Turkissa äänestetään sunnuntaina presidentin valtaoikeuksien laajentamisesta. Kyseessä on vuodesta 2002 Turkkia hallinneen presidentti Recep Tayyip Erdoğanin viimeisin yritys keskittää valtaa itselleen. Kansanäänestyksen voi nähdä mittaavan presidentin suosiota, jota ainakin osin selittää Turkin 2000-luvun alun talouskasvu. Mutta onko renki pettänyt isäntänsä? Miten Turkin viimeaikainen valuuttakriisi ja talouden alamäki vaikuttaa kansanäänestyksen tulokseen?

Ymmärtääkseen Erdoğanin valtaa on palattava ajassa taaksepäin, tarkalleen ottaen vuoteen 2001, jolloin Turkki oli pahoissa talousvaikeuksissa. Valtion budjettivaje oli noin  kymmenen prosenttia ja inflaatio kahdeksankymmentä prosenttia. ”Turkki oli tuolloin samanlaisessa tilanteessa kuin Kreikka pari vuotta sitten”, sanoo Gonul Colak, joka toimii rahoituksen yliopistonlehtorina Svenska Handelshögskolanissa.

Samana vuonna eräät politiikan avainhenkilöt uskonnollisesta Milli Görüş -liikkeestä sekä keskustaoikeistolaisista puolueista perustivat uuden Oikeus- ja kehityspuolueen (turkiksi Adalet ve Kalkınma Partisi, eli AK-puolue). Vuotta myöhemmin Turkin koalitiohallitus hajosi, ja vastaperustettu AK-puolue voitti vaalit ja muodosti enemmistöhallituksen. Erdoğanista olisi muuten tullut pääministeri heti, mutta hän oli saanut tuomion islamismia puolustavan runon esittämisestä vuonna 1997, mikä eväsi häneltä oikeuden toimia politiikassa. Tuomiota kuitenkin lyhennettiin, ja neljä kuukautta myöhemmin Erdoğanista tuli pääministeri.

Kruunasiko talouskasvu Turkin sulttaanin?

Heti alkajaisiksi uusi hallitus päätti jatkaa ja kehittää edellisen koalitiohallituksen talousministerin Kemal Dervişin suositusta ”pukeutua kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n pakkopaitaan”, kuten Colak asian ilmaisee. Turkin talouskasvu on perustunut joko budjettivajeeseen tai kauppataseen vajeeseen, mikä tekee maan täysin riippuvaiseksi ulkomaisista investoinneista. Ennen vuosituhannen alkua talouskasvua pyrittiin luomaan budjettivajeella. IMF:n ohjelman myötä budjettia kuitenkin sopeutettiin ja Turkkia avattiin ulkomaalaisille investoinneille.

Näin ostovoima kasvoi ja inflaatio ja työttömyys laskivat. Kansa huomasi muutoksen, mikä kasvatti AK-puolueen suosiota. Taloustieteilijöiden keskuudessa vallitsee laaja konsensus siitä, että talouspolitiikka oli AK-puolueen ensimmäisinä vuosina menestyksekästä.

Myös Aalto-yliopiston taloustutkija Bünyamin Önal on tätä mieltä. ”IMF:n ohjelma tuotti tulosta ja käytännössä valtio otti hoitaakseen monia epäonnistuneita pankkeja. Sääntelyä lisättiin siten, että pankeilta vaadittiin parempaa vakavaraisuussuhdetta. Esimerkiksi Euroopan unionissa se oli vuonna 2007 alkaneen talouskriisin aikana kahdeksan prosenttia, kun taas IMF:n ohjelman myötä turkkilaisilta pankeilta vaadittiin kahdentoista prosentin vakavaraisuussuhdetta”, Önal sanoo.

