Kuva: Elina Ylä-Mononen

Kansanedustaja Simon Elo kirjoitti aiemmin tällä viikolla blogissaan siitä, kuinka “[l]änsimaiden ja Assadin on liittouduttava ISIS-järjestöä vastaan”. Elon mukaan “ISIS:n kaltainen järjestö voidaan tuhota vain lähettämällä kansainväliset joukot, johon ei ole poliittista tahtoa, tai liittoutumalla Syyrian presidentti Bashar al-Assadin hallinnon kanssa.” Hänen mukaansa “tosiasia on, että vain Syyrian nykyhallinnolla on riittävää sotilaallista kykyä ja halua haastaa ISIS.”

On helppo jakaa käsitys, että tällä hetkellä poliittista tahtoa laajemmalle Syyriaan kohdistuvalle sotilaalliselle interventiolle ei länsimaissa ole. Länsimaiden ja erityisesti Yhdysvaltain Syyria-politiikka on alusta asti kärsinyt merkittävistä ongelmista, mikä on minimoinut länsimaisen yhteisön kyvyn vaikuttaa konflikin kehitykseen. Kapinallisten koulutusohjelman lähes totaalinen epäonnistuminen luo tarvetta uusille ratkaisuille, kuten tekevät myös Isiksen näkyvä rooli konfliktissa sekä sen edustama uhka länsimaille. Tämä on lisännyt implisiittisiä ja eksplisiittisiä kannanottoja kotimaisessakin keskustelussa Assadista ”pienempänä pahana.” Väite, että länsimaiden tulisi liittoutua Assadin kanssa on äärimmäisen ongelmallinen vaihtoehto sotilaalliselle interventiolle monista syistä.

Assadin selviytymistrategian peruspilarit

Ensiksi, Elon esittämä “tosiasia”, että vain Syyrian nykyhallinnolla on riittävä sotilaallinen kyky ja halu haastaa Isis, osoittaa selkeää perehtymättömyyttä Syyrian sisällissotaan. Konfliktin aikana ei ole ollut lainkaan selvää, että Assadin hallinto olisi missään vaiheessa pyrkinyt aktiivisesti taistelemaan Isistä vastaan. Päin vastoin, Assadin hallinnon selviytymisstrategian yhtenä pääpilarina onkin ollut jihadisti- ja salafistitoimijoiden vahvistaminen opposition sisällä erityisesti konfliktin alussa (tämä strategia on konfliktin kuluessa hieman lieventynyt). Alkuperäisen trategian tarkoituksena oli  “terrorismin vastaisen sodan” narratiivin ja todellisuuden luominen, jonka myötä kansainvälisellä yhteisöllä – mukaan lukien länsimailla – ei olisi olisi muuta vaihtoehtoa kuin tukea Assadia jihadisteja vastaan.

Tämä strategia johti esimerkiksi monien jihadistiveteraanien sekä salafi-aktivistien vapauttamisena Sednayan vankilasta kansannousun aikana keväällä 2011, jonka seurauksena monet vapautetuista perustivat aseellisia islamisti- ja salafiryhmiä osaksi aseelllista oppositiorintamaa. Osana strategiaa Assadin hallinto on pyrkinyt myös tarkoituksenmukaisesti väkivaltaistamaan ja sektarisoimaan kansannousua systemaattisella ja symbolisella sunniväestöön kohdistuvalla väkivaltakampanjalla kansannousun loppuhetkinä sekä sisällissodan alkukuukausina, varmistaakseen uskonnollisten vähemmistöryhmien tuen hallinnolleen sekä provosoidakseen (onnistuneesti) sunnienemmistöä.

Konfliktin sektaarinen ulottuvuus onkin korostunut erityisesti kesästä 2013 asti, joka on sekä radikalisoinut syyrialaisia islamistiryhmiä (johtaen jihadististen toimijoiden voimistumiseen ja niiden yhteistyöhön jihadistiryhmien kanssa) että alueellistanut Syyrian konfliktia lisäämällä maahan kohdistuvaa jihadistivierastaistelijoiden virtaa (erityisesti Euroopasta), ja tukivirtaa Persianlahden maista maassa toimiville salafi- ja islamistiryhmille.

Assadin strategiaa tulisi ymmärtää sen historiallisessa kontekstissa. Assad onkin myös aiemmin pyrkinyt valjastamaan jihadisteja omiin tarkoitusperiinsä. Irakin sodan aikana Syyria oli keskeinen kauttakulkuväylä Kaksoisvirranmaan al-Qaidan (AQI) jihadistivierastaistelijoille Irakiin. Ironisesti, Assadin hallinnon Irakin sodan aikaiset toimet mahdollistivat Jabhat al-Nusran ja Isiksen nopean soluttautumisen maahan loppuvuodesta 2011 sekä alkuvuodesta 2013.

