”Somewhere, in a front room or bedroom, other young men are probably dreaming up fantasies about saving western civilisation from the evils of communism and Islam. We ignore what motivated Breivik at our peril.” – Nick Lowles, Guardian 30.7.2011

Norjan tragedian jälkimainingeissa Suomessa käyty keskustelu Breivikin teon motiiveista on vellonut vilkkaana, monien etsiessä vastausta kysymykseen, joka on lähes poikkeuksetta nousee esiin terrori-iskujen jälkeen – miksi? Teon motiiveja on arvuuteltu laajalti, ja useat kannanotot tuovat esiin suoranaisen ongelman julkisessa keskustelussa. Syitä haetaan samoista vanhoista myyteistä ja stereotypioista, joiden akateeminen diskreditointi ei ole vaikuttanut keskusteluun ”norsunluutornien” ulkopuolella.

Yhtenä malliesimerkkinä terroristimyyttien elinvoimaisuudesta toimii Markus Määttäsen kannanotto Aamulehdessä, jossa hän arvuutteli Breivikin toimien syyksi seksuaalista turhautumista ja yksinäisyyttä. Muutama arvovaltainen kommentaattori on puolestaan kuvannut Breivikiä psykopaattina (mm. Maailman Psykiatriliiton jäsen Henrik Wahlberg sekä Psykiatrisen vankisairaalan Hannu Lauerma). Ongelmallista molemmissa lähestymistavoissa on se, että ne pohjautuvat tunteellisille reaktioille, hakien ”ymmärrystä” tapahtuneelle iskujen tekijän pään sisältä. On kuitenkin hyvä pitää mielessä, että luotettavaa tietoa Breivikin mielisairaudesta ei vielä ole – nämä tulokset tulevat mielentilatutkimuksen jälkeen. Tilastollisesti kuitenkin, kuten Marc Sageman kirjassaan The Leaderless Jihad toteaa, mielisairaudet terroristien parissa ovat yllättävän harvinaisia. Määttäsen  spekulointi diskreditoituu sekin empiirisenä faktana kyseisessä kirjassa – yhteyttä yksinäisyyden, seksuaalisen turhautumisen ja terrorismin välillä ei yksinkertaisesti ole. Molemmat olettamukset saavatkin ymmärrettävästi tyrmäyksen Breivikin lähipiiriltä. Ongelmaksi jääkin, että kyseiset tulkinnat luovat enemmän harhakuvia kuin tietoa terrorismista ja terroristeista.

Vastajihadismin anatomia

Vaikutusvaltaisimmaksi teoriaksi Breivikin iskun taustalle on identifioitu nk. vastajihadistinen liike. Ex-UPI:lainen Toby Archer tutustutti kyseisen termin julkiseen keskusteluun alunperin Foreign Policy-lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan, josta on uutisoitu sittemmin mm. Helsingin Sanomissa sekä Suomen Kuvalehdessä. Archerin avaus, jonka mukaan Breivik radikalisoitui lukemalla vastajihadista kirjallisuutta, on synnyttänyt enemmänkin julkista keskustelua. Mm. sotahistorioitsija Jussi Jalosen kirjoituksiin asian tiimoilta kannattaa tutustua (Radikalismin tilinpäätös, Ääriliikkeiden toiminta ja torjunta, ”Counterjihad”-liike ja Suomi, kuten myös Taina Lintosen vastauksiin Jalosen puheenvuoroihin täällä ja täällä esimerkkinä vastajihadistisesta näkökulmasta). Täysin kritiikittä ei ole selvinnyt myöskään Archer, jota Tundra Tabloids (suosittu suomalainen vastajihad-sivusto, joka on saanut huomiota osakseen mm. globaalin vastajihad-liikkeen keskeisiin hahmoihin lukeutuvilta Daniel Pipesilta [wiki], Pamela Gelleriltä [wiki, loonwatch] sekä Mark Steyniltä [wiki]) arvostelee Archeria ala-arvoisilla ”ad hominem” -hyökkäyksillä. .

Terminä vastajihadismi tai vastajihad-liike ei kuitenkaan välttämättä aukea kovin helposti julkiselle keskustelulle, synnyttäen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Mitä vastajihadismi tai vastajihad-liike oikeastaan tarkoittavat?

