Uusi hienolta kalskahtava buzzword vaikuttaa alkuun kovin ristiriitaiselta. Digitaalisen maailman viihteellisyys ja kaupallisuus tuntuvat ajoittain lähes vanhanajan diplomatian vastakohdalta. Mitä tekemistä Facebookilla, Twitterillä tai muotiblogeillla voisikaan olla kansainvälisen politiikan kanssa? Vai onko niin, että valtioiden nimissä keskenään puhuvien herrojen diplomatia itsessään vaikuttaa anakronistiselta?

Uusien viestintäteknologioiden 90-luvulta lähtien aiheuttamat suuret muutokset taloudessa ja kulttuurissa ovat hiljalleen muokkaamassa myös politiikkaa. Akateeminen diskurssi netin vaikutuksista kansainväliseen politiikkaan muuttui vakavaksi vuodenvaihteessa 2010-2011. Jared Cohenin ja Eric Schmidtin artikkeli The Digital Disruption –  Connectivity and the Diffusion of Power (Foreign Affairs November/December 2010) loi kuvaa verkostoituneesta maailmasta, jossa netti ja uudet teknologiat ovat aiheuttamassa maailmanpolitiikkaan digitaalisen häiriön; verkostoitumisen ja moniäänisyyden aiheuttaman vallan leviämisen. Clay Shirkyn artikkeli The Political Power of Social Media – Technology, the Public Sphere, and Political Change (Foreign Affairs January/February 2011) oli ensimmäinen laaja katsaus sosiaalisen median poliittisuuteen.

Teknologialla on kiistatta aina ollut suuri rooli kansainvälisessä politiikassa. Viime vuosikymmeninä vauhdilla kehittyneet viestintäteknologiat ovat radikaalisti muuttaneet tiedon tuottamisen ja jakamisen tapoja. Suomessa ja muissa liberaaleissa demokratioissa sosiaalisen median mahdollisuudet ovat yrittämisen ja vapaamman tekemisen kulttuurin edistämisessä (esimerkkeinä vaikkapa Ravintolapäivä tai erilaiset kaupunkitilan haltuunottamiset kuten We love Helsinki) mutta suljetuissa yhteiskunnissa Facebook tai blogit voivat toimia radikaalin muutoksen moottorina.

Internet ja sosiaalinen media vaalivat tiedon nopeaa ja vapaata virtausta, mikä vahvistaa yksilön asemaa ja edistää ihmisyhteisöjen kykyä järjestäytyä. Autoritaarisissa maissa tietoteknisen kehityksen käynnistämä tiedon vallankumous haastaa valtiolliset propagandamonopolit ja helpottaa hallitusten vastustamista. Syntyy uusia mahdollisuuksia avoimuudelle ja demokratialle, kuten Pohjois-Afrikassa ja Lähi-idässä on alkuvuodesta nähty. Arabimaiden kansannousuissa uusi viestintäteknologia toimi eräänlaisena poliittisten prosessien kiihdyttimenä. Yhdysvaltain ulkoministeri Hillary Clintonin digineuvonantaja Alec Ross (Twitter: @alecjross) on ollut kommenteissaan varsin värikäs. Pohjois-Afrikan ja Lähi-idän tapahtumia ja sosiaalisen median roolia kommentoidessaan Ross vertasi Internetin verkostoja Che Guevaraan.

Digitaalinen diplomatia termillä tarkoitetaan tietysti myös vanhan, perinteisen diplomatian uusia ilmentymismuotoja. Valtiot hyödyntävät luonnollisesti myös uusien työkalujen mahdollisuuksia. Digitaalisen diplomatian esiinmarssi on ollut vahvinta Yhdysvalloissa ja Iso-Britanniassa. Yhdysvaltain ulkoministeriö on ottanut digitaalisen diplomatian monessakin mielessä poliittisen tekemisen keskiöön. Suurlähettiläät ympäri maailmaa blogaavat ja twiittaavat aktiivisesti. Ulkoministeri Clinton on puhunut uudesta tavasta tehdä politiikkaa jota kuvaa termillä “21^st century statecraft”.

Ulkoministeri Clintonin linjapuheet kuten  Remarks on Internet Freedom tammikuussa 2010 sekä Choices and Challenges of a Networked World helmikuussa 2011 pohjustivat toukokuussa 2011 julkaistua International Strategy for Cyberspace dokumenttia. Strategiapaperia voidaan pitää jo varsin laajavaikutteisena poliittisena karttana, joka vaikuttaa lainsäädäntöön pitkälle tulevaisuuteen.

Internet on siis monessakin mielessä uuden vuosisadan kv.politiikan keskiössä. Mutta muuttaako internet kansainvälistä politiikkaa, ja mihin suuntaan? Aiheesta virinnyttä akateemista keskustelua leimaa varovainen optimismi. Sosiaalisen median poliittisen voiman nähdään lisäävän vapautta ja demokratiaa pitkällä aikavälillä. Diplomatia muuttuu samalla pikkuhiljaa valtioiden välisestä luottamuksellisesta toiminnasta valtioiden ja kansalaisten väliseksi dialogiksi.

Internetin vapaudesta (internet freedom) puhuttaessa keskustelu jakautuu kysymyksiin internetin vapaasta käytöstä sekä internetin vaikutuksista demokratian leviämiseen. Toinen termi mitä näkee käytettävän tavallaan samasta aiheesta on netin neutraalisuus (net neutrality). Poliittisessa mielessä Internetin vapaa käyttö on kaikkea muuta kuin neutraalia. Netin sisältö heijastelee pitkälti edelläkävijämaiden aateilmastoa, netin ja sosiaalisen median suurimmat toimijat (Google, Facebook jne.) ovat amerikkalaisia yrityksiä, joilla on läheiset suhteet Washingtonin eliittiin. Lisäksi Yhdysvaltain ulkoasiainhallinnon suhtautuminen netti-ilmiöihin ja niiden johtohahmoihin kuten Wikileaksin Julian Assangeen kertoo karua kieltään avoimuudesta ja salaisuuksien ylläpitämiseen tähtäävien hierarkioiden vahvuudesta.

Kaliforniassa internetin syntyyn vaikuttaneiden ensimmäisten visionäärien radikaali hippiajattelu on yhä hengissä ja teknologialla on jossain määrin omanlaisensa hierarkioita vastustava logiikka. Kuitenkin kapitalistinen talouslogiikka ja perinteiset valtiointressit ovat vahvasti esillä myös digiskenessä.

Kovimman kritiikin ajatukselle vapautta edistävästä nettidiplomatiasta tarjoili Evgeny Morozov kirjallaan The Net Delusion . How Not to Liberate The World. (Kirja-arvosteluni Ulkopolitiikka lehdessä). Morozov tunnustautuu kirjassaan uskonsa menettäneeksi idealistiksi, ex-kyberutopistiksi, jonka tavoitteena on tuoda poliittista realismia teknologiavetoiseen keskusteluun internetistä ja demokratiasta. Morozov ei näe internetiä ainoastaan demokratiaa vahvistavana teknologiana. Digitaalista diplomatiaa ei tehdä tyhjiössä vaan poliittisen historian virrassa, missä tehdään yhteistyötä mutta myös kamppaillaan aatteista ja valta-asemista.

Artikkelin ovat kirjoittaneet Juha Mononen ja Matti Lauren. Heitä voi seurata twitterissä @BeatHelsinki