Venäjän vallanpitäjät luultavasti toivoisivat lokakuun vallankumouksen 100-vuotisjuhlan olevan jo ohi, niin painostava on hiljaisuus julkisten kannanottojen osalta ollut. The Ulkopolitist tapasi Helsingin Kirjamessuilla Pietarin PEN-sananvapausjärjestön johtajan, kirjailija Jelena Tšižovan, joka luotaa romaaneissaan Venäjän historian kerrostumia, ja keskusteli hänen kanssaan muistamisen poliittisuudesta.

Tasan sata vuotta sitten Petrogradissa alkoi aseellinen kapina, joka lopulta kaatoi Venäjän väliaikaisen hallituksen. Juliaanisen kalenterin mukaan lokakuussa tapahtunut vallankumous johti veriseen sisällissotaan ja Neuvosto-Venäjän sekä myöhemmin Neuvostoliiton perustamiseen. Odotuksista huolimatta Kremlin virallista reaktiota Neuvostoliiton syntytarinaan ei ole saatu kuulla.

Neljännen polven pietarilainen, historiaan intohimoisesti suhtautuva kirjailija Jelena Tšižova vahvistaa mielikuvan:

”Seitsemäs marraskuuta meillä on vastassa täysi hiljaisuus. Yhteiskunnallisella tasolla tätä historiakeskustelua ei käydä, koska vallanpitäjät eivät keksi, miten vallankumousta voisi hyödyntää propagandatarkoituksessa.”

Tšižovan mukaan syitä on kaksi: ensinnäkin vallankumouksellisuus sinänsä on nykyjohdolle kauhistus. Hän vertaa tilannetta vanhan kansan uskomukseen, että sanomalla pirun nimen, kutsut sitä samalla paikalle – siksi on siis parempi olla puhumatta siitä lainkaan.

Venäjän vallanpitäjille vallankumouksellisuus liittyy läheisesti myös niin sanottuihin värivallankumouksiin entisen Neuvostoliiton maissa. Ukrainan Maidanista lähtien Kremlissä on pelätty, että kehityskulku voisi pahimmillaan johtaa “Moskovan Maidaniin”. Kyse ei ole ainoastaan Ukrainan viimeaikaisista tapahtumista, vaan Venäjän valtiojohto muistaa hyvin Georgian niin sanotun ruusuvallankumouksen vuonna 2003 ja Ukrainan oranssin vallankumouksen vuonna 2004. Sen sijaan Valko-Venäjällä vuoden 2010 presidentinvaaleja seuranneet levottomuudet ja Moskovassa Bolotnajan aukiolle kerääntyneet, Putinin uudelleenvalintaa vastustaneet protestit toukokuussa 2012 tukahdutettiin kovin ottein. Nämä protestiliikkeet nähtiin Kremlissä vakavana uhkana. Virallisissa kannanotoissaan valtiojohto haluaa häivyttää käsityksiä vallankumouksellisen liikehdinnän sisäsyntyisyydestä ja kansalaisten aidosta halusta muuttaa järjestelmää. Venäjän valtiojohdon vaaliman kertomuksen mukaan tapahtumissa olikin kyse länsivaltojen masinoimista vallankaappauksista ja niiden yrityksistä.

Lokakuun vallankumouksen perintö on ollut vaikea siksi, että sen myötä valtiojohto joutuu ottamaan kantaa koko Neuvostoliiton historiaan. Tähän kytkeytyy Tšižovan mainitsema toinen syy vaikenemiseen: nykyiset vallanpitäjät mieltävät itsensä tietyllä tapaa Stalinin seuraajiksi.

”Heille on mahdotonta puhua vallankumouksesta ja siitä, mitä seurasi: että ensin tapahtui hirvittävä vallankumous, maa ajautui sisällissotaan, ja lopulta valtaan nousi hirmuinen Stalin. Nykyinen valtiojohto ei halua leimata Stalinia rikolliseksi, koska pitää itseään hänen perillisenään. He ovat ikään kuin ansassa, eivätkä tiedä miten sieltä pääsisi pois.”

Siksi myös presidentti Vladimir Putin, joka yleensä valjastaa historiaa innokkaasti poliittiseen käyttöön, odottaa, että juhlapäivä menee ohi.

