Kiinan on sanottu alkaneen kurottautua entistä aktiivisemmin maailmaan nykyisen presidentti Xi Jinpingin valtakaudella (2012-). Viisiosainen Katsauksia kansantasavaltaan -artikkelisarja tarkastelee Xin Kiinan ulkopolitiikan eri ulottuvuuksia; sen unelmia, tavoitteita ja saavutuksia.

Osa 1: Katsauksia kansantasavaltaan I: Kiinan länteen kurkottava Silkkitie

Osa 3: Katsauksia kansantasavaltaan III: Kiinalaista voimapolitiikkaa

Osa 4: Katsauksia kansantasavaltaan IV: Uusi kiinalainen maailmanjärjestys

Osa 5: Katsauksia kansantasavaltaan V: Kiina, Yhdysvallat ja Aasian tulevaisuus

Huomasikohan kukaan Suomessa jonkin trollitehtaan syövereistä kumpuilleen ja kulovalkean lailla levinneen uutisen, jonka mukaan Kiinan lentotukialus Liaoning olisi parkkeerannut Syyrian edustalle tukemaan Venäjän sotatoimia. Kärkkäimpien totuuden torvien mukaan uutta maailmanjärjestystä rakentava liittouma oli nyt yhdistänyt voimansa hoitaakseen loppuun Syyrian kriisin, mihin laskeva hegemoni, Yhdysvallat, ei enää kykene. Uutista kierrätettiin niin vauhdikkaasti, että lopulta jopa Kiinan ulkoministeriö joutui puuttumaan asiaan tiedotustilaisuudessaan. Vielä kymmenisen vuotta sitten moiselle ankkapeikolle olisi korkeintaan naureskeltu; Kiinalla ei ollut lentotukialusta, eivätkä Kansan vapautusarmeijan laivaston alukset juuri poistuneet ydinalueiltaan. Nyt tilanne on täysin toinen sillä Kiinan merivoima kasvaa ennenäkemätöntä vauhtia.

Meri on vapaakauppaan suuntautuvalle, maailman suurimmaksi kauppamahdiksi jo nousseelle Kiinalle välttämätön kulkureitti maailmaan. Ennen kuin erämaat ylittävä Silkkitie alkaa todella vetää – jos koskaan – kulkee merireittejä pitkin suurin osa Kiinan tuontienergiasta ja jopa kasvava osa elintarvikkeista, mutta toki Kiinaa houkuttelevat myös merien kätkemät energiaresurssit ja kalastusalueet. Vaikka Kiinan talouskasvun pelätään hidastuvan ja pörssikurssitkin heittelevät, nykyiselläkin, vajaan seitsemän prosentin kasvuvauhdilla Kiinan bruttokansantuotteeseen lisätään vuosittain enää vain Suomen koko kansantalous – kertaa kolme…

Myös turvallisuustilanne sisämaassa ja lännessä on kehittynyt Kiinan näkökulmasta varsin positiivisesti. Kiinan ainoa yhä ratkaisematon aluekiista mantereella on Intian kanssa, ja vaikka kiistan loppua ei näy, ovat maat tulleet hyvin toimeen keskenään, elleivät peräti lähentyneet. Painottuminen suuriin maavoimiin ei ole enää yhtä perusteltua, mikä on siirtänyt myös Kiinan sotilasstrategista painopistettä kohti merta.

Mahanin paluu
Strategisesta näkökulmasta merivoimaa tarkastellaan usein joko anglosaksisesta, Alfred Thayer Mahanin (1840–1914) ajattelusta kumpuilevasta merivalta-ajattelusta tai sen vastatraditiosta, rannikkosodankäynnistä käsin. Mahanin mukaan meren, tuon ”suuren yhteisen”, hallinta on ollut jo ammoisista Rooman ja Karthagon välisistä mittelöistä lähtien tärkein menetelmä valtion kokonaisvaltaiseen voimaan. Mahan kannusti panostamaan kukoistavaan merelliseen kaupankäyntiin ja kauppalaivastoon, jonka tärkeimpiä kauppareittejä ja kuristuspisteitä tuettaisiin voimakkaalla avomeren laivastolla ja laajalla tukikohtaverkostolla. Mahanin ajatukset näkyvät hyvin Yhdysvaltain meristrategiassa vielä tänäkin päivänä.

