Vielä tammikuussa 2015 oli vaikea ennakoida kuinka voimakkaasti ja nopeasti pakolaistilanne muuttaisi koko Euroopan poliittisen diskurssin. Erityisesti se, kuinka näemme valtiolliset rajat nähdään osana kriisin hoitoa, on alkanut hajottaa Euroopan jo entuudestaan heiveröistä poliittista yhteisöä. Piikkilanka-aidoista ja aseistetuista poliisi- ja sotilasjoukoista tuli osa vuoden Eurooppa-kuvaa. Vuosikausia linnakkeeksi parjattu EU antoi monen jäsenmaan kansallisilla toimilla kasvot tälle symboliikalle.

Muutosvauhti kansainvälisessä politiikassa on ollut viime vuosina nopeaa, joten tammikuussa 2016 on jälleen suhteellisen vaikeaa ennakoida, mikä on polttava puheenaihe ensi jouluna.

Kotimaisessa keskustelussa ulko- ja turvallisuuspolitiikan perusviesti on pysynyt yllättävän samanlaisena ja vakaana, ottaen huomioon miten rajusti kansainvälinen toimintaympäristö on muuttunut. Pitkä konsensuksen tavoittelun perinne ei ole lannistanut kansalais- ja asiantuntijakeskustelua, mutta poliitikkojen keskuudessa yksituumaisuuden vaatimus näyttäytyy paikoin itseisarvolta.

Alkuvuoden ulko- ja turvallisuuspoliittiset puheenvuorot ovat vahvistaneet konsensusta, jossa maailma muuttuu, mutta Suomen turvallisuuden peruspilarit eivät muutu. Ruotsi-yhteistyöstä muovataan entistä vahvemmin vaihtoehtoa Nato-jäsenyydelle, vaikkei selvitystä ja selontekoa olla vielä edes julkaistu.

Tässä tekstissä pohditaan mitä teemoja suomalaisessa keskustelussa on tulevana vuonna odotettavissa. Muuttuuko mikään?

Suomi ja Ruotsi ne yhteen sopii, vai sopiiko?

Suomen ja Ruotsin pääministerit Juha Sipilä (kesk.) ja Stefan Löfven (sd.) ottivat vuoden alkajaisiksi kantaa ajankohtaiseen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen tilanteeseen harvinaisessa yhteiskirjoituksessa. Dagens Nyheterissä ja Lännen Median lehdissä julkaistu kirjoitus näyttäytyi ensisijaisesti maiden sisäpoliittisia syitä palvelevana ulostulona.

Suomessa kirjoituksen kärkiviestiksi nostettiin pakolaiskriisi ja terrorismi vakavimpana Euroopan turvallisuutta uhkaavana haasteena sitten kylmän sodan. Myös Venäjän sotatoimet Ukrainassa ja Krimin miehitys sekä näitä seurannut kansainvälisen politiikan jännittyneisyyden lisääntyminen nousivat tekstistä esille.

Dagens Nyheterissä kirjoituksen kärjeksi nostettiin Suomen ja Ruotsin sotilaallinen liittoutumattomuus Pohjois-Euroopan vakauden takaajana. Kirjoitus heijastelee Ruotsissa vellonutta Nato-keskustelua, joka on ollut ongelmallinen erityisesti jäsenyyteen skeptisesti suhtautuville demareille. Viime syksynä porvariallianssi kokonaisuudessaan asettui Naton kannalle, mikä on vankistanut demarien roolia poliittisena lukkona jäsenyysprosessille.

Ulkoministeri Margot Wallström kommentoi Nato-ulottuvuutta Sälenin vuosittaisessa keskustelutilaisuudessa toteamalla, että Ruotsin jäsenyyden voisi myös nähdä Venäjän pelkona. Demariministerit pyrkivät nyt selväsanaisesti vahvistamaan maan liittoutumattomuuspolitiikkaa. Samaan aikaan Nato-jäsenyyttä kannattaa hienoinen enemmistö suhteessa vastustajiin, mutta epävarmojen osuus kokonaisuudessaan on edelleen ratkaiseva.

Suomessa kirjoitus voidaan tulkita vakuutukseksi siitä, ettei Ruotsi ole tällä kertaa yllättämässä itäistä naapuriaan jäsenyysasioissa. EY-jäsenyyden hakuprosessin trauma on hiertänyt naapurisuhteissa, mitä kirjoituksella osin yritetään liennyttää.

Kirjoituksella myös linjataan Ukrainan kriisin myötä vahvemmin esille noussutta Suomen ja Ruotsin turvallisuus- ja puolustuspoliittista yhteistyötä. Vuoden 2016 aikana pitäisi jo olla odotettavissa konkreettisia askelmerkkejä siitä, mihin suuntaan tämä naapuriyhteistyö on etenemässä.

Perustuuko jakkara- ja vakauspolitiikka haavekuville?

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö uudenvuoden puhe tukee myös liittoutumattomuuden ympärille kietoutuvan perinteisen puheenparren vahvistumista. Niinistö pohjasi puheessaan kylmän sodan tuttuun retoriikkaan toteamalla, että liittoutumattomina maina Suomella ja Ruotsilla ”on vahvat yhteydet niin itään kuin länteenkin”. Hän jopa käytti termiä ”erityisasema”, jossa tuoksahtaa lähes uuspuolueettomuuden henki. Venäjän poliittinen kehitys ja maan uudet doktriinit eivät oikein anna perusteluja presidentin vakuutteluille, että Suomella ja Ruotsilla olisi maan silmissä minkäänlaista erityisstatusta.

