Presidentit Kekkonen ja Podgornyi pönöttävät arvokkaasti YYA-sopimuksen uusimistilaisuudessa vuonna 1973. Kuva: Wikimedia Commons.

Pienellä Suomella on jo ollut yli viisi vuosikymmentä kunnia antaa nimensä kansainvälispoliittiselle käsitteelle. Suomettuminen (finnlandisierung, finlandisation) on ollut terminä varsin ketterä ja monikäyttöinen. Sitä on käytetty usean eri maan tapauksessa, useampana aikakautena, myös kylmän sodan lopun jälkeen. Esimerkiksi 90-luvun alkupuolella pohdittiin, josko vastaitsenäistyneiden entisten Neuvostoliiton alusmaiden olisi syytä harjoittaa suomettumispolitiikkaa. Kiinan kyljessä sinnittelevä Taiwan on myös ollut vakiokohde suomettumiskeskustelulle. Viimeksi ”Suomen mallia” sovittivat Ukrainalle kansainvälisen politiikan raskassarjalaiset Henry Kissinger ja Zbigniew Brzezinski.

Myös kotimaassa suomettumismylly on pyörinyt. Ville Niinistö oli vielä ympäristöministerinä toimiessaan näkevinään hallituksen Fennovoima-linjauksissa suomettumisen henkeä. Paavo Väyrynen taas taannoin syytti Alexander Stubbia suomettumisesta – tällä kertaa rähmällään oltiin tosin Väyrysen mukaan länteen. Lisäksi jokainen Twitterin #turpo-keskustelua seuraava tietää, että suomettumiskortti on 140 merkin sivalluksissa käypää tavaraa.

Tässä kirjoituksessa perataan lyhyesti suomettumisen käsitettä, sen historiaa ja eri käyttötapoja. Lopuksi pohditaan, onko suomettumisella mitään käyttöarvoa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan nykykontekstissa.

Suomettumisen monet käyttötavat

Suomettumiskäsitteen juuret ovat 1950-60-luvun taitteen saksankielisessä Keski-Euroopassa. Tuohon aikaan Suomen vaikeasta asemasta kielivät niin yöpakkaset kuin myös noottikriisikin, jotka saivat monet näkemään Suomen kohtalon sinetöitynä. Käsitteen isänä pidetään usein Freie Universität Berlinin entistä professoria Richard Löwenthalia, mutta jo häntä ennen Suomen varoittavasta esimerkistä puhui Itävallan ulkoministerinäkin toiminut Karl Gruber.

Suomettumistermiä on historian saatossa käytetty ainakin kolmella, paikoin toisiinsa limittyvällä tavalla. Erityisen aktiivista käsitteen käyttö oli 1970-luvulla liennytysprosessin aikaan.  Monessa tapauksessa käyttö irtosi nimenomaan Suomen aseman kuvaamisesta, ja sen ympärille muun muassa pyrittiin rakentamaan kansainvälisen politiikan tutkimuksen piirissä erilaisia mukautumisteorioita. Analyysi Suomen asemasta on kuitenkin pitkälti vaikuttanut siihen, käytetäänkö suomettumista positiivisessa vai negatiivisessa mielessä.

Ensimmäinen, ”realistinen” suomettumisen tulkinta viittaa politiikkaan, jossa pieni maa vapaaehtoisesti mukautuu suurvallan intresseihin välttääkseen jännitteiden syntymisen läheisen suurvallan kanssa ja täten säilyttääkseen itsenäisyytensä. Poikkeuksena muista suomettumismalleista, realistisessa mallissa suomettuminen on ennen kaikkea kunniakas strategia. Suomen tapa hoitaa Neuvostoliitto-suhteensa oli monelle realistille, kuten George F. Kennanille, oppikirjaesimerkki hyvin harjoitetusta pienvaltion reaalipolitiikasta. Myös Henry Kissinger on ollut suomettumisstrategiasta innoissaan. Hän katsoo asiaa tosin suurvallan näkökulmasta. Diplomacy-teoksessaan Kissinger useampaan otteeseen mainitsee, miten Suomen malli olisi ollut Neuvostoliitolle tehokkaampi tapa rakentaa suhteet alusmaihin.

