Kuva: ’Nattu’ – Not only our island nation that is sinking.

Pariisin ilmastosopimus solmittiin puoli vuotta sitten, 12.12.2015. Sopimus avattiin allekirjoitettavaksi huhtikuussa, jolloin sen allekirjoittivat 174 maata sekä Euroopan unioni. Tällä hetkellä sopimuksen ratifiointi on käynnissä ja se astuu voimaan, kun riittävän moni maa on sen ratifioinut. Riittävä määrä ratifiointeja syntyy silloin, kun sopimus kattaa vähintään 55 prosenttia maailman päästöistä. Tähän mennessä sopimuksen on ratifioinut 19 maata, joista suurin osa on pieniä saarivaltioita tai muuten erityisen haavoittuvia maita. EU-maista sopimuksen on ratifioinut jokseenkin yllättäen Unkari ja tällä viikolla vähemmän yllättäen Ranska, jolla Pariisin kokouksen isäntämaana on edelleen erityinen rooli sopimuksen täytäntöönpanossa.

Maan ratifioidessa sopimuksen sen toimittama ”Intended Nationally Determined Contribution” (INDC), jotka ovat Pariisin sopimuksen kulmakiviä, muuttuu Nationally Determined Contribution:iksi (NDC). Toisin sanoen, aikeet muuttuvat vahvistetuksi osuudeksi ilmastonmuutoksen torjumisessa. INDC:t ja niiden myötä NDC:t koskevat vasta vuoden 2020 jälkeistä aikaa, mutta rahoitusta ja lainsäädäntöä täytyy muuttaa jo nyt, jotta näitä pidemmän aikavälin panostuksia pystytään toteuttamaan. Sopimusosapuolten tekemiä toimia tarkastellaan vuonna 2018 ensimmäisessä ”stocktake”-kokouksessa – toiminnan aika on siis nyt. Tässä lyhyt katsaus siihen, missä mennään Suomessa, EU:ssa ja USA:ssa. Syksyllä luvassa lisää Kiinan, Intian ja muiden avaintekijöiden toimista!

Muuttuvat tekijät lisäävät jännitystä

Vuoden 2016 poliittiset suurtapahtumat vaikuttavat myös ilmastosopimuksen toimeenpanoon. USA:n presidentinvaalikampanjoissa ilmasto on jäänyt vähälle huomiolle. Presidentillä on kuitenkin ilmastopolitiikan suhteen paljonkin valtaa USA:ssa; lainsäätäjien ollessa haluttomia tai voimattomia tekemään ilmastonmuutoksen tai muidenkaan ongelmien suhteen juurikaan mitään viime vuosina, presidentti Obama on ottanut aktiivisen sääntely-otteen päästöjen vähentämiseksi. Kansainvälisesti ajatellen USA:n osallistuminen Pariisin sopimukseen oli ehdoton edellytys muiden suurvaltojen osallistumiselle. USA on myös tärkeä toimija luvatun 100 miljardin dollarin vuotuisen kansainvälisen ilmastorahoituksen mobilisoimiseksi; USA on kolmen miljardin rahoituksella Green Climate Fundin suurin yksittäinen tukija.

Tämä kaikki voi kuitenkin muuttua vuonna 2017. Republikaanien tuleva presidenttiehdokas Donald Trump on ilmaissut, ettei usko ihmisen aiheuttamaan ilmastonmuutokseen – hän twiittasi jo vuonna 2012, että ilmastonmuutos on kiinalaisten keksimä salajuoni amerikkalaisen teollisuuden alasajoksi. Tätä ennen Trump oli kuitenkin ainakin kerran julkisesti ilmoittautunut ilmastonmuutoksen vastustajaksi, allekirjoittaessaan kolmen lapsensa ja talousvaikuttajien kanssa USA:n hallitukselle osoitetun kirjeen ennen Kööpenhaminan ilmastokokousta vuonna 2009. Presidentinvaalikampanjansa aikana Trump on pitänyt ainoastaan yhden energiapuheen, jossa oli vähän substanssia ja paljon retoriikkaa (yllätys, yllätys). Tämän puheen aikana Trump vannoi ”peruuttavansa” Pariisin sopimuksen, ja yleisö hurrasi.