Aktiivinen vakauspolitiikka, jota Niinistö vuoden 2015 puheessaan peräänkuulutti, näyttää nyt kulminoituvan Ruotsi-yhteistyöhön ja liittoutumattomuuden retoriseen vahvistamiseen. Tältä pohjalta tulevalta selonteolta olisi vähintään kohtuullista odottaa perusteellista selvitystä myös tämän linjan eduista ja riskeistä muuttuneessa tilanteessa.

Ilman perusteiden analyyttistä perkaamista koko sotilaallinen liittoutumattomuus yhdistettynä kylmän sodan henkeä puhkuvaan erityisasema- ja sillanrakennusretoriikkaan näyttää kuolleelta kirjaimelta. Venäjän päivitetty turvallisuusstrategia ei anna mitään merkkejä siitä, että maan johto olisi liennyttämässä länsivastaisuuden ympärille rakennettua päänarratiiviaan.

Suomalaisessa keskustelussa tuore strategia heijastuu Nato-keskusteluun. Vaikka suoranaisia vaatimuksia turvallisuuspoliittisista konsultaatioista Moskovan kanssa ei kukaan vakavasti otettava poliitikko enää esitäkään, julkisessa keskustelussa tällaiset ”kylmät tuulahdukset idästä” kuitenkin näkyvät. Kun samaan aikaan ulko- ja turvallisuuspoliittinen johto vahvistaa ajatusta kylmän sodan paluusta ja liittoutumattomuudelle perustuvasta erityisasemasta, on helppo odottaa Nato-skeptisyyden kasvua.

Pohjoismainen allianssi

Ruotsi-yhteistyön tiivistyminen nivoutuu olennaisesti myös laajempaan yhteispohjoismaalaiseen allianssiin. Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist kertoi Sälenin seminaarissa, että maa allekirjoittaa Tanskan kanssa rauhanajan puolustusyhteistyösopimuksen. Yhteistyö siis etenee myös ”etelän rintamalla”. Suomessa heräteltiin jo hienoisia kauhukuvia siitä, onko Ruotsi nyt karkaamassa Tanskan ”suojiin”. On hyvä muistaa, että Suomella on jo pidemmälle menevä sopimus Ruotsin kanssa. Lisäksi Suomi on ollut Naton rauhankumppanina ”kyljessä” jo vuodesta 1994.

Ennen vuoden 2015 eduskuntavaaleja Pohjoismaiden puolustusministerit saivat Suomessa aikaan myrskyn vesilasissa todettuaan tosiasioita, eli Venäjän toiminnan olevan uhka koko Itämeren turvallisuudelle. Suomessa kirjoitus tulkittiin jopa pohjoismaalaisena provokaationa, vaikka se oli lähinnä yleiskatsaus toimintaympäristön muutoksesta ja Pohjoismaiden pitkän linjan yhteistyöstä.

Vaalien alla kaikkeen kohinaan liittyy aina niin monta ulottuvuutta, ettei pidä tehdä liian pitkälle meneviä tulkintoja Suomen roolista laajemmassa pohjoismaisessa yhteistyössä. Kysymys ei kuitenkaan hoidu vain vaikenemalla tai toteamalla, ettei Venäjää saa suomalaisessa debatissa kutsua uhkaksi. Tanskan ja Ruotsin uusi yhteistyösopimus osoittaa, että kokonaisuus on tiivistymässä yli Nato-rajojen. Tämän ei pitäisi olla Suomelle mikään ongelma, sillä Nato-kumppanuus on jo parikymmentä vuotta muodostanut yhden turvallisuuspoliittisen elementin. Poliittisessa keskustelussa tämä yhteistyö yleensä vain kuitataan ikään kuin sivulauseessa, ja sen jälkeen keskitytään vuolain sanankääntein kommentoimaan liittoutumattomuuden historiallista jatkumoa.

Mitkä ovat Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan haasteet ja uhkakuvat?

Keskeinen kysymys ajatellen tulevaa selontekoa ja Nato-selvitystä on laajentaa keskustelua pois kliseisestä liittoutumattomuuden toistelusta ja historialla politikoinnista. Olennaista on havainnoida ympäristössä tapahtuvia muutoksia. Niiden pohjalta pitäisi laajasti arvioida Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan keskeiset haasteet ja uhkakuvat.

Pohjalaisen pääkirjoituksessa (12.1.) kysyttiin Ruotsi-yhteistyöhön liittyen osuvasti, ”mihin turvallisuuspoliittiseen ongelmaan sen arvioidaan vastaavan”. Puolittainen, yleisen tason jopa lattea tilannekuva ei tässä ole riittävä vastaus. Turvallisuus- ja eritoten puolustuspoliittisen yhteistyön lisääminen on vastaus muuttuneeseen tilanteeseen, mutta suomalaisessa keskustelussa tuntuu olevan vaikeaa todeta tämän muutoksen keskeinen ydin.

Valitettavasti presidentin ja pääministerin alkuvuoden ulostulot eivät anna aihetta odottaa selonteolta paljoakaan uutta. Venäjän toimet Ukrainassa on kyllä moneen otteeseen tuomittu, mutta Suomen oman tilanteen arvioiminen osana Venäjän strategisia ja Itämeren alueen turvallisuusympäristön muutoksia näyttää haastavalta.

Tulevan vuoden keskustelulta kaipaisi selkeämpiä, konkreettisia visioita siitä, miten Suomen turvallisuustilanne on muuttunut. Johtopäätösten tekemiseksi täytyy hahmotella erilaiset skenaariot, eli kuinka Nato-jäsenyys, tiivistyvä yhteistyö Ruotsin kanssa, nykyisenlainen EU:n solidaarisuuslausekkeeseen ja Nato-kumppanuuteen pohjaava sotilaallinen liittoutumattomuus sekä kansallinen maanpuolustusjärjestelmä näihin haasteisiin vastaavat.