Toista, suositumpaa katsantokantaa voidaan taas kutsua ”kaukosäädinmalliksi”. Kyseinen näkemys vallitsi yleisesti niin amerikkalaisissa kuin eurooppalaisissa konservatiivipiireissä kylmän sodan liennytysvaiheen ja siihen nivoutuneen Ety-prosessin aikana. Suomi nähtiin varoittavana esimerkkinä Neuvostoliiton vallasta. Liennytyksen sekä Ostpolitikin seuraus oli monen mielestä suomettunut Eurooppa, jossa Neuvostoliiton vaikutusvalta olisi suuri.

Esimerkkejä kaukosäädinmallin käytöstä on paljon. Ranskalaisfilosofi ja valtio-oppinut Raymond Aron muun muassa näki Suomen ”semi-itsenäisenä valtiona”. Yhdysvaltalaistutkija Walter Laqueur ei puolestaan pitänyt Suomea millään muotoa itsenäisenä valtiona. Saksassa CSU:n pitkäaikainen puheenjohtaja Franz-Josef Strauß taas varoitti Finnlandisierungin vaarasta kritiikissään Willy Brandtin Ostpolitikia kohtaan. Myös Die Welt -lehti käytti termiä aktiivisesti, mutta luopui siitä tietoisesti vuonna 1979.

Kekkoselle sopi hyvin näkemys suomettumisesta menestystarinana, ja virallisen Suomen mukaan suomettumisessa oli kyse ennen kaikkea kahden eri yhteiskuntajärjestelmän valinneen maan rauhanomaisesta rinnakkaiselosta. Ulkoministeriön arkistot paljastavat hyvin aktiivisen suomettumiskäsitteen käytön seurannan. Helsingissä kiinnitettiin pikkutarkasti huomiota siihen, millä tavoin maailmalla suomettumisesta puhuttiin. Arkiston lukuisissa mapeissa on roppakaupalla ulkomaisia lehtiartikkeleita ja tutkimuksia, jossa termiä on käytetty. Suomettumisesta puhuttiin joka puolella maailmaa: Kiinasta Kyprokselle ja aina Argentiinaan. Merkittävintä keskustelu oli kuitenkin Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa.

Suomessa reagoitiin aktiivisesti, mikäli suomettumisesta puhuttiin sille epäedulliseen sävyyn. Suomalaisdiplomaatit muun muassa tapasivat ja ojensivat merkittäviä poliitikkoja, virkamiehiä, toimittajia ja tutkijoita, mukaan lukien jo mainittua Walter Laqeuria sekä esimerkiksi Italian entistä pää- ja ulkoministeri Emilio Colomboa, jos käsitettä oli käytetty Suomen näkökulmasta poikkeavalla tavalla. Eräs suomalaisdiplomaatti osallistui vuonna 1978 Philadelphiassa järjestettyyn Neuvostoliiton Euroopan-ulkopolitiikkaa koskevaan konferenssiin, jonka yhtenä aiheena oli suomettuminen. Die Welt -lehden päätökseen lopettaa suomettumisesta puhuminen saattoi vaikuttaa suomalaisten yhteydenpito lehden toimituksen kanssa.

Suomettuminen poliittisena kulttuurina

Kaksi yllä esiteltyä tapaa ymmärtää suomettuminen ovat ennen kaikkea kansainvälisiä. Suomessa suomettuminen nähdään pääasiallisesti 1970-luvulla kukoistaneena poliittisena kulttuurina. Kyseinen näkemys on vakiintunut erityisesti kylmän sodan jälkeisenä aikana. Tähän on vaikuttanut muun muassa Timo Vihavaisen vuonna 1991 julkistama Kansakunta rähmällään. Suomettumisen lyhyt historia -teos, joka on edelleen paras yleisesitys suomettumisesta.

Suomettumisen poliittinen kulttuuri kytkeytyi yhtäältä Suomen pienvaltiorealistiseen – maan toisen maailmansodan jälkeisen aseman huomioon ottaen perusteltuun – ulkopoliittiseen linjaan ja toisaalta presidentti Kekkosen henkilökohtaisen valta-asemaan ja vallankäyttöön. Poliittisen kulttuurin tuloksena oli Neuvostoliiton, ”itäisen vaalipiirin”, vallan kasvu Suomen sisäisissä asioissa, minkä suomalaiset esimerkiksi  CIA:n näkemyksen mukaan olivat valmiita hyväksymään. Tämä taas nakersi Suomen demokratian elinvoimaa sekä maata kohtaan koettua luottamusta erityisesti länsimaissa. Edellinen johti lopulta vastareaktioon erityisesti vuoden 1982 presidentinvaaleissa, joissa Mauno Koivisto valittiin presidentiksi ulkopoliittisesti kosherimpana nähtyjen ehdokkaiden kuten Ahti Karjalaisen tai Kalevi Sorsan asemesta. Luottamuspula puolestaan heijastui erityisesti asekaupoihin ja teknologiayhteistyöhön.