Mahanilaisen ajattelun vastatraditio, rannikkosodankäynti, soveltuu puolestaan niille valtioille joilla ei ole kykyä tai edes halua vastaavanlaiseen, suureelliseen meristrategiaan. Näille valtioille (kuten Ranskalle tai Suomelle) riittää, että vihollisen toimintaa ja kaupankäyntiä onnistutaan häritsemään ja että omat rannikot saadaan turvattua. Traditiot ja niiden edustamat sodankäyntitavat olivat kenties parhaiten näkyvillä Atlantin taistelussa 1939-1945, jolloin Yhdysvallat ja Iso-Britannia hallitsivat aavoja meriä, mutta Saksa yritti kiistää tätä merenherruutta sukellusvenearmadallaan.

Kiina on ollut tyypillisesti mannervaltiomaa, ja niinpä myös Kiinan meristrategia on perustunut pitkälti jälkimmäiseen oppiin rannikkosodankäynnistä. Virallinen meridoktriini on soveltanut välillä Maon ”kansansodan” periaatteita ja ”merellistä sissisodankäyntiä” rannikkosodankäyntiin ja muovautunut sittemmin yksinkertaisesti ”lähimerien puolustukseksi”.

Nämä periaatteet ovat käyneet globaalin suurvalta-Kiinan aikana kovin vanhanaikaisiksi. Kuluneen vuosikymmenen aikana mahanilaiset ajatukset ovatkin alkaneet kiehtoa Kiinan päätöksentekijöitä, ja esimerkiksi presidentti Xi Jinping on asettanut Kiinan tavoitteeksi nousemisen ”todelliseksi merivallaksi”. Toukokuussa 2015 myös Kiinan puolustusministeriön julkaisemassa sotilasstrategiassa puhuttiin ensi kertaa fokuksen siirtämistä rannikkopuolustuksesta ”lähimerien ja aavan meren suojaamiseen”.

Merellinen silkkitie vai tukikohtien helminauha?
Meristrategian mahanilainen käännös tarkoittaa, että Kiina pyrkii aluevesiensä ohella puolustamaan myös tärkeitä meriväyliä, joista kriittisimmät kulkevat Etelä-Kiinan meren ja kapean Malakkan salmen kautta Intian valtamerelle ja edelleen Eurooppaan. Merivoiman kasvattamisen ohella Kiina haluaa rakentaa kokonaisen taloudellisen ja logistisen verkoston, ”2000-luvun merellisen silkkitien”, joka toisi mukanaan talouskasvua ja hyvinvointia kaikille. Tämä on edellisessä postauksessa mainitun Euraasian silkkitien merellinen osa, jota myöten Kiina pyrkii Euroopan markkinoille ja käsiksi Lähi-idän ja Afrikan resursseihin.

Kiinan projektit ja investoinnit merellisen silkkitien satamiin ja infrastruktuurihankkeisiin ovat olleet huomattavia. Myanmarin Kyaukpyun satamaan valmistuivat loppuvuodesta 2014 öljy- ja kaasuputket, joista energia virtaa jo Myanmarin läpi Etelä-Kiinan Yunnaniin. Sri Lankassa Kiina on puolestaan kehittämässä valtavia satamia, joissa myös Kiinan sukellusveneet ovat käyneet virkistäytymässä.

Silkkitien läntisessä päässä näyttävin suurhanke on epäilemättä Kiinan Pakistaniin rakentama Gwadarin satama, joka vuokrattiin juuri 43 vuodeksi Kiinan käyttöön. Gwadarin satamasta alkava ”Kiinan-Pakistanin talouskäytävä” yhdistää valmistuessaan Länsi-Kiinan suoraan Arabianmereen, ja siten myös merellisen silkkitien mantereelliseen osuuteensa.