Trump ei kuitenkaan voi perua sopimusta sinänsä. Jos sopimus astuu voimaan ennen Trumpin astumista valtaan, se sitoisi USA:ta Trumpin toimista huolimatta; jos Trump haluaisi virallisesti irrottautua sopimuksesta, USA:n olisi pakko noudattaa sopimuksen kirjattua neljän vuoden odotusaikaa, ennen kuin lähtö olisi mahdollinen. Jos taas sopimus ei ole astunut voiman ennen Trumpia, olisi mahdollista, että USA ei koskaan ratifioisi sopimusta. Sinänsä mikään ei estä sitä, että USA yksinkertaisesti olisi välittämättä INDC:stään, vaikka sopimus olisikin ratifioitu. On esimerkiksi mahdollista ja jopa todennäköistä, että Trump presidenttinä pyrkisi tekemään voimattomaksi USA:n ilmastonmuutoksen vastaisen toiminnan kulmakiven, maan ympäristöhallinnon (Environment Protection Agency) vastuulla olevan energiantuotantoa säätelevän Clean Power Planin. Tämä sääntelypaketti on jo karikolla korkeimman oikeuden määrättyä sen täytäntöönpanon lykkäämisestä. Jos Trump pysyvästi heikentäisi ympäristöhallintoa ja tätä sääntelypakettia, hänen tulisi varautua rakentamaan suunniteltuakin korkeampi maavalli suojelemaan golf-kenttäänsä ilmastonmuutoksen vaikutuksilta.

Jos taas Hillary Clintonista tulee presidentti, maailma voi huokaista helpotuksesta. Clinton ei ole profiloitunut uransa aikana erityisesti ilmasto- tai energiajohtajaksi, mutta ainakin hänen energiaan ja ilmastoon liittyvät vaaliteesit ovat faktapohjaisia – toisin kuin Trumpin lupaukset esimerkiksi hiilialan työpaikkojen palauttamisesta tai tavoiteltavasta energia-omavaraisuudesta, jotka viittaavat perustavanlaatuiseen ymmärtämättömyyteen globaaleista energiamarkkinoista. This Changes Everything: Climate Change vs. Capitalism –kirjan viime vuonna julkaissut Naomi Klein kritisoi Clintonia tämän läheisistä suhteista yritysmaailmaan, väittäen, että Clintonin tausta estää häntä ottamasta kunnolla yhteen fossiilienergiayhtiöiden ja niitä rahoittavien pankkien kanssa. Voi olla, mutta Clintonin ilmastopolitiikka on kuitenkin todennäköisesti enimmäkseen Obaman aloittaman linjan jatkamista. Verrattuna potentiaaliseen katastrofiin Trumpin alla, tämä olisi varsin hyvä lopputulos.

Lyhyesti on myös mainittava, että uhkaava Brexit (Britannian ero EU:sta) vaikuttaisi Pariisin ilmastosopimuksen toimeenpanoon, ja laajemmin EU:n yhtenäiseen energia- ja ilmastopolitiikkaan. Hyviä uutisia on, että Britannia oli vuonna 1998 ensimmäinen maa, joka asetti sitovan, pitkäaikaisen tavoitteen päästövähennyksistä, ja tämä tavoite pysyisi Brexitistä huolimatta. Jos EU ratifioi Pariisin sopimuksen ennen, kuin Brexit pannaan toimeen, Britannia olisi edelleen velvoitettu toimeenpanemaan sopimukseen kirjatut, EU:n laajuiset INDC:t. Jos taas EU:n ratifiointiprosessi viivästyy, on epäselvää, mikä Britannian rooli tulisi olemaan. Lisäksi Brexit heikentäisi sekä EU:n että Britannian painoarvoa kansainvälisissä ilmastoneuvotteluissa – Chatham Housen raportti tarjoaa aiheesta kattavan analyysin.

Samaan aikaan Suomessa….

Suomen ilmastonmuutoksenvastaiset tavoitteet ovat osa EU:n yhteisiä tavoitteita: EU tavoittelee 40 prosentin päästövähennystä vuoden 1990 tasosta vuoteen 2030 mennessä, ja 80–95 prosentin vähennystä vuoteen 2050 mennessä. Sitran tilaaman, viime viikolla julkistetun Climate Analytics -tutkimuslaitoksen tekemän raportin mukaan Suomen ja EU:n suunnitellut päästövähennykset eivät kuitenkaan riitä saavuttamaan Pariisin sopimuksen tavoitteeseen rajata lämpeneminen alle kahteen asteeseen verrattuna esiteolliseen aikaan, ja pyrkimykseen rajata lämpeneminen puoleentoista asteeseen. Saavuttaakseen nämä tavoitteet raportinlaatijat laskevat, että Suomen tulisi leikata päästöjä 60 prosentilla ennen vuotta 2030, ja 130 prosentilla vuoteen 2050 mennessä. Oikeudenmukaisemman laskelman mukaan (jossa Suomi ottaa vastuuta aiemmista päästöistä, ja jossa otetaan huomioon kyky leikata päästöjä), leikkausten tulisi olla vielä rajumpia. Tähän tarvitaan radikaaleja toimenpiteitä, joista osa on esillä työ- ja elinkeinoministeriössä tällä hetkellä valmisteilla olevassa Suomen ilmasto- ja energiastrategiassa.

