Presidentti Juho Paasikivi tapasi sanoa, että tosiasioiden tunnustaminen on viisauden alku. Paasikivi ei kertonut mitä tosiasoiden legitimiteetin tunnustaminen on. Tällä viikolla Helsingin Sanomien mukaan ulkoministeri Erkki Tuomioja on tunnustanut Libyan kapinallisneuvoston (NTC, englanninkielisen lyhenteen mukaan) legitiiminä Libyan kansan edustajana.

Vaikka uutinen kenties kuulostaa merkittävältä, päätöksen käytännön seuraukset ovat vähäisiä. Legitimiteetin tunnustaminen on enemmänkin moraalinen kuin juridinen askel, ja tunnustus koskee sitä, että Suomi myöntää NTC:n olevan Libyan kapinallisten poliittinen edustaja. NTC:n legitimiteetin tunnustaminen ei ole sama asian kuin NTC:n tunnustaminen Libyan laillisena hallituksena – niin kuin esimerkiksi Ranska ja Yhdysvallat ovat tehneet. NTC:n tunnustaminen hallituksena olisi selvä kannanotto Suomelta Libyan konfliktissa ja edellyttäisi suhteiden katkaisua Gaddafin Libyan kanssa.

Tämä päätös on kylmän sodan aikaisen ulkopoliittisen perinteen mukainen: Suomi ei tunnusta hallituksia, vaan valtioita. Toisin sanoen Suomi tunnustaa, että Libyan valtio on olemassa, mutta ei valitse puoltaan Tripolissa ja Benghazissa olevien hallitusten välillä. Samaa kaavaa on sovellettu myös palestiinalaisalueiden kanssa.

Monella eri tapaa itse päätös ja sen ajankohta ovat epäjohdonmukaisia. Vaikka maaliskuussa Suomi saattoi ”[osana EU:ta] – – keskustella kaikkien osapuolten kanssa,” nyt elokuussa NTC:n legitimiteetin tunnustamisen jälkeen Suomi voi ”pitää yhteyttä” NTC:n kanssa, ”jos siihen on tarvetta”. Tuomiojan lausunnon logiikka palautuu maaliskuussa Stubbin esittämään; tuolloin epävarmuus NTC:n koostumuksesta, sisällissodan kulusta ja kansainvälisen yhteisön roolista Libyassa johti länsimaat varovaiseen linjaan. Nyt jopa vahvasti interventiokriittiset Nato- ja EU-maat, kuten Saksa ja Turkki, ovat tunnistaneet NTC:n Libyan laillisena hallituksena, mutta Suomen linjaus vaikuttaa entistä konservatiivisemmalta.

Joillekuille tuottanee huojennusta, että suhteessa NTC:n tunnustamiseen Suomi seuraa ”pitkälti samaa linjaa kuin Ruotsi”. Kommentti viittaa fiktiiviiseen yhteiseen pohjoismaiseen rintamaan, jonka osa Suomi ei ole ollut sitten maaliskuun. Kun selvisi, että Libyaan luotaisiin YK:n valtuuttama lentokieltoalue, muut pohjoismaat päättivät osallistua (Ruotsi tosin pohdinnan jälkeen). Sen sijaan Suomen vahva tuki YK:lle ja YK:n toimille Libyan suhteen laimeni äkkiä. Kävi ilmi, että Suomi ei aikoisikaan osallistua lentokiellon toteuttamiseen. Useita syitä esitettiin – koska Hornetimme eivät sovellu siihen, koska Suomi aikoo osallistuu muilla tavoin, koska osallistumispäätös olisi ollut suuri ulkopoliittinen muutos, koska hylkäsimme turhan idealismin omien intressejen sijaan – mutta todelliset syyt eivät ole selviä. Päätökset vain ilmoitettiin ilman sen syvällisempää perustelua. Suomi ei myöskään saanut kutsua Libya Contact Groupin (liittouma, joka suunnittelee yhteistä poliittista ja sotilaallista linjaa Libyaa kohtaan) jäseneksi.

Viimeviikkoisen tunnustuksen todellinen uutinen on se, kuinka heikosti Suomen ulkopoliittinen johto käsitteli Libyan konfliktia. Helsingin Sanomat esittikin kritiikkiä seuraavana päivänä pääkirjoituksessaan: ”Kannan viipymiselle ei enää olisi ollut perusteita. Suomen yhteydet Libyan vastarintaryhmiin jäivät hatariksi alussa harkitusti mutta sen jälkeen enemmän olosuhteiden uhreina.” Maaliskuun aktiivisuuspuuskaa tietysti hiljensivät eduskuntavaalit, ja niistä seurannut hallituksettomuus jäädytti päätöksenteon kesäkuuhun. Siihen menessä Libyasta oli kehittynyt kiusallinen konflikti, johon mieluiten emme kaavailisi Suomelle roolia. Tälle on monta syytä, joista vähäisimpiä ei ole se että sota menee päin Benghazia eikä sekään kiusallisuus, että Suomen ajama kansainvälinen R2P-mäinen interventio Libyaan muuttuikin Naton vetämäksi sotilasoperaatioksi. Se, että Suomessa kehitettiin selvästi ulkopoliittisesti hiljaisempi hallitus, joka pisti ulkoministerin vaihtoon, vain vahvisti kiusallisuutta.

Siksi ei liene ihme, että NTC:n legitimiteetin tunnustamisesta ei ole mainintaa Ulkoministeriön tai Valtioneuvoston sivuilla tai Tuomiojan omassa blogissa. Ainoa lähde on Helsingin Sanomat – jos joku minua etevämpi nettivelho löytää virallisemman ilmoituksen, linkittäkää kommenteissa. Asia kai koetaan niin vähäpätöiseksi, että se ei lehdistötiedotetta tarvitse. Helsingistä katsoen Libya on nyt muiden sotku.