Assadin hallinnon pyrkimys valjastaa jihadistitoimijoita omaan strategiaansa on näkynyt vielä selvemmin sen sotilaallisessa käyttäytymisessä. Hallinnon laajempi tavoite on ollut minimoida sotilaallisen kapasiteetin käyttö (suosiessa konfliktin alussa provosoivia, symbolisia ja radikalisoivia väkivaltakampanjoita), ja se on pyrkinyt kohdistamaan sotilaallisen toimintansa ensisijaisesti ei-jihadistiseen oppositioon. Assadin sotakoneiston kapasiteetti ei kuitenkaan täysin riitä edes sen nykyisten alueiden puolustamiseksi, saatikka menettämiensä alueiden takaisin valloittamiseksi. Se onkin joutunut nojaamaan kasvavissa määriin liittolaistensa – Hizbollahin, Iranin sekä kasvavissa määrin Venäjän – sotilaalliseen kapasiteettiin sisällissodan pitkittyessä, joka on alueellistanut sekä sektarisoinut konfliktia entisestään.

Arvovalintoja ja heijastevaikutuksia

Elo tekee kriittisen virhearvioinnin kutsuessaan Assadia “kiistanalaiseksi” hahmoksi. Assadin laajalti dokumentoidut hirmuteot Syyrian sodan aikana – esimerkiksi laajamittainen ja systemaattinen siviiliväestöön kohdistuva väkivaltakampanja, ihmisoikeusloukkaukset, joukkotuhoaseiden käyttö – ovat tehneet Assadista poliittisen hylkiön, joka ei juuri nauti legitimiteettiä äärimmäisen kapean liittolaisjoukon ulkopuolella. Näiden tekojen merkitystä Lähi-idän polarisoituneessa ilmapiriissä aliarvioi merkittävästi myös Juha Mäkelä taannoisessa kirjoituksessaan Helsingin Sanomissa.

Ottaen huomioon Lähi-idän polarisoituneen ilmapiirin ja valtakamppailun, länsimailla ei ole kykyä luoda yhteistä, strategisesti merkittävää rintamaa Isistä vastaan edes ilman Assadia, saatikka Assadin kanssa, kuten Elo uskoo – erityisesti mikäli tämä kampanja kohdistaisi iskuja myös muuhun opposition. Assadin tukeminen antaisi erittäin voimakkaan symbolisen viestin hallinnon hirmutekojen sekä Iranin alueellisten ambitioiden hiljaisesta hyväksynnästä, joka resonoisi Lähi-idän sunnivaltioissa – sen ollessa punainen vaate erityisesti Saudi-Arabialle, Qatarille ja Turkille. Tällä valinnalla olisi selkeitä aluepoliittisia seurauksia, jotka todennäköisesti kiihdyttäisivät ja alueellistaisivat konfliktia entisestään, mikä tekisi konfliktista vielä vaikeammin ratkaistavan.

Suomen kannalta on myös keskeistä nostaa esiin kysymys, miten räikeästi ja toistuvasti kansainvälistä lakia rikkoneen Assadin kanssa liittoutuminen saattaisi vaikuttaa kansainvälisen lain merkitykseen ja painoarvoon laajemmin kansainvälisessä politiikassa. Tätä kansainvälispoliittisen järjestelmän instituutiota heikentämällä Suomi eittämättä tekisi karhunpalveluksen itselleen, ottaen erityisesti huomioon Venäjän yhä ongelmallisemman strategisen käyttäytymisen lähialueillaan. Isiksen edustama mahdollinen uhka Suomelle tuskin oikeuttaa näin voimakasta irtaantumista ulkopolitiikkamme keskeisistä arvoista, kuten ihmisoikeuksista ja kansainvälisen lain keskeisestä roolista maailmanpolitiikassa.

Pimeyden ydin

Kolmas ja keskeisin ongelma Elon kirjoituksessa on väite, että Isis voidaan kukistaa vain lähettämällä joukot alueelle tai tukemalla Assadia. Tämä luo petollisen yksinkertaisen harhakuvitelman, että Assadilla olisi sen enempää halua kuin kykyäkään ollakseen strategisesti varteenotettava liittolainen Isiksen vastaisessa kampanjassa Syyriassa – kuten yllä on argumentoitu. On myös äärimmäisen ongelmallista kuvitella, ettei Assadin puolelle asettautumisella olisi todella merkittäviä negatiivisia aluepoliittisia heijastevaikutuksia, joilla on pahimmillaan erittäin huolestuttavia vaikutuksia länsimaiden keskeisiin liittolaissuhteisiin sekä imagoon Lähi-idässä. Syyriassakaan muu opposition tusin tulee vain katoamaan itsestään tai muuta suhtautumistaan Assadin hallintoon, mikäli länsimaat päättävät tukea Assadia.