Kuten Archer toteaa FP-lehdessä, vastajihadismi voidaan esitellä uudenlaisena äärioikeistolaisuuden värittämänä ideologiana ja diskurssina – yksinkertaistaen vastajihadismi ideologiana tarkoittaa jaettuna maailmankatsomusta, jonka mukaan Islam on uhka Euroopalle ja Lännelle, ja joka uskoo Lännen ja Islamin sivilisaatioiden väliseen sotaan (pitäen sisällään väkivaltaisen [GWoT] ja väkivallattomampaan kulttuuriin liittyvään sodankäynnin [Ye’orin Eurabia]). Tosin, siinä missä traditionaaliset äärioikeistolaiset ideologiat ovat olleet vahvasti anti-semitismin värittämiä, vastajihadismi on ideologiana erittäin Israel-myönteinen. Sen sijaan sitä leimaa vahva Islam- ja muslimivastaisuus, ja varsin paradoksaalinen näkemys itsestään epärasistisena ideologiana, ja edellisten äärioikeistolaisten äärivasemmistolaisuudesta.

Lyhyesti, vastajihadistisen ideologian pääelementit pitävät sisällään seuraavia elementtejä:

• • Keskeisessä roolissa on historioitsija Bat Ye’orin Eurabia-teesi, mikä argumentoi Euroopan asteittaista ja salaista valloitusta arabien ja muslimien toimesta. Tämän taustalla on eurooppalais-arabialainen ”eliittien salaliitto” (jonka epäpyhinä akolyytteinä hääräävät julkinen media ja nykydiskurssissa myös poliittinen vasemmisto sekä sen tuhoama akademia), jonka tarkoituksena on luoda vastapaino USA:lle ja Neuvostoliitolle. Tähän teoriaan usein liitetään EU:n ja monikulturismin instrumentaalinen rooli Eurabian luomiseksi demografisen muutoksen turvin.
  • Ye’orilta tulee myös dhimmi-käsitteen keskeinen rooli ideologiassa, joka yleisesti tarkoittaa muiden abrahamisten uskontojen edustajien alistumista Islamin määräävään asemaan mm. maksamalla erityistä veroa. Ye’orin dhimmi-käsitteen tulkitseminen modernissa kontekstissa tarkoittaa poliittisen eliitin alistumista muslimivaltioiden ja eurooppalaisten muslimivähemmistöjen edessä – jonka luonnollisena seurauksena on valkoisen, kristillisen paikallisväestön systemaattinen marginalisaatio.
  • Ye’orin (salaliitto)teorioiden lisäksi keskeisessä roolissa on myös Samuel Huntingtonin ”Sivilisaatioiden yhteentörmäys” -teoria, joka vaikuttaa suuresti niin jihadistien kuin vastajihadistien maailmankatsomukseen. Se näkee Lännen muodostavan yhden yhteisen kansallisvaltioiden sivilisaation, joka on lähes manikealaisessa konfliktissa Islamilaisen sivilisaation kanssa. Huntingtonin teorian merkitys vastajihadismissa kasvoi räjähdysmäisesti 9/11-iskujen jälkeen, jolloin vastajihadismi alkoi leviämään aggressiivisemmin niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin.

Vaikka vastajihadistisen ideologian keskeisimmät teesit todettu äärimmäisen heikoiksi akateemisen tutkimuksen parissa, ideologian pohjalta sittemmin syntynyt nk. vastajihadistinen sosiaalinen liike on laajalti omaksunut kyseiset argumentit. Osittain väitteiden kohtaama akateeminen diskreditointi on luonut erittäin kriittisen asennoitumisen vastajihadistisessa sosiaalisessa liikkeessä akateemikkoja ja akateemista tutkimusta kohtaan (vaikka äärimmäisen politisoituneet akateemikot, kuten Daniel Pipes, voivat saada tukea liikkeeltä), mikä on vahvistanut pseudo-akateemisten Islam-asiantuntijoiden roolia vastajihadiliikkeen ideologeina.