Nyky-Venäjä valikoi historiasta parhaat palat

Venäjää käsittelevässä historiantutkimuksessa on pohdittu laajasti jatkuvuuksien ja katkosten tematiikkaa. Vallankumouksen tai Neuvostoliiton hajoamisen kaltainen murrosvaihe pakottaa yhteiskunnan aina pohtimaan sitä, miten mennyt esitetään ja mikä on muutosta seuranneen “uuden” johtava eetos. ”A new future requires a new past”, kuten historiantutkija Eric Foner kuvaa. Historiankirjoitus tarjoaa mahdollisuuden yhteisön keskinäisen koheesion vahvistamiseen luomalla tarinan menneisyydestä, johon jokaisen sen jäsenen oletetaan voivan samaistua. Tarina pyritään välittämään yhteisölle siinä muodossa, että se tulee laajasti hyväksytyksi.

”Nyky-Venäjä haluaa olla suuri imperiumi, joka valikoi parhaat palat Neuvostoliiton ja Venäjän keisarikunnan historiasta”, Jelena Tšižova kuvailee.

Kremlin kertomassa tarinassa vallankumouksella ei ole sankareita. Tämä kuultiin, kun Putin puhui taloudesta ja politiikasta vuosittain keskustelevan Valdai-klubin tilaisuudessa 19. lokakuuta. Presidentti arvioi tapahtumista koituneen sekä myönteisiä että kielteisiä kehityskulkuja. Kaiken kaikkiaan hän tarkasteli aihettaan tietoisesti etäisyyden päästä. Putin ei kieltänyt sitä, että yhteiskunnallisia uudistuksia joskus tarvitaan. Keskeinen viesti kuitenkin oli, ettei niitä tulisi tavoitella vallankumouksen kaltaisin keinoin, jotka aiheuttavat kärsimystä ja tuhoa.

Tähän kiteytyykin nykyisen valtiojohdon ainoa tapa politisoida vallankumouksen muistoa. Suurten yhteiskunnallisten muutosten vaatiminen esitetään epäsuorasti vallankumouksellisuutena, ja vaatimuksiin vastataan, että uudistukset on tehtävä hallitusti – mikä taas tarkoittaa, ettei nykyhallintoa saa haastaa. Retoriikassa on voimaa, sillä väkivaltaista vallankumousta ei kukaan toivo.

Putin rohkeni suoda ajatuksen myös vallankumouksen seurauksena syntyneelle Neuvostoliitolle. Hänen mukaansa oli välttämätöntä tunnustaa, että olemassaolollaan se sai aikaan suotuisaa globaalia kilpailua. Tämän seurauksena puolestaan syntyivät monet lännen nykyiset saavutukset. Tällä taktiikalla Putin selitti Neuvostoliiton syntymisen hyödyntäneen yleismaailmallista kehitystä: työmarkkinoiden, vahvan keskiluokan ja ihmisoikeuksien, mukaan lukien naisten ja vähemmistöjen oikeuksien, kehittyminen nykyiselle tasolleen olisi ollut jopa Neuvostoliiton ansiota.

Näennäisen neutraali ja vallankumousta epäpolitisoiva puhe sisälsi siis todellisuudessa aimo annoksen Kremlin keskeisiä viestejä. Näin tapahtui myös, kun Putin rinnasti kommunismin ja nykyisen läntisen ideologian. Jos neuvostojohto yrittikin viedä ideologiaansa muihin maihin, tekivät länsivallat nyt samaa demokratia-aatteellaan.

Vallankumouksen perintö ei ollut helppo kysymys Putinin edeltäjillekään. Presidentti Boris Jeltsinin puheissa lokakuun vallankumous oli traaginen tapahtuma, joka sysäsi Venäjän historian demokratiakehityksen väkivaltaisesti raiteiltaan. Tässä tulkinnassa korostuu myös tsaarinvallan kukistaneen helmikuun vallankumouksen merkitys, joka nykykeskustelussa on pyritty yhdistämään erottamattomasti osaksi lokakuun vallankumousta. Kummastakin puhutaan yhteisellä käsitteellä “vuoden 1917 suuri venäläinen vallankumous”.

”Helmikuun vallankumous, niin sanottu porvarillinen vallankumous, todella oli demokraattinen vallankumous, jota seurasi toiveikkuuden aika”, kirjailija Tšižova huomauttaa. ”Mutta lokakuun vallankumouksen jälkeen Lenin heti ensi töikseen lakkautti oppositiolehdistön, mikä oli jo merkki tulevasta.”

Vuonna 1996 Jeltsin muutti lokakuun vallankumouksen vuosipäivän nimen “sovinnon ja yksimielisyyden päiväksi”. Juhlapäivää ei sellaisenaan haluttu poistaa kalenterista, mutta sen muistamista haluttiin laajentaa muuallekin kuin kommunistisen puolueen kannattajiin. Tässä sävyssään päivä muistutti vallankumouksen seurauksena alkaneesta pitkäkestoisesta sisällissodasta, joka kosketti koko venäläistä yhteiskuntaa.