Vakavaraisuussuhde määrää, kuinka suuren suhteellisen pääoman paikallinen pankki joutuu tallettamaan keskuspankkiin. Jos siis pankki Istanbulissa saa talletuksen, joka on arvoltaan sata Turkin liiraa, kyseinen pankki joutuu tekemään kahdentoista liiran talletuksen keskuspankkiin. Mitä korkeampi vakavaraisuussuhde, sitä enemmän pankki voi kärsiä tappioita ennen kuin se ajautuu maksukyvyttömäksi. Riskit siis pienenevät.

Turkin pankkijärjestelmän uudistus tehtiin niin huolellisesti, että maa selvisi vuonna 2007 alkaneesta globaalista finanssikriisistä olankohautuksella: vaikka bruttokansantuote ei sitä seuraavana vuonna kasvanutkaan, oli vahinko silti lyhytaikainen.

Talouskasvuun liittyvät muutokset eivät miellytä kaikkia

AKP:n asemaa vahvistivat myös niin sanotut Anatolian tiikerit. Termillä viitataan sellaisiin yrittäjiin, jotka vaurastuivat AKP:n tultua valtaan perinteisten kasvukeskusten, kuten Ankaran ja Istanbulin, ulkopuolella. AKP suosi heitä ideologisista syistä, ja näiden yritysten johtajat ja omistajat ovat nykyään osa Turkin uutta, konservatiivista ja uskonnollista porvaristoa.

Turkissa ei oltu aiemmin totuttu siihen, että yläluokkaan kuuluisi avoimesti uskonnollisia ja konservatiivisia ihmisiä, eikä heidän vaikutusvaltansa miellytä kaikkia. Nykyään he kuitenkin muodostavat vankan pilarin Erdoğanin kannatuksessa. Heidän vaurastumisestaan kertoo myös kysynnän kasvu uusille palveluille, kuten islamilaiselle pankkitoiminnalle, muodille ja ravintoloille. Näiden muutosten seurauksena joidenkin turkkilaisten tyytymättömyys on kuitenkin kasvanut.

AKP pyrki myös piristämään julkista taloutta suurilla rakennushankkeilla, ja vuonna 2013 peräti kuusikymmentä prosenttia poliittisista päätöksistä koskikin juuri rakennustöitä. Colakin mukaan Turkissa on sitten 1970-luvun pyritty luomaan kasvua rakennusprojektien kautta.

”Se on helpompaa kuin uudistusten tekeminen tai innovaatioihin perustuva talous. Malli toimii Turkissa myös siksi, että valtaenemmistö väestöstä on työkykyisiä, muuttoliike maalta kaupunkiin on merkittävä ja väestö kasvaa nopeasti. Siksi rakennushankkeilla ei esimerkiksi Suomen kaltaisessa maassa olisi yhtä elvyttävää vaikutusta. Nyt on tosin merkkejä siitä, että Turkin kiinteistökupla olisi puhkeamassa”, Colak toteaa.

Osa rakennushankkeista on kuitenkin saanut osakseen suurta vastustusta, sillä niiden takia oli tuhottu vanhoja kulttuurihistoriallisesti arvokkaita kohteita kuten Emek-elokuvateatteri. Vuonna 2013 tilanne kulminoitui kun Atatürkin kulttuurikeskus ja Gezi-puisto uhkasivat jäädä hallituksen suuruudenhullujen rakennushankkeiden jalkoihin. Vastareaktiona sadattuhannet ihmiset kokoontuivat eri puolilla Turkkia osoittamaan mieltään.

Todellisuudessa protesti rakennushanketta vastaan symboloi kuitenkin suurempaa tyytymättömyyttä. Monet mielenosoittajat kokivat, että Erdoğanin uskonnolliskonservatiivinen politiikka uhkasi heidän elämäntyyliään hallituksen puuttuessa muun muassa seurusteluun, lasten määrään, naisen rooliin tai tiukennettuihin alkoholilakeihin.

Pystyykö mikään enää syrjäyttämään Ankaran hallitsijaa?