Vastajihadistinen liike vaikuttaa enimmäkseen internetissä ja erityisesti blogosfäärissä, muodostaen samankaltaisten maailmankatsomusten jakavien bloggareiden ja aktivistien kuvitteellisen ja interaktiivisen yhteisön. Mm. tämä graafinen mallinnos antaa hyvin osviittaa maailmanlaajuisen vastajihadiliikkeen verkostoston vaikutusvaltaisimmista sivustoista, vaikka kokonaisuudessaan kyseessä ei ole kovinkaan tarkka  – se on tehty pelkästään Breivikin manifestissa olleiden viittausten perusteella. On mielenkiintoista huomata suomalaisessa kontekstissa, että sieltä löytyy paikallisia Islam-keskeisiä propagandasivustoja, kuten Islamin Aikapommi. Mutta mm. Jussi Halla-ahon Scripta-blogia tai hommafoorumia ei mainita (vaikka Halla-aho manifestissa mainittiinkin), jotka ovat kieltämättä suomalaisen vastajihadistiverkoston keskeisimpiä sivustoja. Vaikka aihe on eri, suomalainen vastajihadiverkosto muistuttaa varmasti jonkin verran tätä maahanmuuttovastaisen blogosfäärin graafista mallinnosta.

Vastajihadistisen ideologian ja sosiaalisen liikkeen rinnalle on kasvamassa myös verkon ulkopuolella toimivia organisaatioita, jotka pyrkivät levittämään vastajihadismin sanomaa. Blogkirjoituksessaan Jalonen mainitsee tällaisiksi järjestöiksi mm. Stop the Islamisation of Europen ja Stop the Islamization of American, jotka mainitaan myös Archerin kirjoituksessa. Tärkeänä osana liikettä on myös kasvavissa määrin poliittiset puolueet. Viime vuosina niin brittiläinen BNP, belgialainen Vlaams Belang, hollantilainen PVV (jota johtaa vastajihadistisen liikkeen tunnettu marttyyrihahmo sekä ideologi Geert Wilders) kuin ruotsalainen Sverigedemokraterna ovat omaksuneet osia vastajihadistisesta ideologiasta. Suomessa poliittista vastajihadistista liikehdintää näkyy enimmäkseen Perussuomalaisen puolueen sisällä – muun vastajihadistisen liikehdinnän pysyessä visusti poliittisen kentän marginaaleissa –  vaikka puolue itsessään ei ole omaksunut suoranaisesti vastajihadistista ideologiaa. Näitä näkemyksiä edustavat puolueen sisällä mm. Jussi Halla-ahoon yhdistetyt ”nuivan vaalimanifestin” allekirjoittajat kuten James Hirvisaari (wiki), sekä Olli Immonen (wiki), joka on kansallismielisen Suomen Sisun piirijohtaja. Näyttäisi, että Suomen Sisun, kuten myös muiden eurooppalaisten kansallismielisten kulttuurillisten puolustusjärjestöjen, kuten EDL:n, jäsenistö on omaksumassa kasvavissa määrin vastajihadistista ideologiaa.

Breivikin radikalisaatio

Mikä rooli vastajihadismilla tai vastajihadisteilla oli Breivikin radikalisoitumisessa? Ei ole epäilystäkään, ettei Breivik olisi – vastajihadistien toistuvista vastalauseista huolimatta – vastajihadistisen liikkeen jakaman ideologian tuote. Breivikin ideologinen maailmankuva korreloi vahvasti vastajihadistisen maailmankatsomuksen kanssa, ja hänen manifestinsa on täynnä viittauksia vastajihadistisen liikkeen johtaviin hahmoihin, kuten Gelleriin, Robert Spenceriin (wiki, loonwatch), Pipesiin, sekä  Peder Are Nøstvold Jenseniin, joka tunnetaan paremmin pseudonyymillä Fjordman. Kuten Marc Sageman totesi NY Timesin haastattelussa, vastajihadistiset kirjoitukset loivat sen infrastruktuurin, josta Breivik nousi esiin. Tämä ei kuitenkaan pelkästään riitä vastaamaan siihen keskeisimpään kysymykseen – miksi? Radikalisoituiko Breivik lukemalla pelkästään vastajihadistista kirjallisuutta, vai onko taustalla jotain muutakin?

