Länsi on ollut Suomen kompassissa tärkeä ilmansuunta. Kuva: Aaron Hockey, Flickr.

Eräänä maaliskuisena iltapäivänä joukko pääasiassa nuoremman polven suomalaisia ulko- ja turvallisuuspolitiikan sekä kansainvälisen politiikan tutkijoita kokoontui Ulkopoliittisen instituutin tiloihin, kuten viime aikoina ilahduttavasti on ollut tapana, keskustelemaan Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan isoista kuvioista.  Tällä kertaa aiheena oli ”Suomen länsi”, ja keskusteltavaa sekä näkökulmia riitti. Aivoriihi onnistuikin herättämään teemasta ajatuksia, joita tässä kirjoituksessa tuodaan esille.

Lännen käsitettä ja sen problemaattisuutta ovat jo aiemmin käsitelleet muun muassa Johanna Vuorelma ja Miika Raudaskoski. Aihetta on pohdittu myös Helsingin Sanomien sivuilla. Kiristynyt turvallisuuspoliittinen tilanne Euroopassa on palauttanut ilmansuunnat voimallisemmin ulkopoliittiseen keskusteluun. Se ei ole kuitenkaan tehnyt lännen tai läntisyyden käsitteen määrittelemisestä yhtään helpompaa.

Länsiaiheen käsittelyn tekee ajankohtaiseksi Suomen läntisyyttä korostavien puheenvuorojen lisääntyminen. Sekä nykyinen että entinen pääministeri ovat korostaneet puheissaan Suomen läntisyyttä. Mutta mikä on oletetun läntisyyden vaikutus ulkopolitiikalle? Tämä teksti katsoo länttä ja ennen kaikkea Suomen läntisyyttä nimenomaan ulkopolitiikan näkökulmasta, ja siinä pyritään osoittamaan, että käsitys Suomesta länsimaana jossain määrin vaikuttaa Suomen ulkopoliittisiin valintoihin, mutta sen vaikutusta päätöksenteossa on vaikea osoittaa suoraan. Suomen läntinen identiteetti pitää ymmärtää ennen kaikkea tekijänä, joka on muokkaamassa käsitystä Suomelle soveliaasta politiikasta, ei niinkään tekijänä, jolla voi menestyksekkäästi perustella yksittäisiä politiikkapäätöksiä.

Tekstissä ei siis ruodita sitä, mitä länsimaisuudella muutoin tarkoitetaan. Lähtökohtana onkin, että virallinen Suomi, suurin osa suomalaisista ja muut valtiot pitävät Suomea länsimaana, olkoon lännen käsite kuinka häilyvä tahansa. Ulkopolitiikan kannalta merkityksellistä on nimenomaan Suomen oma sekä muiden toimijoiden subjektiiviset tulkinnat, ei se, mitkä läntisyyden piirteet Suomi mahdollisesti täyttää.

Länsi-identiteetti

Konstruktivistiset kansainvälisen politiikan tutkijat usein lähtevät hahmottamaan valtion ulkopolitiikkaa ja sen etunäkökohtien rakentumista identiteetin käsitteen kautta. Soveltaen identiteettilähtöistä analyysiä Suomeen ja länteen läntisyys voidaan nähdä Suomen ulkopolitiikalle merkityksellisenä identiteettinä. Identiteettipohdintojen helmasynti on liika diskursiivisuus ja sen unohtaminen, että identiteetti luodaan toimijoiden välisessä vuorovaikutuksessa, joka on tässä tapauksessa kansainvälinen politiikka. Vaikka valtiolla on identiteettinsä suhteen valtaa, se varsinaisesti määrittyy kanssakäymisessä muiden toimijoiden kanssa.