Pelkällä nimen muuttamisella ei kuitenkaan ollut suurta vaikutusta ihmisten mieliin tai juhlinnan sisältöön. Vilkkaampi keskustelu syntyi vasta, kun presidentti Putin päätti poistaa juhlapäivän kokonaisuudessaan vuonna 2005 ja korvata sen 4. marraskuuta vietettävällä kansallisen yhtenäisyyden päivällä, jonka tausta juontaa juurensa 1600-luvulla käytyyn voitokkaaseen taisteluun puolalaisia vastaan. Tätä Moskovan vapauttamisen päivää juhlittiin keisarillisessa imperiumissa lähes kolmensadan vuoden ajan ennen vuoden 1917 vallankumousta. Tällä historiallisella taustalla nähtiin kuitenkin olevan vain vähän merkitystä nykypäivän venäläisille ja monet ihmettelivätkin tehtyä valintaa.

Historiaa voidaan politisoida – ja epäpolitisoida

Erilaisten kansallisten juhlapäivien vakiinnuttaminen vuosittaiseen kalenteriin kertoo paljon kyseisen maan muistamisen kulttuurista: mitä historiallisia tapahtumia nostetaan muistamisen arvoiseksi ja mitä puolestaan pyritään unohtamaan? Juhlapäivien valikoiminen ei ole sattumaa, vaan niiden tavoitteena on aina kansallistunteen ja kansan yhtenäisyyden vahvistaminen.

Historia ja muistaminen ylipäänsä ovat poliittista toimintaa joka puolella maailmaa. Kuvaa menneisyydestä luodaan esimerkiksi nimeämällä katuja ja aukioita, pystyttämällä ja tuhoamalla monumentteja tai määrittelemällä kansallisia symboleja. Historiakäsityksiä syntyy siis muuallakin kuin historiantutkijoiden keskuudessa: mediassa, kaupunkitilassa, populäärikulttuurissa ja vuorovaikutuksessa muiden ihmisten kanssa. Erityisesti silloin, kun kyseessä on valtiojohtoinen toiminta, ei menneisyydestä luotu kuva kuitenkaan ole sattumanvarainen: jossain on päätettävä, mitä historiasta kerrotaan ja kenen näkökulmasta.

Menneisyydestä annettava kuva kertookin enemmän nyky-yhteiskunnasta kuin siitä, mitä ”todella on tapahtunut”. Eräiden analyysien mukaan Venäjän pyrkimys hallita historiaansa yhä voimakkaammin kuvastaa lipsuvaa otetta nykyhetkestä ja puutteellista visiota tulevasta. Historiankirjoitukselle on nyky-Venäjällä osoitettu yksi selkeä tehtävä, patriotismin lujittaminen. Kansallisen identiteetin vahvistaminen mainitaan tärkeimpänä tavoitteena historianopetuksen kansallisessa standardissa. Toimittaja Andrei Kolesnikovin mukaan Venäjän virallisessa diskurssissa historia ymmärretään ”tilaustuotteena”, ikään kuin se olisi automaattisesti totta, mitä oppikirjoihin kirjoitetaan.

Historiaa voidaan kuitenkin politisoimisen lisäksi epäpolitisoida. Venäjän vallankumouksen muistamisessa julkinen keskustelu on keskittynyt poliittisten ulottuvuuksien sijasta kulttuurisiin ja sosiaalisiin ulottuvuuksiin. Myös Jelena Tšižova huomauttaa, että useat museot ovat järjestäneet näyttelyjä vuoden 1917 teemalla. Yksi mielenkiintoisimmista hankkeista on riippumattoman televisiokanava Doždin entisen päätoimittajan Mihail Zygarin käynnistämä Projekt 1917. Sivuston kautta pääsee seuraamaan vallankumousvuoden keskeisten henkilöiden mietteitä “reaaliajassa” sata vuotta myöhemmin, sekä englanniksi että venäjäksi. Nykyaikaisia sosiaalisen median alustoja hyväkseen käyttävä hanke haluaa nostaa vallankumouksen myös tavallisten kansalaisten huulille. Se tarjoaa mielenkiintoisen kurkistuksen lähteille, mutta varoo ottamasta poliittisesti kantaa. Mielenkiintoista kyllä, samankaltaisen idean oli saanut uutiskanava Russia Today, jota yleisesti pidetään länteen suunnattavan valtiollisen propagandan äänitorvena.

