The Ulkopolitist ja Eurooppanuoret järjestivät syksyllä 2026 Eurooppa ja eurooppalaisuus -teemaisen kirjoituskilpailun 14-19 -vuotiaille nuorille. Elias Kuoso sai kilpailussa kunniamaininnan.

Olipa kyse Euroopasta, Amerikasta tai oikeastaan mistä vain maantieteellisestä alueesta, niitä kaikkia yhdistää nationalismin uusi nousu. Tuntuukin siis järjettömältä, että Euroopan unioni on esiintynyt täysin avuttomana tilanteessa, jossa sen vuosikymmenten mittaista kehitystä kohti yhtenäisyyttä uhataan suurimmissa jäsenmaissa sekä vasemmalta että oikealta.

Euroopan rauhanomainen yhdentymisprosessi onkin jo yli puoli vuosisataa vanha ihme, joka lopulta yhdisti ehkäpä maailman sotaisimman mantereen entiset viholliset yhden lipun alle. Unioni on rakennettu aikana, jolloin liberaali demokratia oli Länsi-Euroopassa laajalti jaettu ideaali ja jäsenmaita johtaneiden visionäärien tavoitteena oli taata rauha ja yhdistää Eurooppa juuri meille yhteisten arvojen, eli sananvapauden, demokratian ja oikeusvaltion avulla. Yhteisten arvojen lisäksi unionia kuitenkin yhdisti myös yhteinen vihollinen – kommunismi ja jossain määrin myös äärioikeisto. 

Kun kommunismi sortui ja Itä-Eurooppa vapautui, EU:n integraatio syveni entisestään. Ensin solmittiin Maastrichtin sopimus vuonna 1993, sitten Amsterdamin sopimus vuonna 1999 ja viimeisimpänä Lissabonin sopimus 2009. Jokainen näistä siirsi vastuita jäsenmailta EU:lle ja vahvisti demokraattisesti valitun parlamentin roolia. Kuten vuosista saattanee huomata, uusia sopimuksia ei ole tullut lähes 20 vuoteen. 

Nykyään EU:n vastaus jokaiseen kriisiin tuntuu lähes aina olevan täysin sama: lisää rahoitusta ja yhteisvelkapaketti. Kauaskantoisia rakenteellisia ratkaisuja ei enää tehdä, vaan unioni keskittyy lähinnä pienempiin ja hetkellisiin ratkaisuihin, jotka ovat usein epäsuosittuja ja joutuvat kovan kritiikin kohteeksi sekä oikealta että vasemmalta. EU:n tulisi alkaa etsimään aitoja ratkaisuja maidemme ongelmiin sen sijaan, että mietimme, saako vegenakkeja kutsua vegenakeiksi.  

Ukrainan sota on myös jälleen osoittanut meille ilmiselvän asian: Länsi- ja Etelä-Eurooppa elävät täysin eri todellisuudessa kuin me Pohjois- ja Itä-Euroopassa. Siinä missä meille Ukrainan sodassa on kyse suorasta uhasta alueelliselle koskemattomuudellemme, Saksassa ja Ranskassa kysymys on enemmän taloudesta ja energian hinnasta. Venäjämielisten populistien on helpompi myydä saksalaiselle ratkaisuksi yhteistyötä Venäjän kanssa kuin suomalaiselle. Tämä näkyy myös vahvasti eurooppalaisten maiden sisäpolitiikassa. Perussuomalaisille yhteistyö Vladimir Putinin kanssa on nykyään myrkkyä, kun taas Saksan äärioikeistolaiselle AfD:lle se on ratkaisu energian hinnan kallistumisen estämiseksi. 

Vuoden 2025 Eurobarometrin mukaan unionin instituutioihin luotetaan keskimäärin enemmän kuin kansallisiin vastaaviin instituutioihin. Tämä viestii siitä, että EU:lla on demokraattista legitimiteettiä äärioikeiston ja -vasemmiston väitteistä huolimatta, mutta valtaoikeuksien siirtäminen demokraattisesti valitulle Euroopan parlamentille voisi vahvistaa sitä entisestään. 

Kysymys kuitenkin lienee, tekisimmekö itsellemme karhunpalveluksen, jos siirrämme esimerkiksi ulkopoliittista valtaa unionille tai muuten vahvistamme parlamentin roolia. Jos tulevaisuudessa Euroopassa valtaan todella nousisivat Venäjä-mieliset populistit, voisiko EU:lle luovutettu ulkopoliittinen valta kääntyä sittenkin meitä vastaan? Entä voisiko vahvasti liberaaliin eurooppalaiseen ja transatlanttiseen yhteistyöhön uskova Suomi joutua mukailemaan Marine Le Penin ja muiden euroskeptikoiden Venäjä-mielistä ulkopolitiikkaa? 

Kansallismielinen politiikka ei kuitenkaan automaattisesti tarkoita Venäjä-myönteistä tai EU-vastaista politiikkaa. Esimerkiksi Italian laitaoikeistolainen pääministeri Giorgia Meloni on ollut hyvin pragmaattinen Euroopan suuntaan ja tukenut Ukrainaa vahvasti. Suomessa vertaisin hänen ulkopolitiikkaansa perussuomalaisiin, jonka keskeisten johtohahmojen kuulee enää harvoin vaativan eroa EU:sta. Tätä voisi kuvailla Melonin kannattamalla termillä, eurorealismilla, jonka mukaisesti monet ennen EU-vastaisetkin poliitikot ovat siirtyneet lähinnä vaatimaan sisäpoliittisen vallan palauttamista jäsenmaille.

Suoran EU-vastaisuuden laskuun on varmasti vaikuttanut fiasko, jota yleisesti luonnehditaan Brexitiksi. Britannian eropäätös unionista on kuitenkin osoittanut, ettei EU-eron kaltaisen valtavan institutionaalisen muutoksen seurauksia voi kuitata yksinkertaisilla lupauksilla kansallisen päätösvallan palauttamisesta. Brexit onkin toiminut varoittavana esimerkkinä siitä, kuinka pelkällä arvopohjalla ajetulla EU-erolla voi olla koko maalle vaikeat seuraukset. 

Onko siis ratkaisu olla tekemättä mitään? Entä pakotettu ja vastoin kansalaisten toiveita ajettu integraatio? Todennäköisesti ei kumpikaan. Eurooppa tarvitsee juuri nyt eurooppalaisia ratkaisuja eurooppalaisiin ongelmiin. Unionin tulisi keskittyä sille ominaisiin osa-alueisiin, kuten ympäristönsuojeluun, kaupankäyntiin tai maahanmuuttoon. Emme välttämättä tarvitse enempää unionia, emmekä ainakaan vähempää unionia, vaan tarvitsemme unionillemme selvän suunnan maailmassa, jossa sitä yritetään repiä hajalle.