Suomen absoluuttinen osuus globaaleista kasvihuonepäästöistä on pieni, ja Suomen kaltaisessa kylmässä, harvaan asutussa, ja energia-intensiiviseen teollisuuteen nojaavassa maassa päästöjen vähentäminen ei ole helppoa. Silti sillä on väliä, mitä Suomi tekee ilmastonmuutoksen torjumiseksi; jos Suomi aikoo olla mukana nousevien talouksien cleantech-markkinoilla, meillä tulee olla toimiva kotimarkkina, jossa testataan ja kehitetään ilmastonmuutosta torjuvia tuotteita ja palveluja. Suomessa on paljon potentiaalia kehittää tällaista markkinaa – täällä on tarvetta niin energiatehokkuuden parantamiseen kuin uusiutuvien energialähteiden osuuden lisäämiseen.

Mutta onko Suomi kilpailukykyinen puhtaiden teknologioiden kehittämisessä ja käyttöönotossa, ja ilmastotiedon integroimisessa päätöksentekoon? Näkemykset vaihtelevat. WWF:n tutkimuksen mukaan Suomi sijoittui toiseksi heti Israelin jälkeen vuoden 2014 puhtaan teknologian innovaatioindeksissä. Kuitenkin esimerkiksi juuri Climate Analyticsin raportin julkistamistilaisuudessa viime viikolla Aalto-yliopiston professori Peter Lund varoitti Suomea uhkaavasta osaamisvajeesta ilmastotiedon- ja taidon suhteen. Myös viime vuonna julkaistu Etlan raportti aiheesta on WWF:n raporttia synkempi; erityisesti pienten- ja keskisuurten yritysten taloudellinen kannattavuus tällä sektorilla on heikkoa. Todennäköistä on, että nykyhallituksen koulutukseen ja tutkimukseen kohdistuvat leikkaukset eivät ainakaan paranna Suomen tilannetta, vaikka aukkoja hieman paikkaisikin ”biotalouden ja puhtaiden ratkaisujen” asema yhtenä hallituksen kärkihankkeista

Mitä seuraavaksi?

Laaja-alaisen, 177 valtion allekirjoittaman sopimuksen toimeenpaneminen on tietenkin hidasta ja koukeroista. Pienen Suomen energiapolitiikka voi tuntua mitättömältä verrattuna ongelman suuruuteen. Ilmastonmuutoksen torjumisessa olemme kuitenkin jo niin myöhässä, että emme voi enää jahkailla.  Ilmastonmuutos koskettaa jokaista valtiota, ja sillä on vuorovaikutuksellinen suhde elämän jokaiseen osa-alueeseen; miten, mitä ja missä asumme, syömme, liikumme, teemme töitä kaikki vaikuttavat ilmastonmuutokseen, ja ovat myös alttiina muutoksille ilmastonmuutoksen takia. Siksi kokonaisvaltainen sopimus, joka kattaa niin päästönvähennyksiin ja ilmastonmuutokseen sopeutumiseen liittyvät toimet, oli niin tärkeä saada kokoon.

Onneksi maailmalla paljon on jo tekeillä Pariisin sopimuksen toiminnallistamiseksi. Allekirjoittanut on esimerkiksi mukana Saksan kehitysministeriön vetämässä prosessissa, jossa pyritään lisäämään ilmastoinvestointeja kehitysmaissa. Prosessin alaisten työryhmien toimenkuvan laajuudesta viestii osallistujakunta: mukana on muun muassa ugandalainen maatalousjäte-energiayrittäjä, pakistanilainen keskuspankkiiri, filippiiniläinen pienverkkoasiantuntija, ja costa ricalainen yritysvastuujohtaja. Suomenkaan ei tarvitse tyytyä vain reagoimaan ilmastonmuutoksen vaikutuksiin, vaan voimme olla aktiivisesti mukana vaikuttamassa ratkaisujen syntyyn ja käyttöönottoon. USA:nkaan kannalta ei kannata täysin vaipua epätoivoon, vaikka presidentinvaaleissa kävisi kuinka – monet USA:n osavaltioista ja kaupungeista ovat jo nyt aktiivisempia kuin liittovaltio ilmastopolitiikkansa suhteen. Trumpin kaltaisen katastrofin tapahtuessa näiden toimijoiden aktivismi nousisi entistä tärkeämpään arvoon. Tärkeää on kuitenkin, että Pariisin sopimuksen synnyttämä impulssi pidetään hengissä, jotta meillä on mahdollisuus taittaa päästöjen kasvu mahdollisimman nopeasti ja pitää kahden asteen tavoite ulottuvissamme.