Turkin sisäisistä erimielisyyksistä huolimatta Erdoğan sai viime presidentinvaaleissa yli viisikymmentä prosenttia äänistä. Vuoden 2015 molemmissa parlamenttivaaleissa AKP keräsi niin ikään lähes puolet annetuista äänistä. Erdoğan on myös kasvattanut vaikutusvaltaansa luomalla itsestään vahvan henkilökultin, jota ympäröi lojaali ja ihaileva hovi. Esimerkiksi toukokuussa 2016 valtaan astunutta pääministeri Binali Yıldırımiä voidaan pitää hyvin uskollisena Erdoğanille, sillä hän puolustaa vahvasti ehdotusta presidentin aseman vahvistamista. Toisena esimerkkinä mainittakoon oikeusministeri Bekir Bozdağ, joka AKP:n puoluekokouksessa totesi, että AKP:llä on yksi ainoa johtaja: Recep Tayyip Erdoğan. Näin siitä huolimatta, että Yıldırım johtaa puoluetta nimellisesti.

Sunnuntaina äänestyksen alla oleva lakiuudistus keskittäisi aikaisempaa enemmän toimeenpanovaltaa presidentille, joka saisi valtuudet muun muassa säilyttää läheiset yhteydet puolueeseensa, nimittää ministerit ja julistaa maahan poikkeustila. Koska muutosehdotus ei saanut parlamentissa tarpeeksi ääniä, sen läpiviemiseksi vaadittiin kansanäänestys. Erdoğan on perustellut muutosta sanomalla, että Turkki tarvitsee vahvan presidenttijohtoisen järjestelmän, joka muistuttaisi Ranskan tai Yhdysvaltojen hallintomallia. Tosin muun muassa pääoppositiopuolue CHP kokee, että kyse on ennen kaikkea Erdoğanin aseman vahvistamisesta parlamentin kustannuksella.

Talouden alamäen vaikutukset

Tällä hetkellä Turkin talous on kuitenkin huonossa jamassa. Siihen vaikuttavat muun muassa Syyrian sodan heijastevaikutukset, terrorismin pelko, korkea työttömyys (12,1 prosenttia helmikuussa 2017) ja Turkin liiran romahdus, jota Erdoğan selitti toteamalla näin:

”Ei ole mitään eroa sillä, onko terroristilla kädessään ase vai dollareita tai euroja. Tavoite on sama: pakottaa Turkki polvilleen, vallata Turkki ja etäännyttää Turkki sen tavoitteista. Terroristit käyttävät valuuttakursseja aseenaan”.

Pääministeri Binali Yıldırım yhtyi presidentin analyysiin todeten taantuman johtuvan “manipuloijista”, jotka haluavat Turkille pahaa. Varapääministeri Mehmet Şimşek taas selitti taloustaantumaa globaaleilla talouden trendeillä.

Colakin mukaan Turkin talous on nyt yhä alttiimpi poliittiselle epävakaudelle, joka karkottaa sijoituksia. Esimerkiksi vuonna 2015 Turkkiin virtasi ulkomaista rahoitusta 16,6 miljardin dollarin edestä, kun taas tammikuusta toukokuuhun 2016 investointien määrä laski 2,6 miljardiin dollariin. Lisäksi valuutan heikkeneminen ja huonot taloudelliset ajat saattavat synnyttää noidankehän, joka ei karkota pelkästään ulkomaisia investointeja vaan myös kotimaista pääomaa.

”Erdoğan on painostanut keskuspankkia alentamaan korkoja, jotta valuuttaa liikkuisi enemmän, mikä puolestaan hillitsisi devalvaatiota. Hallitus voi toki väittää, että talous on hyvässä kunnossa, mutta kaikki kolme luottoluokittajaa (Fitch, S&P ja Moodys) ovat hiljattain alentaneet Turkin luottoluokitusta, mikä on riippumattomien uutislähteiden ja tutkimusten kanssa paljon ratkaisevampaa investoijien näkökulmasta kuin esimerkiksi presidentin ulostulot”, toteaa Önal.