Radikalisoituminen tarkoittaa yksinkertaistettuna äärimmäisen ideologisen aseman omaksumista tai edistämistä tarkoituksena muuttaa olemassa olevaa yhteiskuntajärjestystä sosiaalisesti, taloudellisesti tai poliittisesti. Sitä esiintyy niin väkivallattomana (violent extremism) kuin väkivaltaisenakin (extremist violence), Breivikin demonstroidessa kuinka äärimmäisen ideologisen aseman omaava (itsessään jo merkki radikalisoitumisesta) voi radikalisoitua pidemmälle ja ylittää kynnyksen väkivaltaiseen toimintaan. Kriittinen kysymys Breivikin tapauksessa on, miksi hän siirtyi väkivallattomasta vastajihadismista väkivaltaiseen vastajihadismiin.

Øyvind Strømmen spekuloi Foreign Affairs -lehdessä, että Breivik olisi radikalisoitunut puhtaasti internetin välityksellä. Kuitenkin, internetin rooli radikalisoitumisessa on ollut toistaiseksi rajallinen. Vaikka ei ole täysin ennenkuulumatonta, että radikalisoituminen tapahtuisi puhtaasti internetin välityksellä (kuten tuntui olevan Roshonara Choudryn tapaus 2010), internet kuitenkin toimii usein radikalisaatiota tukevana mekanismina, ollen harvoin sen harvoin on sen lähde. Tämä tulisi pitää mielessä myös Breivikin tapauksessa. Vaikka ei ole mahdotonta, että Breivik olisi radikalisoitunut yksin internetin välityksellä, tämä ei tilastollisesti ole kovin todennäköistä.

Tässä yhteydessä on yhtälailla tärkeää huomata, että radikalisoituminen harvoin tapahtuu yksin, jolloin tiedon omaksuminen passiivisesti ei ole radikalisoitumisen kannalta niin voimakas tekijä kuin interaktiivinen kanssakäyminen samoin uskovien ihmisten kanssa. Kuten Sagemanin nimeämä ”terrorismin halal-teoria” olettaa, radikalisoituminen tapahtuu enimmäkseen sosiaalisissa ryhmissä, fyysisen kanssakäymisen kautta. Breivikin tapaus on tässä mielessä kuitenkin aavistuksen ongelmallisempi Sagemanin teorian kannalta –  tällä hetkellä ei ole todisteita siitä, että Breivikin radikalisoituminen olisi tapahtunut fyysisessä kanssakäymisessä muiden yksilöiden kanssa.

Potentiaalinen vastaus tähän eriskummallisuuteen voi olla se, että vastajihadistisen sosiaalisen liikkeen rooli Breivikin radikalisoitumisessa on suurempi kuin mitä edellinen tutkimus internetin välityksellä tehdystä radikalisoitumisesta olettaa. Samanlaisen ideologisen maailmankatsomuksen omaavat ihmiset – kuten sosiaalisen liikkeen sisäinen dynamiikka näyttää todistavan – löytävät toisensa helpommin internetin välityksellä, ja interaktiiviset kanssakäymiset erilaisissa blogeissa ja keskustelufoorumeissa luovat virtuaalisia ja kuviteltuja ryhmiä, jotka todenäköisesti edesauttavat radikalisoitumista. Mutta koska vastajihadismin ympärille muodostuneen sosiaalisen liikkeen kanssakäyminen on siirtynyt kasvavissa määrin myös verkon ulkopuolelle, on varsin mahdollista, että Breivikin radikalisoitumisen taustalla on myös fyysistä kanssakäymistä ”fellow travellereiden” kanssa – mihin viitataan myös Breivikin manifestissa, joskin manifestin sisällön totuudenmukaisuudesta tässä tapauksessa on syytä olla skeptinen. Näin ollen voikin olla mahdollista, että Breivikin tapauksessa fyysisen vertaisryhmän puute on korvattu osittain internetissä vaikuttavalla vertaisryhmällä (vastajihadistit) ja osittain kuvitteellisella ryhmällä (Breivikin manifestissa mainitut järjestöt)

