”Eikö sinulla ole rahaa mutta haluat silti lähteä matkalle? Oletko mahdollisesti pakon edessä? Ei hätää. Meillä on peruspaketti, jonka hinta on edullinen. Ainoastaan matkan niissä vaiheissa, joissa et pärjää yksin, saat apua omasta pyynnostäsi.”

Kyse voisi olla minkä tahansa matkatoimiston esitteestä, jossa markkinoidaan eritasoisia ja -hintaisia pakettimatkoja etelän lämpöön tai eksoottisiin kohteisiin. Lainaus ei kuitenkaan ole ”Koe hurmaava Thaimaan luonto” tai ”Nauti lämmöstä Karibian auringossa” -esitteistä. Se on kuoleman matkatoimistoiden tarjous Eurooppaan pyrkiville paperittomille siirtolaisille. Kuoleman matkatoimistoiden eli ihmissalakuljettajien verkostojen palveluihin joutuvat turvautumaan ne kotimaiden epävakautta pakenevat, joille EU ei tarjoa laillisia maahantuloreittejä.

Italialaisen kriminologi Andrea Di Nicolan ja valokuvaaja-lehtimies Giampaolo Musumecin kirjoittama Kuoleman matkatoimisto – Ammattina ihmissalakuljetus (2015, Art House) tarjoilee aitiopaikan pakolaiskriisin kulisseihin.

Alun perin italiaksi vuonna 2014 ilmestynyt teos on erittäin ajankohtainen, vaikka Di Nicolan ja Musumecin tekemät haastattelu- ja tutkimusmatkat ajoittuvatkin muutaman vuoden taakse. Kirjaan on lisätty jälkisanat tänä vuonna, joten se toimii erinomaisesti myös puheenvuorona pakolaiskriisin keskellä. Toisaalta kirja muistuttaa pohjois- ja keskieurooppalaisia, ettei ihmisten pyrkiminen EU:n alueelle ole mikään tämän vuoden ilmiö.

Sujuva, koukuttava, kaunistelematon

Kuoleman matkatoimisto on soljuvaa kerrontaa, mistä kiitos myös Taru Nyströmin hienon suomennoksen. Teos on sujuva, koukuttava ja kaunistelematon. Kirjoittajien ja ihmissalakuljettajien äänet käyvät tasapainoista dialogia keskenään. Puheenvuoro on ensisijaisesti ihmissalakuljetusbisneksen kulisseissa. Heillä, jotka käärivät rahaa ihmisten hädällä ja hyötyvät EU:n tiukan rajavalvonnan tuomista vaikeuksista löytää laillisia maahantuloreittejä. Toisaalta ääneen pääsevät välikädet, vene- ja autokuskit, rahanvälittäjät ja muut, jotka omalla toiminnallaan mahdollistavat mittavan bisneksen.

Kirjan vahvuus on sen vahvassa empiriassa. Di Nicola ja Musumeci ovat tavanneet ja haastatelleet lukuisia ihmissalakuljetukseen osallistuneita ja osallistuvia henkilöitä. Heidän esiintymisensä kirjassa peitenimillä on perusteltua, eikä se vähennä kertomusten uskottavuutta.

Kuoleman matkatoimisto etenee tarinoiden ja esimerkkien kautta kohti yleisempiä kysymyksiä. Ihmissalakuljetusbisneksen eri tasot veneiden ja autojen kuljettajista Josip Loncaricin tai Muammer Kücükin kaltaisiin organisaattoreihin tulevat esille. Kyse ei ole nappikaupasta vaan miljardien rikollisesta bisneksestä. Ihmissalakuljetus on kuin huumekauppaa, mutta siinä rahastetaan ihmisten unelmilla ja epätoivoisella halulla päästä Eurooppaan.

Di Nicola ja Musumeci kuvaavat hyvin ihmissalakuljetusbisneksen rakennetta ja luonnetta. Vaikka toiminta on hyvin johdettua ja organisoitua, kyse on enemmän verkostomaisesta rikollisuudesta. Verkostot perustuvat luottamukseen ja suhteisiin. Verkoston lenkit nivoutuvat yhteen vain, kun niiden välillä on riittävä luottamus siihen, ettei kukaan vedä välistä tai jätä tekemättä omaa osaansa.

Yksi esimerkki ihmissalakuljetusbisneksen luottamukseen, näkymättömyyteen ja verkostoitumiseen perustuvasta luonteesta on hawala-maksujärjestelmä, jonka Di Nicola ja Musumeci esittelevät. Järjestelmän perusperiaate on, ettei maksuliikenteessä käytetä pankkisiirtoja tai sekkejä. Järjestelmä on yksinkertainen. Rahasiirrot tapahtuvat paikallisten välittäjien kautta, eli kuten kirjan esimerkissä Roomassa asuva afgaani haluaa lähettää käteistä Afganistaniin. Hän menee roomalaisen välittäjän luo, antaa summan käteisenä ja maksaa välityspalkkion. Hawala-järjestelmän muodostava verkosto hoitaa loput ja rahat päätyvät perille.