Yksi näyttävämpi, epäpoliittisuuden logiikkaa jatkava muistotilaisuus vallankumoukselle kuitenkin järjestettiin. Pietarin Talvipalatsi valaistiin punaiseksi vanhan ajanlaskun mukaisena vallankumouksen päivänä 25. lokakuuta. Talvipalatsin valloittaminen esitettiin neuvostoaikana sankarillisessa valossa, mutta dramaattisen kertomuksen karisma on sittemmin laantunut. Uusin tutkimus on osoittanut vastarinnan olleen lähes olematonta. Palatsin takaovikin oli tiettävästi jäänyt lukitsematta.

Kirjallisuus laventaa historiakeskustelua

Valtiojohto ohjailee historiakeskustelua haluamaansa suuntaan, mutta kaunokirjallisuudessa on vielä tilaa erilaisille tulkinnoille. Tšižova sanoo tiukasti, että toisin kuin tiedonvälitystä, proosakirjallisuutta “ei sensuroida millään tavalla” tämän päivän Venäjällä. Kirjallisuus – ja jossain määrin historiantutkimus – ovatkin yhä moniäänisiä, mutta niiden viesti ei välttämättä saa juuri tilaa yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Tutkija Elina Kahla kirjoittaa kirjallisuusesseessään Jelena Tšižovan olevan ”kulttuurinkantaja, oman kaupunkinsa muistin ääni ja sen puolesta kiivailija”. Hänen uusin kirjansa Kitaist ilmestyi maaliskuussa, ja sitä käännetään parhaillaan englanniksi nimellä Sinologist. Teos alkaa kuvitelmasta, jossa natsit ovat toisessa maailmansodassa marssineet Uralille, ja sodan seurauksena syntyy kaksi valtiota: fasistinen Venäjä Euroopan puoleiseen osaan, ja Uralilta Japaninmerelle ulottuva Neuvostoliitto. Kirjailija myöntää auliisti tekevänsä kontrafaktuaalisen dystopiansa kautta rinnastuksen tähän päivään: ”Rakennan kirjassani fasistisen Venäjän nykyhetken havaintojeni varaan. Koska se, mitä Venäjällä tapahtuu tänään, on outo, postmoderni sekoitus neuvostoideologian ja fasismin jäänteitä.”

Satiirit ja dystopiat ovat kirjallisuudessa usein tarjonneet mahdollisuuden kritisoida poliittista tilannetta epäsuorasti, erityisesti yhteiskunnissa, joissa vapaa kritiikki on rajoitettua. Tällaisesta kirjallisuudesta on Venäjälläkin rikas perinne. Jelena Tšižova kuitenkin kokee, että syy olla kirjoittamatta tästä päivästä on toisenlainen: hän ei usko taiteellisen tekstin voivan syntyä suoraan nykyhetkeä kuvailtaessa. Hän sijoittaa romaaniensa tapahtumat usein menneisyyteen, ja haluaa antaa äänen teoksissaan tavallisille ihmisille. Tšižovan mukaan ”jokainen ihminen on historiallinen henkilö, vaikka hän ei sitä itse tiedä”. Kuvailemalla menneisyyttä kirjailija haluaa luoda monitasoisuutta, joka tulee todeksi vasta lukijan oivalluksen myötä:

”Esimerkiksi uudessa kirjassani on eräs synkkä kohtaus, joka tapahtuu kirkossa. Minulle sanotaan, että se muistuttaa tämän päivän Venäjän ortodoksikirkkoa – mutta olen perustanut sen [Joseph] Goebbelsin kuvaukseen siitä, miten kirkko pitää järjestää valloitetuissa maissa. Ja tämä kertakaikkisen groteski yhdistelmä luo taiteellisen vaikutelman.”

Toisinaan Tšižova kertoo kohtaavansa lukijoita, jotka ovat loukkaantuneet uskontoa koskevista kohdista. ”Koetan kysyä, mikä heitä siinä niin huolestuttaa – kirjassahan kerrotaan fasistisesta kirkosta.”

”Yksikin nainen sanoi: mutta jotenkin tuntuu, että se silti kovasti muistuttaa meidän kirkkoamme… Ja tämä on juuri sitä, mihin pyrin”, kirjailija hymähtää.

”Kaltaiseni kirjailijan elämä tämän päivän Venäjällä on kauhistuttavaa – ja mielettömän kiinnostavaa.”

Jelena Tšižovan ensimmäinen romaanisuomennos, Naisten aika (Vremja ženštšin), ilmestyy ensi vuonna.