Suomettumiskulttuurin erityispiirteet ovat useimmille tuttuja. Kokoomus pidettiin ”yleisistä syistä” johtuen hallituksesta pois 21 vuoden ajan aina vuoteen 1987 asti. Suomalaisessa media- ja kustannuskentässä puolestaan vallitsi itsesensuuri. Neuvostoliiton sisä- ja ulkopolitiikkaa ei kritisoitu, ei myöskään Suomen ulkopoliittista linjaa. Jokainen vallankahvaan hamunnut suomalaispoliitikko joutui hyväksymään ulkopolitiikan peruslinjaukset. Suomen virallinen idänpolitiikka oli kuorrutettu ystävyysretoriikalla, jota iskostettiin myös laajemmin niin kouluihin kuin kansalaisyhteiskuntaan. Suomettuminen vaikutti jossain määrin myös viralliseen historiantulkintaan. Esimerkiksi talvisota tulkittiin Suomen epäonnistuneen politiikan syyksi ja V. I. Lenin taas Suomen suureksi ystäväksi.

Suomettumisen poliittinen kulttuuri koki siis kliimaksinsa 1970-luvulla. Ilmiö oli voimistunut Kekkosen aseman vahvistuessa. Lopulta suomettuminen heikkeni Kekkosen valta-aseman ja Neuvostoliiton heikentymisten myötä. Suurten ikäluokkien jälkeinen sukupolvi oli myös edeltäjäänsä epäpoliittisempi.

Mauno Koivistolla oli suomettumisen loppumisessa kaksijakoinen rooli. Hän oli näkemyksiltään paasikiviläinen reaalipoliitiikko, joka piti kiinni pienvaltiorealistisen politiikan ytimestä. Hän ei nähnyt tarvetta yliampuvalle ystävyys- ja kollaboraatiopolitiikalle, joten Kekkosen ajan käytäntöjä muutettiin hiljalleen. Koiviston vallankäyttö poikkesi myös Kekkosen mikromanageroinnista. Koivistolla ei ollut halua omalle vallan vertikaalille, toisin sanoen perässähiihtäjille, joita Kekkosella riitti. Toisaalta ei Koivistokaan täysin osannut vastustaa median suitsimista, minkä muun muassa Yleisradio sai kokea.

Suomen ulkopoliittinen johto näki suomettumisen kuitenkin ennen kaikkea välineenä. Muun muassa Keijo Korhonen on korostanut, että ulkopoliittinen johto toivoi kansalaisten ymmärtävän ystävyys- ja luottamusliturgian olleen sanahelinää. Suurin osa kansasta ymmärsi, ja ”hyödyllisiä idiootteja” oli lopulta vähän. Se, että Suomi asetti selkeät rajat Neuvosto-yhteistyölle, oli keskeistä Suomen kylmän sodan ulkopolitiikan onnistumiselle – reaalipolitiikalla ei olisi ollut mitään säilytettävää, jos demokraattinen yhteiskuntajärjestelmä olisi alkanut murtua.

Siten suomettumisessa oli vahva paradoksaalinen piirre: liian pitkälle vietynä väline syövytti ulkopolitiikan päämäärää, jota samaisella välineellä pyrittiin turvaamaan.

Mitä käyttöä suomettumisella nykyään on?

Kuten artikkelin alussa tuotiin ilmi, suomettumiskäsittellä on ollut monelle kommentaattorille oma tenhonsa myös kylmän sodan loputtua. Kansainvälisen politiikan käsitteistöstä se tuskin katoaa mihinkään. Käsitteen käytön taustalla ei ole yleensä kovin vivahteikasta ymmärrystä sen alkuperäisestä inspiraatiosta, Suomen kylmän sodan ulkopolitiikasta, saati sitten 1970-luvun suomalaisesta poliittisesta kulttuurista. Esimerkiksi Kissingerin ja Brzezinskin mielessä on todennäköisesti ollut nimenomaan suomettumisen realistinen malli.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen suomettumiskeskustelu ei ole Suomessakaan loppunut, mistä johdannon esimerkit kertovat. Mitään järkevää sisältöä suomettumiskäsittelle on kuitenkin nykytilanteessa vaikea löytää. Samoin on laita keskusteluun ilmestyneiden uussuomettumisen ja jälkisuomettumisen käsitteiden kanssa. Ne palvelevat lähinnä kulloistenkin käyttäjien tarkoitusperiä.