Onko merellinen silkkitiekin hyväntahtoista win-win-kehitysyhteistyötä niin kuin kiinalainen retoriikka antaa ymmärtää? Kuten Euraasian mantereellinen silkkitie, myös merellinen silkkitie on joissain piireissä tulkittu Kiinan geopoliittiseksi rakennelmaksi, joka pyrkii saartamaan ja patoamaan Intian ja levittämään Kiinan merellistä voimaa yhä laajemmin maailmaan. Näiden näkemysten mukaan ensin tulee viaton ja houkutteleva taloudellinen yhteistyö, jota seuraa lopulta tukikohtien ja satamien verkosto, joka ”helminauhan” (String of Pearls) lailla kiertyy Intian ympärille ja jolle vanha Mahan myhäilisi tyytyväisenä partaansa.

Toinen Aasian jättiläisistä, Intia, on havahtunut Kiinan kasvavaan win-win-yhteistyöhön ”etupiirissään”. Sen uuden, itse suunnitteleman lentotukialusluokan ensimmäisen alus, INS Vikrant, otetaan operatiiviseen käyttöön näillä näkymin loppuvuodesta 2018, ja luokan seuraava alus, ydinreaktorilla varustettu INS Vishal, on jo pitkällä suunnittelupöydällä. Lentotukialusten lisäksi Intian uuden strategisen ydinsukellusveneen, INS Arihantin, merikelpoisuutta testataan parhaillaan ennen varsinaista käyttöönottoa. Eräänlaisena ”vastahelminauhana” Intia on myös ryhtynyt pääministeri Narendra Modin johdolla lämmittelemään suhteitaan Kaakkois-Aasian maihin, ja blokkailemaan Kiinan satamahankkeita esimerkiksi Bangladeshissa ja Sri Lankassa.

Lienee kiinni näkökulmasta, onko Intian valtamerellä alkamassa harmoninen, taloudellisen yhteistyön kultakausi, vaiko geopoliittinen kädenvääntö Aasian järkäleiden, Kiinan ja Intian välillä. Kiina jäisi tällaisessa väännössä ainakin vielä toistaiseksi heikommaksi. Pakistan on ”helmistä” ainoa Kiinan todellinen ystävä, sillä Bangladesh, Sri Lanka ja erityisesti Myanmar olisivat todennäköisesti taipuvaisempia Intian tai jopa Yhdysvaltojen suuntaan. Kiinassa tämä varmasti ymmärretään, ja kenties Kiina etsiikin tukikohtien sijaan ainakin aluksi vain ystävällismielisiä satamia, joissa poiketa pitkien merimatkojen myötä.

Merivallan ulottaminen ja sen harjoittelu vaikuttavat sitä paitsi onnistuvan ilman tukikohtiakin. Kiina on osallistunut vuodesta 2008 lähtien kansainväliseen, merirosvojen vastaiseen operaatioon Adenin lahdella ydinsukellusveneitä myöten. Operaatio jatkuu edelleen, vaikka merirosvous on saatu kuriin jo aikoja sitten. Kiina käyttää selvästikin operaatiota eräänlaisena tukialustana, jolta se pääsee legitiimisti harjoittelemaan tositoimissa syvänmeren merivallan levittämistä, sekä merellisiä operaatioita.

Kehitys on ollut nopeaa. Vielä vuonna 2011 Kiina joutui evakuoimaan kansalaisiaan Libyasta vuokra-aluksilla, mutta vuoden 2015 evakuointioperaatio Jemenissä hoidettiin jo näyttävästi Kiinan merivoimien omin aluksin. Merioperaatioihin on liittynyt enenevissä määrin myös selkeä soft power -elementti; lempeän ja rauhantahtoisen Kiinan esitteleminen maailmalle. Kiinan sairaala-alus Peace Ark on seilannut jo vuosia Tyynellämerellä auttamassa hädänalaisia, ja syyskuussa Kiinan ohjusristeilijät suorittivat ystävällismielisen vierailun kaukaisen ”tuoksuisen orkidean maan” pääkaupungissa, Helsingissä saakka.