Kyse on siis käteisen rahan välittämisestä henkilöltä toiselle. Jälkiä ei jää, raha liikkuu viranomaisten huomaamattomissa. Siksi verkostojen hajottaminen on vaikeaa. Kiinni jää yleensä vain yksi lenkki. Verkosto paikkaa sen ja jatkaa toimintaansa.

Miksi ihmissalakuljetus on mahdollista?

Di Nicola ja Musumeci esittävät kirjan lopuksi 15 kohdan listan toimista, joilla ihmissalakuljetukseen voitaisiin puuttua. Päävastuu lankeaa Euroopan unionille, jolta vaaditaan yhteistä politiikkaa niin suhteessa turvapaikanhakijoihin, paperittomaan siirtolaisuuteen kuin rajojen valvontaan. Kirja valottaa myös kokonaisuutena sitä problematiikkaa, joka ihmissalakuljetukseen liittyy.

Miksi vaarallisille, kalliille ja usein epävarmoille matkoille lähdetään? Miksi ihmisistä tulee salakuljetusverkoston lenkkejä? Syiden perkaamisen kautta lukijan soisi pohtivan ilmiön monitahoisuutta ja ymmärtävän, että ratkaisut eivät ole yksinkertaisia. Unionin rajojen sulkeminen ei nimittäin bisnestä lopeta, pikemminkin päinvastoin.

Koko toiminnan lähtökohta on ihmisen haave paremmasta elämästä. Kyse voi olla sodan, köyhyyden, poliittisen epävakauden tai ideologisen vainon aiheuttamasta työntövoimasta. Ihminen haluaa paeta ja aloittaa uuden elämän vakaassa yhteiskunnassa Euroopassa tai Pohjois-Amerikassa. Emir-niminen matkustajien värvääjä kertoo kirjassa, kuinka arabikevät sai ihmiset liikkeelle: ”[Tunisiassa] oli aivan mieletön meno. Ihmisiä tuli joka puolelta maata. Ennen matkaa he myivät pois kaiken omaisuutensa. Kaikki halusivat lähteä. Kaikki halusivat Lampedusaan.”

Toisaalta Euroopan vetovoima, mielikuvat vauraudesta ja paremmasta elämästä saavat ihmisiä liikkeelle. Kirjassa Kabir-niminen salakuljettaja kertoo pakistanilaispojasta, joka jätti työnsä laboratoriossa päästäkseen Eurooppaan. Kabir varoitti poikaa ja tämän perhettä. He eivät kuunnelleet. Heille Italia oli maanpäällinen paratiisi. Lopulta Kabir teki sen, mistä hänelle maksettiin ja auttoi pojan Italiaan. Haaveet ja todellisuudet eivät kohdanneet. Poika päätyi paperittomaksi työvoimaksi pelloille. Häntä kaduttaa.

Salakuljettajat, värvääjät, rahanvälittäjät ja organisaattorit hyötyvät haaveista. He keräävät rahat epätoivoisilta ihmisiltä. He myös hyödyntävät sodan, poliittisen epävakauden ja toisaalta tiukan rajavalvonnan aiheuttamia seurauksia. Di Nicola ja Musumeci kertovat afrikkalaisesta salakuljetusketjun organisaattorista, ’Lähetyssaarnaajasta’, joka hyödyntää Afrikan jatkuvia sotia ja heikkoja valtioita. Raja-alueilla on aina aukkoja. Reitit tunteva pystyy helposti liikkumaan valtiosta toiseen ja auttamaan paperittomia siirtolaisia kohti pohjoista.

Rajavalvonnassa on aina heikkoja kohtia. Kiinan ja Kaakkois-Aasian markkinoilla toimiva ’Isosisko’ hyödyntää verkostoineen viisumi- ja passijärjestelmien kansallisia eroja. Toiset passit ovat helpompia väärentää, varsinkin aasialaisten ulkonäöllisiä yhteneväisyyksiä eurooppalaisten silmissä hyödynnetään paljon.

Rajavalvontaa voi huijata myös toisin päin: mitä enemmän leimoja passissa on, sitä uskottavampana sitä rajalla pidetään. Todellisuudessa kuusi maahantuloleimaa voivat kertoa, että passilla on tullut Eurooppaan kuusi eri ihmistä. Passin todellinen omistaja ei välttämättä ole koskaan poistunut kotimaastaan.

Lue tämä kirja!

Kuoleman matkatoimisto käsittelee kovaa rikollisuutta ja inhimillistä hätää. Kirja antaa kasvot ihmissalakuljetuksen verkostolle.

Pakolaiskriisissä ja siihen liittyvässä ihmissalakuljetuksessa ei ole kyse ”massoista” tai ”pakolaisten vyörystä”, vaan yksilöistä, jotka toimivat verkoston lenkkeinä. Edes he eivät kuljeta massoja vaan ihmisiä. Isiä, äitejä, poikia ja tyttäriä – ihmisiä, joilla on unelma paremmasta elämästä.

Di Nicola ja Musumeci eivät saarnaa tai moralisoi. He käsittelevät ilmiötä, sen syitä, seurauksia ja toimijoita. He esittävät toimia, joilla ongelmaan voitaisiin puuttua. Juuri siksi myös eurooppalaisten poliitikkojen tulisi lukea tämä kirja.