittelivät yhteisesti, mihin suuntaan ilmastotoimia pitäisi kiihdyttää, toimeenpanoraiteella näitä linjauksia pyritään muuttamaan käytännön toimiksi.

Toimeenpanoraiteen sitoumukset eroavat kuitenkin olennaisesti varsinaisissa ilmastoneuvotteluissa tehdyistä päätöksistä, koska ne eivät velvoita. Toimeenpanoraiteen aloitteet ovat vapaaehtoisia, vaikka niitä ohjaavat yhteisesti sovitut tavoitteet. Lisäksi osapuolet voivat sysiä vaikeimpia kysymyksiä pois yhteisestä neuvottelupöydästä halukkaiden maiden ja toimijoiden koalitioihin. Toimeenpanon vauhti voi kasvaa, mutta samalla päätöksenteon uskottavuus ja kattavuus voivat heikentyä. Siksi avoimiksi kysymyksiksi jäävät esimerkiksi, miten toimeenpanoraiteen aloitteiden tulokset suhteutetaan yhteisiin tavoitteisiin ja miten eri maiden tarpeet tulevat huomioiduiksi.

1,5 asteen riskirajan ylittäminen ei päätä ilmastokriisin torjumisen poliittisia kamppailuja, mutta se voi muuttaa niiden asetelmia ja kärjistää osapuolten välisiä jakolinjoja: kuka määrittelee onnistumisen, millaiset riskit hyväksytään ja kenen kannettavaksi epäonnistumisen seuraukset jäävät?

Marraskuussa Turkin Antalyassa järjestettävä COP31 on ensimmäinen osapuolikokous tilanteessa, jossa 1,5 asteen rajan tilapäistä ylittämistä ei enää voida uskottavasti käsitellä vain vältettävänä tulevaisuuden riskinä. Samalla kokous käynnistää Pariisin sopimuksen toisen maailmanlaajuisen tilannekatsauksen. Helppoa korvaavaa tavoitetta 1,5 asteelle ei ole. Siksi tulevina vuosina onkin ratkaisevaa, miten kansainvälinen ilmastopolitiikka kykenee ylläpitämään kunnianhimoa, jakamaan vastuuta ja arvioimaan onnistumistaan maailmassa, jossa riskirajan ylitykseen on jo varauduttava poliittisena todellisuutena.