Sen kummemmin hyvin laajaa keskustelua purkamatta konstruktivistisen koulukunnan näkemys voidaan tiivistää siihen, että se tapa, jolla valtio itsensä näkee, vaikuttaa siihen, minkälaista ulkopolitiikkaa se harjoittaa. Erityistä huomiota kiinnitetään niihin tekijöihin, jotka ovat mahdollistamassa tiettyä ulkopoliittista päätöstä. Toisin sanoen konstruktivismi painottaa, että valtion toiminta ei perustu pelkästään jonkin päätöksen lopputulosten rationaaliseen laskelmointiin vaan myös siihen, minkälaisen käytöksen valtio näkee itselleen ja identiteetilleen soveliaana.

Esimerkiksi allekirjoittanut on hahmottanut Suomen kylmän sodan ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa pienvaltiodemokraattisen identiteetin kautta. Osana Suomen pienvaltiotulkintaa oli se, ettei sen ollut soveliasta toimia suurvallan eli Neuvostoliiton turvallisuusintressien vastaisesti. Tämä näkyi konkreettisesti esimerkiksi Suomen politiikassa suhteessa Baltian maiden itsenäistymiseen, jossa soveliaisuusnäkökulma ikään kuin sulki ulos esimerkiksi Baltian maiden pyrkimysten priorisoinnin ja julkisen moraalisen tuen, koska ne eivät sopineet Suomen ulkopoliittisen johdon näkemyksiin pienvaltiolle soveliaasta käytöksestä.

Suomi ja länsi nyt

Suomen nykyisessä ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on nähtävissä osa-alueita, jossa Suomen läntisyyteen liittyvät soveliaisuusnäkökulmat ovat osatekijöinä vaikuttamassa Suomen valintoihin. Ennen tämän osoittamista on välttämätöntä tehdä aivan pieni koukkaus sosiaalipsykologiaan ja nostaa sieltä esiin sisä- ja ulkoryhmien käsitteet.

Suomi, joka identifioituu ja joka identifioidaan länsimaaksi, pitää muita länsimaita niin kutsuttuna sisäryhmänään, joka toisaalta jakaantuu edelleen esimerkiksi ”eurooppalaisiin” ja ”pohjoismaalaisiin” viiteryhmiin. Muut länsimaat näyttäytyvätkin Suomelle porukkana, johon kuulumisen se näkee suotuisana ja johon se haluaa eri keinoja käyttäen identifioitua. Samaan sisäryhmään kuuluminen vaikuttaa myös siihen, että oma käyttäytyminen suosii sisäryhmäläisiä – joskus jopa ulkoryhmäläisten kustannuksella, siis niiden, joihin toimija ei halua identifioitua vaan joihin se pikemminkin haluaa tehdä pesäeroa.

Se, mitä Suomen läntisyys tarkoittaa, selkeentyy esimerkiksi katsomalla mahdollisen rajoja sekä suosituimmuuskysymyksiä puolustuspoliittisessa yhteistyössä. Kuten tiedämme, Suomen kaikki kumppanit puolustusyhteistyössä ovat läntisiä kumppaneita, ja ilmansuunta, jonne yhteistyötä on rakennettu, on ollut länsi. Yhteistyö muiden toimijoiden, tässä tapauksessa Venäjän, kanssa on, myös historiassa, kategorisesti suljettu ulos, eikä yhteistyöavauksia idän suuntaan esitetä vakavassa julkisessa keskustelussa; harvemmin julkisessa keskustelussa kuulee esimerkiksi termiä CSTO-optio.

Länsi-identiteetti näkyy myös viime vuonna lähtölaukauksen saaneessa hävittäjähankintaprosessissa, jossa harkinnassa ovat vain läntisten toimijoiden valmistamat hävittäjät, mikä on taas konkreettinen esimerkki sisäryhmän suosimisesta. Virallisessa keskustelussa ei toki lähdetty sulkemaan ehdottomasti mitään vaihtoehtoja ulos, mutta harva tosissaan uskoi, että Suomi päätyisi hävittäjähankinnassaan venäläiseen vaihtoehtoon riippumatta hinta- tai suorituskykykysymyksistä. Sitä ei yksinkertaisesti nähty mahdollisena.