Eli vaikka monet turkkilaiset luottaisivatkin Yıldırımin ja Şimşekin lausuntoihin, ne eivät tule vaikuttamaan sijoittajien mieliin. Paikatakseen pääoman katoa Erdoğan on yrittänyt houkutella investointeja Lähi-idän öljymailta kuten Yhdistyneiltä arabiemiirikunnilta ja Saudi-Arabialta. Viimeksi mainittu onkin sijoittanut jonkin verran Turkin rakennusprojekteihin, muttei läheskään niin paljon, että se korvaisi kadonneita länsimaisia investointeja.

Maailmanmarkkinoilla jäljelle jää Venäjä, jonka kanssa Turkki voi käydä energiakauppaa. Mersinin maakuntaan rakennettava ydinvoimala on yksi esimerkki tästä. Tosin energiahankkeiden potentiaalista huolimatta Venäjän ja Turkin välinen kauppa on niin ikään supistunut viime vuosien aikana. Esimerkiksi vuonna 2014 kauppaa käytiin 32 miljardin dollarin edestä ja vuotta myöhemmin vain 25 miljardin edestä. Tammi-elokuussa vuonna 2016 kauppa oli supistunut edelleen neljäkymmentä prosenttia edellisestä vuodesta. Supistuminen johtuu myös Venäjän langettamista pakotteista.

Önalin mukaan Turkin yritys lähestyä Venäjää ja muita Aasian valtioita tapahtuu kuitenkin länsisuhteiden kustannuksella. ”Euroopan valtiot ja etenkin Saksa ovat Turkin merkittävimpiä kauppakumppaneita. Kauppa Venäjän ja muun itäblokin kanssa ei myöskään kehitä kykyä innovoida, ja vaikka esimerkiksi ydinvoimaloiden rakentaminen ei välttämättä ole huono idea, maailma kehittyy uusiutuvan energian suuntaan. Kyse ei myöskään ole pelkästään taloudesta vaan pyrkimys on lähestyä kyseisiä maita poliittisella tasolla, jolloin demokratia kärsii”, Önal sanoo.

Kansanäänestys myrskyn silmässä

Turkki on tienhaarassa. Talous, johon AKP:n suosio on ainakin osittain nojannut, on nyt pettänyt isäntänsä, eikä korjausliikettä tule esittämällä salaliittoteorioita. Oppositiolta taas puuttuu yhtenäisyys, kansalaisyhteiskunta on kuristusotteessa ja turvallisuus järkkyy Syyrian sodan ja kurdikysymyksen tulehtumisen myötä. Epäonnistuneen vallankaappausyrityksen jälkeen sekä armeijaa, oikeuslaitosta että kouluja on puhdistettu opposition edustajista ja niin sanotuista Gülen-liikkeen kannattajista. Lisäksi toimittajien ja kansalaisjärjestöjen työtä on rajoitettu. On mahdollista, että nämä tempaukset ovat silmänkääntötemppu, jolla harhautetaan kansaa miettimään jotakin muuta kuin kurjaa taloustilannetta.

Kysymys siis kuuluu, miten Erdoğanin kannatuksen käy, kun taloustaantuma jatkuu. Onko Erdoğanista tullut jo niin vaikutusvaltainen ja pidetty, että hänen kannatuksensa kasvaa jopa kansan köyhtyessä? Oppositiomyönteisen Gezicin teettämien mielipidemittausten mukaan muutosehdotus ei tule sunnuntain äänestyksessä saamaan tarvittavaa tukea. Tällainen tulos saattaisi merkitä Erdoğanille lopun alkua. Toisaalta liikkuvia äänestäjiä on paljon, ja siksi äänestyksen lopputulosta on vaikea ennustaa. Mikäli kansa äänestää “ei”, voi sen taustalla olla talouden alamäki. Tosin historia osoittaa myös sen, ettei talous ole kaikki kaikessa. Joskus suuren tarinan ja tunteen tarjoaminen on tärkeämpää. Ja sen Erdoğan taitaa.