Suomen nykyisen ulkopolitiikan kontekstissa suomettumiselle on siis hyvin vähän, jos ollenkaan käyttöarvoa. Suomen moittiminen suomettuneeksi, itään tai länteen, ei heijasta syvää ymmärrystä Suomen lähihistoriasta tai maan kylmän sodan jälkeisen ulkopolitiikan kehittymisestä ja lähtökohdista. Suomen nykyinen ulkopolitiikka ei ole perinteistä pienvaltiorealismia, kaukosäätimestä loppuivat patterit jo ajat sitten ja suomettumisen poliittinen kulttuuri on käytännössä kadonnut valtavirrasta.

Mitä idänpolitiikkaan tulee, Suomessa on varmasti jonkin verran Moskovan geostrategiseen ja -ekonomiseen vallankäyttöön liittyvää naiiviutta, joka saattaa kummuta pragmaattisen ulkopolitiikan perinteestä. Lisäksi, kuten keskustelu Ulkopoliittisen instituutin Venäjä-raportin ympärillä osoitti, Suomessa on yhä edelleen joitain poliitikkoja, jotka haluavat pitää kiinni suomettumisen ajan ulkopoliittisen keskustelukulttuurin sovinnaisuuden piirteistä ja joiden mielestä tutkimuksen pitäisi palvella maan ulkopoliittista linjaa.

Mutta suomettunut Suomi ei ole. Suomen eteen on viime aikoina tullut ja on myös tuleva tilanteita, joissa se joutuu käyttämään poliittisissa valinnoissaan Venäjään ja sen potentiaalisiin reaktioihin liittyvää harkintaa. Suomen valintoja voidaan tässäkin suhteessa aivan hyvin kritisoida, mutta suomettuminen ei ole oikea termi.

Käsitteen käyttökelvottomuus koskee myös Suomen suhdetta länteen. Esimerkiksi diplomaattisten kohteliaisuuksien tarkoituksenmukaisella analyysillä Suomen ulkopolitiikka saadaan käännettyä lähes mihin valoon tahansa. Jokaiselle pitäisi kuitenkin olla päivänselvää, että Suomen suhde niin Euroopan unioniin, sen jäsenmaihin kuin myös Yhdysvaltoihin on laadultaan täysin erilainen kuin kylmän sodan idänsuhteet. Tilannetta voidaan katsoa uudestaan siinä kohtaa, jos Brysselillä olisi valta vaikuttaa maan hallituksen kokoonpanoon tai jos vaikkapa Suomen ystävyyttä Yhdysvaltoihin juhlittaisiin koululaisten kirjoituskilpailuin tai juhlaseminaarein.

Vaikka suomettumisen vaarat eivät lymyä mitenkään todennäköisenä, suomettumisen ajasta on kuitenkin myös opittavaa. Ilmiön yksi perustekijä oli Suomen ajautuminen maailmanpoliittisten myllerrysten myötä heikkoon asemaan ja äärimmäisen epäsymmetriseen valtasuhteeseen. Epäsymmetria suhteessa Venäjään on edelleen olemassa, ja sitä tulee kaikin keinoin tasapainottaa niin omin toimin kuin tukeutumalla instituutioihin ja kansainvälisten suhteiden sääntöperusteisuuden vahvistamiseen. Suomessa moni haluaa muistuttaa historian opetuksista varsinkin suhteessa Venäjään. Historia ei kuitenkaan loppunut talvi- ja jatkosotaan. Myös suomettumisen ajan tulee olla varoittavana esimerkkinä osa Suomen ulkopolitiikan historiallista muistia.

Kirjoitus nojautuu osittain professori Tuomas Forsbergin ja kirjoittajan syyskuussa 2016 Diplomacy & Statecraft aikakauslehdessä ilmestyneeseen artikkeliin The Finlandisation of Finland: The Ideal Type, the Historical Model, and the Lessons Learned