Mahanilainen merivalta tarvitsee tuekseen muskeleita, joita Kiinalta alkaa vähitellen myös löytyä, sillä maa kääntää talouskasvuaan sotilaalliseksi voimaksi vauhdilla, joka huimaa päätä. Kansan vapautusarmeijan budjetit ovat kasvaneet 10 prosentin vuosivauhdilla jo pidemmän aikaa, mikä näkyy esimerkiksi merivoimien hankinnoissa. Tuoreiden satelliittikuvien mukaan toinen, Kiinan itse kehittämä lentotukialus saattaa jo olla rakenteilla Dalianissa, ja samalla uudet, Jin-luokan strategiset ydinsukellusveneet ovat tulossa operatiiviseen käyttöön.

Useiden arvioiden mukaan nykyisen talouskehityksen jatkuessa vakaana Kiinan merivoimat saavuttaisi Yhdysvallat ainakin määrällisesti jo vuonna 2030. Globaalissa mittakaavassa matkaa on vielä kuitenkin rutkasti. Kiinan ainoa lentotukialus Liaoning on loppujen lopuksi vain vanhasta neuvostoliittolaisesta rungosta modernisoitu, dieselillä putputtava alus. Ilman tehokasta katapulttia se kykenee lähettämään lentoon vain kevyemmin aseistettuja hävittäjiä, ja tätäkin monimutkaista manööveriä vasta harjoitellaan Kiinan lähimerillä. Vie yksinkertaisesti vuosia ennen kuin Liaoning kykenee tositoimiin, eikä se siis ole lähdössä mukaan mihinkään operaatioon Kiinan ulkopuolella.

Nopeana vertailukohtana Yhdysvaltojen Nimitz-luokan tukialukset ampuvat katapulteillaan taivaalle jopa kevyempiä pommikoneita ja huoltokoneita, ja voivat ydinreaktoriensa varassa seilata meriä yhdellä ”tankkauksella” jopa 20 vuotta putkeen. Ja näitähän on 10.

Säpinää lähivesillä
Kiinan kasvavaa globaalia läsnäoloa ihaillessa ei ole syytä unohtaa, että Kiinan merivoimien päätehtävänä on edelleen lähivesien puolustus ja erityisesti Taiwanin itsenäistymispyrkimysten estäminen. Tämä näkyy hyvin siinä, että Kiina on rohkeimmillaan juuri Itä- ja Etelä-Kiinan merien aluekiistoissa. Näistä saarikiistoista aika ajoin kohistaan ja pöhistään mediassa, mutta on hyvä kuitenkin muistaa, että ne ovat jatkuneet enemmän tai vähemmän aktiivisina yli 60 vuotta. Toisinaan kiistat eskaloituvat, jolloin japanilaisia autoja rikotaan, kiinalaisten tehtaiden ikkunoita särjetään ja vesitykit kohisevat, mutta näillä tunteenpurkauksilla on ollut taipumuksena rauhoittua varsin nopeasti.

Saarikiistojen yhteydessä hehkutetaan usein öljyä, meriväyliä ja muita mitattavissa olevia materiaalisia resursseja. Kiinalla on kuitenkin ollut tapana päästä ”win-win”–sopimuksiin jos jonkinlaisten riitapukarien kanssa, ja äkkiä kuvittelisi, että jos kyse olisi vain rahasta ongelmat voitaisiin ratkaista jakamalla kakkua. Kiistan perimmäiset syyt lienevätkin syvemmällä, nationalismissa ja kasvojen menettämisen pelossa: piskuisista koralliriutoista ja kivenmurikoista on väännetty kättä niin kauan, ettei perääntyminen ole enää poliittisesti mahdollinen vaihtoehto. Toisaalta kaikkien osapuolien poliittiset johdot tuntuvat ymmärtävän tämän hyvin, ja rauhoittavat kansallismieliset mellakat varsin pian, kunhan vähän höyryä on päästetty ilmoille.