Puolustusyhteistyökysymykset paljastavat myös tietynlaista suosimista myös länsiryhmän sisällä. Pohjoismaat näyttäytyvätkin helposti mieluisampana viiteryhmänä kuin länsimaa par excellence Yhdysvallat, jonka suurvaltastatus on perinteisesti herättänyt Suomessa epäilyjä. Tuoreessa muistissa on keskustelu, jonka ilmoitus yhdysvaltalaisten hävittäjien ja miehistönkuljetusajoneuvojen saapumisesta Suomeen harjoittelemaan sai aikaan. Vastaavaa äläkkää tuskin syntyisi pohjoismaisesta yhteistyöstä.

Terävä tarkkailija tosin huomaa, että edellisissä esimerkeissä läntinen identiteetti ei ole ainoa, eikä edes pääasiallinen selittävä tekijä Suomen politiikkavalinnoille. Suomen valintoja mainituissa kysymyksissä sanelevat myös käsitykset potentiaalisista uhkista sekä hyvin käytännölliset tekijät, esimerkiksi juuri suorituskykyyn liittyvät seikat. Läntisiä vaihtoehtoja on tarjolla paljon enemmän, mikä osittain johtuu siitä, että niitä on sisäryhmän sisällä eli länsimaiden kesken haluttu rakentaa.

Mitä läntisyydestä tulee ymmärtää on se, että Suomen läntinen identiteetti on läsnä suomalaisessa turvallisuuspoliittisessa päätöksenteossa muokaten päätöksentekijöiden käsitystä Suomen kansallisesta edusta sekä Suomelle mahdollisista ratkaisuista. Se, että Suomi on länsimaa ja haluaa pysyä länsimaana tarkoittaa sitä, että sen on rakennettava identiteettinsä politiikassaan ja että se päätöksiä suunnitellessa arvioi, mikä on länsimaalle soveliasta toimintaa. Huolimatta tästä läntisyyttä on kuitenkin vaikea pitää pääasiallisena Suomen politiikkaratkaisuja määrittävänä tekijänä, vaikka sillä on viimeaikoina tiettyjä ratkaisuja perusteltukin. Täten ”läntisyyden” selitysvoima itsessään on Suomen ulkopolitiikalle rajallista; Suomella on myös muita identiteettejä, ja toki ulkopoliittiseen päätöksentekoon kuuluu myös lopputulosten ja etujen kylmä kalkulointi, ei pelkästään soveliaisuuskysymykset.

Tekstin loppuun on syytä nostaa tärkeä huomio.

Kuten alussa tuotiin ilmi, Suomessa länsikeskustelu on viimeisen kahden vuoden aikana lisääntynyt huomattavasti johtuen pitkälti railosta, joka lännen ja Venäjän välille on erityisesti Ukrainan kriisin myötä revennyt. Venäjä ja sen naapurissa sijaitsevat ”harmaan alueen” valtiot, kuten juuri Ukraina, eivät näyttäydy toimijoilta, joihin Suomi haluaa identifioitua.

Vaikka keskustelu on myös Suomen omaa historiallispoliittista keskustelua, siinä esiintuleva identifikaatio on edelleen vahvistava kylmän sodan jälkeistä kehityskulkua, jossa Suomen ”valtavirtaläntisyydelle” vieraammat piirteet ovat karisseet pala palalta pois. Ensiksi puolueettomuus vaihtui sotilaalliseen liittoutumattomuuteen, kunnes liittoutumattomuus vaihtui EU:n perussopimusprosessin yhteydessä sotilasliittoon kuulumattomuuteen.  Nyt uudet lainsäädäntöhankkeet ovat omiaan karistamaan lainsäädännöllisiä erikoisuuksia ja potentiaalisesti muuttamaan Suomen strategista kulttuuria, joka mahdollistaa entistä syvemmän yhteistoiminnan muiden läntisten toimijoiden kanssa ja joka on kenties lähempänä muiden länsimaiden strategisia kulttuureita.