Vastajihadistinen liike on edesauttanut Breivikin radikalisaatiota, luoden Breivikin ideologisen ja osittain jopa ehkä organisaatiollisen infrastruktuurin, josta Breivik nousi Skandinavian tunnetuimmaksi terroristiksi. On kuitenkin erittäin epätodennäköistä, että syy Breivikin radikalisoitumiseen löydetään vaikkapa Gellerin, Spencerin, Fjordmanin tai muiden vastajihadististen johtohahmojen pseudo-intellektuellisten kirjoitusten seasta. Tämä ei tietenkään vapauta vastajihadistista liikettä kaikesta vastuusta. Vastajihadismi on polarisoitunut ideologia, joka pystyy – ja tulevaisuuden saatossa todennäköisesti tulee – tukemaan tulevien Breivikin kaltaisten ”manikealaisten kulttuurisotureiden” radikalisaatiota, manifestoituu se sitten väkivaltaisesti tai väkivallattomasti.

Ymmärryksen alkulähteillä

On syytä kuitenkin muistaa, että syytä Breivikin iskuihin ei kuitenkaan voi löytää pelkästään vastajihadistien sen enempää kuin Breivikin itsensä kirjoituksista. Ne eivät vastaa kysymyksiin ’miksi’ tai ’kuinka’, vaan antavat kontekstuaalisen kuvan siitä, minkälaisen ideologian parissa Breivik radikalisoitui. Vaikka vastajihadistinen ideologia voikin toimia infrastruktuurina radikalisoituville yksilöille, kuten Sageman antaa ymmärtää, on tärkeä myös muistaa, että suurin osa vastajihadisteista ei ole väkivaltaisen ekstremismin tai ekstremistisen väkivallan kannattajia, ja tuskin tulevat niitä koskaan olemaan.

Breivikin manifesti täytyykin ymmärtää siinä kontekstissa, että se on etukäteen toteutettu yritys rationalisoida ja legitimisoida terrori-iskut laajemmalle yleisölle teon jälkeen. Kuten Omar Ashour toteaa, Breivikin manifestin kaltaiset dokumentit koostuvat tietyistä peruselementeistä, jotka pyrkivät selittämään väkivallan käyttöä ideologisesta näkökulmasta. Ensiksi, poliittinen narratiivi korostaa niitä vääryyksiä joista tietty ryhmä tai yksilö väittää kärsivänsä; toiseksi, väkivaltaiset ekstremistit usein liittävät nykyisiin vääryyksiin yleensä historiallisen dimension, joka korostaa vääryyksien korjaamisen historiallista merkitystä; kolmanneksi, sosio-poliittinen narratiivi yleensä pyrkii valtuuttamaan vähemmistön toimet enemmistön puolesta tai sitä vastaan, liittäen mukaan väkivaltaisuuksien ja niiden suorittajien ylistämisen; ja viimeiseksi instrumentaalinen narratiivi käsittelee väkivaltaisuuksien käytön tarkoituksenmukaisuutta ja tehokkuutta sosio-poliittisten tavoitteiden saavuttamiseksi. On selvää, että monella tapaa Breivikin narratiivi on sama kuin vastajihadistienkin, eroten kuitenkin (enimmäkseen) väkivallan käytön tarpeellisuudesta. Näin ollen keskittyminen pelkästään vastajihadismiin ideologiana ei vastaa  siihen, miksi väkivaltaa lopulta käytettiin. Mikä muutti ääriekstremistin ekstremistisen väkivallan käyttäjäksi?

Tähän kysymykseen saadaan parhaiten selvyys tutustumalla siihen prosessiin, jonka tuloksena oli Breivikin (väkivaltainen) radikalisoituminen ja lopulta Oslon ja Utoyan tragediat. Keskeisestä tälle on hänen kanssakäymistensä selvittäminen saman ideologian jakavien yksilöiden kanssa niin virtuaalisessa kuin fyysisessä ympäristössä. Se, radikalisoituiko hän lopulta yksin jää vielä nähtäväksi, mutta on se on äärimmäisen tärkeää selvittää seikkaperäisesti, mikäli haluamme tietää mikä lopulta oli Breivikin tekojen taustalla, ja miten ehkäistä vastaavat tapahtumat tulevaisuudessa.