Periaatteessa Kiinalla ei ole hätäpäivää lähimerillään. Pelkästään sen puolisotilaalliset merivalvontajoukot ovat naapureihin nähden moninkertaisesti suuremmat puhumattakaan varsinaisista merivoimista. Lisäksi Kiina on alkanut vuodesta 2014 rakentaa kiihtyvästi tekosaaria Etelä-Kiinan merelle, joilta se voisi kenties julistaa kansainvälisen merioikeussopimuksen (UNCLOS, United Nations Convention on the Law of the Seas) mukaisen alueveden tai ainakin laajentaa sotilaallista länsäoloaan. Kiina vaikuttaa kehittävän dominanssiaan hitaasti ja kärsivällisesti; antaen silmukan vähä vähältä kiristyä pienempien naapureidensa ympärille.

Itään balansoivalla Yhdysvalloilla on ollut täysi taakka todistaa liittolaisilleen, että se puolustaa näitä epämääräisiä kivenmurikoita ”kuin omaa maaperäänsä”. Usko on horjunut viimeksi esimerkiksi Scarboroughin matalikolla, jonka Kiina kahmaisi Filippiineiltä vuonna 2012 ilman, että Yhdysvallat teki asialle oikein mitään. Tekosaarilla ja uhittelullaan Kiina koettelee Yhdysvaltojen ”laajennetun pelotteen” rajoja kuin nyrkkeilijä, joka tunnustelee etukäden suorallaan vastustajan suojauksia.

Näihin tunnusteluihin Yhdysvallat on alkanut nyt myös vastata. Se aloitti 27. lokakuuta niin kutsutut ”Freedom of Navigation”–partiot, joista ensimmäisessä ohjushävittäjä USS Lassen seilasi tietoisen provosoivasti Kiinan saariprojektien lähistöllä. Partioinnilla halutaan osoittaa, etteivät Kiinan rakentamat saaret ole saaria UNCLOS-sopimuksen mukaisesti, eikä niillä siten ole myöskään 12 meripeninkulman aluevettä. Tämä on hieman tekopyhää hurskastelua valtiolta, joka ei ole koko sopimusta edes ratifioinut, mutta sen välittämä viesti on selkeä: Yhdysvallat tukee liittolaisiaan vahvistuvaa Kiinaa vastaan.

Kiina kiukutteli takaisin ja diplomaatit olivat asiaankuuluvasti pöyristyneitä, mutta mitään sen kummempaa ei tapahtunut. Kiinalla ei ole kiire vastaamaan Yhdysvaltain liikkeisiin. Useimmat asiantuntijat pitävät todennäköisenä, että vaikka Kiina ei globaalissa mittakaavassa haasta merivoimallaan Yhdysvaltoja vielä vuosikymmeniin, kykenee se ehkä jo ylempänä mainittuun 2030-lukuun mennessä uhmaamaan sitä omilla lähialueillaan. On arvioitu, että yhtä Yhdysvaltojen uuden Ford-luokan lentotukialuksen hintaa kohden Kiina voisi hankkia jopa 1000 (!) pelättyä DF-21 meritorjuntaohjusta, joista vain yhden täytyy päästä perille… On avoin kysymys paljonko Yhdysvalloissa ollaan valmiita uhraamaan asumattomien koralliriuttojen tai edes Taiwanin vuoksi. Yhdysvalloissa onkin hyvin ymmärretty Kiinan vahvistuminen, ja siksi yhtenä Aasia pivot -strategian tärkeimpänä osa-alueena on vahvistaa vanhoja liittosuhteita alueella, ja etsiä myös uusia ystäviä.

Ei Kiinakaan ole ensi kertaa merille työntymässä. Vuonna 1405 – yli 80 vuotta ennen Kolumbusta – Ming-dynastian lähettämä amiraali Zheng He aloitti tutkimusmatkat Intian valtamerellä laivastolla, johon kuului eri arvioiden mukaan satoja laivoja ja jopa 20,000 merimiestä. Tämä massiivinen armada kierteli aina Itä-Afrikan rannikolla asti kunnes keisarit pyörsivät päätöksensä läntisten merien tutkimisesta ja käytännössä sulkivat Kiinan. Nyt, 600 vuoden jälkeen, Zheng Hen henki näyttää palanneen voimalla ja se näkyy ja tuntuu täällä lännessä asti.