Elon uskomus, että Isis voitaisiin kukistaa pelkästään sotilaallisella voimalla on – jihadismintutkijan näkökulmasta varsin valitettavasti – väärä. Mikäli näin olisi, jihadistiryhmien vastainen toiminta olisi ollut huomattavasti helpompaa terrorismin vastaisen sodan aikana, tai tulevna vuosikymmenenä. Isiksen kukistamiseksi on luonnollisesti käytettävä myös sotilaallista voimaa, mutta tämä yksin ei riitä, koska jihadistisen liikehdinnän taustalla on usein sille otolliset olosuhteet. Sotilaallisen voiman lisäksi länsimaisen yhteisön onkin pyrittävä puuttumaan niihin keskeisiin yhteiskunnallisiin mekanismeihin, jotka ovat luoneet Isikselle otollisen toimintaympäristön Syyrian ja Irakin sunnialueilla. Syyriassa Assadin tueksi asettuminen johtaisi suurella todennäköisyydellä täysin päinvastaiseen lopputulokseen, sillä Assadin toimet vahvistavat jatkuvasti opposition liekkiä ja sen kautta Isistä, ja tällainen liittouma provosoisisi suurella todennäköisyydellä yhä enemmän sunnivierastaistelijoita (etupäässä) Isiksen riveihin, sekä kiihdyttäisi konfliktin alueellistamiseen erityisesti Saudi-Arabin ja Qatarin lisätessä tukeaan paikallisille liittolaisilleen. Tuki Assadille  lisäisi suurella todennäköisyydellä myös jihadismin vetovoimaa länsimaissa sekä erityisesti Euroopassa.

Tärkeintä ei siis todellakaan ole, “että joku taistelee ääri-islamisteja vastaan, eikä se, kuka ääri-islamisteja vastaan taistelee.” Kuka käyttää sotilaallista voimaa, kenen kanssa, ja miten, ovat ensisijaisen tärkeitä kysymyksiä. Ja näitä kysymyksiä pitää käsitellä laajemmassa kontekstissa, joka ymmärtää että sotilaallisia ratkaisuja ei voida saavuttaa poliittisessa tyhjiössä. Sunnijihadismia Syyriassa ei voida lähteä haastamaan yhteistyössä marginalisoituneen ja sunnien keskuudessa vihatun diktaattorin kanssa. Mikäli Isiksen toimintaympäristöä halutaan muuttaa sille vihamieliseksi, vaatii täysin päinvastaista lähestymistapaa. Isiksen eliminoimiseksi keskeisen tärkeää on kääntää sekä Irakin että Syyrian sunniväestöt Isistä vastaan, kuten Irakissa Anbarin heräämisen aikana 2005-2008.  Ilman tätä Isistä on käytännössä mahdotonta tuhota. Isiksen vastaisen kampanjan kannalta keskeinen kysymys on, miten länsimaat voisivat vaikuttaa maiden sunniyhteisöihin, erityisesti ottaen huomioon Obaman hallinnon Syyrian ja Irakin politiikan toistuvat epäonnistumiset.

Pitäisi olla selvää, että Assadin tapauksessa “vihollisemme vihollinen” ei ole ystävämme. Assad ei ole liittolainen taistelussa Isistä vastaan, vaan Assad pyrkii pikemminkin häikäilemättä varmistamaan oman valta-asemansa, tarvittaessa jopa jihadismia suorasti tai epäsuorasti vahvistamalla. Irakin sodan aikana (erityisesti 2003-2008) Assadilla ei ollut pienintäkään ongelmaa kaataa bensaa Irakin liekkeihin oman turvallisuutensa ja etujensa takaamiseksi. Syyrian kansannousun vuoksi Assad on mennyt vielä pidemmälle, ja sytyttänyt oman maansa tuleen – kuvainnollisesti sekä kirjaimellisesti – pystyäkseen turvaaman oman valta-asemansa ja näyttäytymään palomiehenä kansainväliselle yhteisölle jihadismin liekkejä vastaan. Jo tämän vuoksi on erittäin tärkeää suhtautua suurella skeptisyydellä kannanottoihin, joissa tuhopolttaja-Assadia kuvataan palomiehenä.