Stefan Löfvenin hallitus on pyrkinyt profiloitumaan maailman ensimmäisenä feminististä ulkopolitiikkaa ajavana hallituksena. Etualalla ulkoministeri Margot Wallström. Kuva: Wikimedia Commons.

Tutkijatohtori Teemu Häkkinen pohtii Suomessa nousseita aloitteita feministisestä ulkopolitiikasta ja kysyy, missä määrin ulkopolitiikan tulisi heijastaa yhteiskunnan sisäistä arvomaailmaa.

Feministinen ulkopolitiikka on noussut viime aikoina esille Suomessa. Tämä on yleisesti ottaen tervetullut lisä muihin yhteiskunnallisiin keskusteluteemoihin ulkopolitiikan ja arvomaailman välisistä yhteyksistä – muista teemoista esimerkkinä mainittakoon keskustelu Suomen sijoittumisesta idän ja lännen välimaastoon. Feministinen ulkopolitiikka voidaan karkeasti määritellä sellaiseksi ulkopolitiikan muodoksi, jossa painotetaan naisten ja lasten osallisuutta päätöksentekoon sekä naisten, lasten ja vähemmistöryhmien kansainvälisen aseman parantamista. Feministinen ulkopolitiikka asettuu näin eräänlaiseksi vastakohdaksi “perinteiselle” ulkopolitiikalle, jonka saatetaan nähdä ammentavan esimerkiksi valtioiden välisistä suhteista ja rajoista, taloussuhteiden keskeisyydestä tai muista niin sanotuista kovista teemoista. Näistä vieläpä päättämässä ovat ennen kaikkea miehet. Feministinen ulkopolitiikka ei merkitse irtiottoa vanhasta vaan pikemminkin erilaisten näkökulmien tuomista mukaan keskusteluun ja sukupuolierojen tasoittamista.

Ulkopoliittiseen toimintaan kuuluu valtion hallitsevan arvomaailman merkitys periaatteiden lähteenä. Esimerkiksi liberaalin maailmankatsomuksen korostaminen oli merkittävä osa yhteiseksi katsottua länsieurooppalaista arvopohjaa jo toisen maailmansodan jälkeen, mihin liittyi myös Euroopan yhdentymisen käynnistyminen. Nykyinen puhe feministisestä ulkopolitiikasta näyttää linkittyvän feminismin kolmannen aallon tuottamaan keskusteluun siitä, miten yhteiskunnassa on tapana puhua esimerkiksi sukupuolten välisestä valtasuhteesta ja miten sukupuolten välinen tasa-arvo tai epätasa-arvo näkyy kielellisesti rakennetussa todellisuudessa. Voidaan karkeasti luonnehtia, että tyypillinen hallitseva, sukupuolen merkitystä määrittelevä puhetapa on helposti maskuliininen, mistä yhtenä esimerkkinä toimii Suomessa hiljattain käyty keskustelu sukupuolittuneista virkanimikkeistä.

Suomalainen keskustelu feministisestä ulkopolitiikasta ammentaa erityisesti Ruotsista, jonka ulkopolitiikassa on painotettu vuodesta 2015 lähtien pyrkimystä tehdä sukupuoli näkyväksi ulkopolitiikassa ja auttaa saavuttamaan tasavertaisuutta naisten ja miesten välille. Käytännön tasolla tämä tasavertaisten perusoikeuksien toteuttamiseen tähtäävä ulkopolitiikka näkyy tavoissa lähestyä muun muassa turvallisuus- ja kehityspolitiikkaa, jossa erityisesti naisten asema on keskeinen teema. Toimittajana ja vapaana kirjoittajana työskentelevä Mari Huupponen toteaa, että feministinen ulkopolitiikka on näkynyt esimerkiksi siinä, miten Ruotsi on osana YK:n turvallisuusneuvoston työtä ottanut tavaksi kuunnella tarkemmin naisten ja kansalaisjärjestöjen näkemyksiä.

On kiinnostava kysymys, milloin yhteiskunnan olosuhteet kannustavat kiinnittämään huomiota arvojen rikkomiseen. Ihmisoikeuksien historiaa tutkinut Lynn Hunt toteaa, että esimerkiksi tietyn ihmisoikeudeksi katsotun oikeuden merkitys alkaa nousta esille, kun ihmiset alkavat kauhistua sen rikkomisesta – tähän tarvitaan ymmärrystä siitä, mitä on oikeus, miten sitä voidaan rikkoa ja miten rikkomukseen pitäisi reagoida. Yhteiskuntaan on muodostunut tarpeeksi laajasti hyväksytty arvoperiaate siitä, miten tietyn asian tulisi olla. Sukupuolten välinen tasa-arvo on arvo ja ihmisoikeus, sillä kyse on yksinkertaisesti tasa-arvon toteutumisesta. Feministinen ulkopolitiikka ankkuroituu siis tarpeeksi laajasti hyväksyttyihin tulkintoihin sukupuolten välisestä tasa-arvosta, jota pitäisi tukea ja vahvistaa.

Korostamalla ulkopolitiikan arvoperiaatteita oman yhteiskunnan oloihin suunnattu agenda laajentuu ulkomaita koskevaksi ja korostuu – ulkopolitiikassahan on saatettu aiemminkin tukea esimerkiksi lasten ja naisten asemaa osana kehityspolitiikkaa. Ruotsalaisen yhteiskunnan kohdalla panostus tasa-arvoon on ollut vahvaa ja näkyvissä muun muassa siinä, miten vakavasti Ruotsissa on suhtauduttu #metoo-kampanjaan.

Suomi osana Euroopan unionia

Ulkopolitiikka voi sekä peilata kotimaan arvomaailmaa että yrittää vaikuttaa siihen. On hyvä muistaa, että kylmän sodan Suomessa YYA-sopimuksen ulkopoliittinen merkitys ulottui myös sisäpolitiikkaan. Tuolloin Suomen poliittisen vasemmiston tavat puhua yhteiskunnan järjestämisestä tai ihmisoikeuksista vaikuttivat laajalti ja muokkasivat laajempaa yhteiskunnallista diskurssia. Tämä näkyi omalta osaltaan siinä, miten julkinen puhuminen ulkopolitiikasta ankkuroitui samalla YYA-sopimukseen liittyväksi liturgiaksi, poliittisesta puolueesta riippumatta.

Viime vuosikymmeninä Suomen ulkopoliittisia intressejä on tukenut osallistuminen Euroopan integraatioon ja siten mahdollisuus vahvistaa ulkomaankauppaa sekä toisaalta asettua osaksi suurempaa eurooppalaista kokonaisuutta. Vuoden 1999 Amsterdamin sopimuksen myötä unionilla on ollut ulko- ja turvallisuusasioita edustava korkea edustaja, arkikielessä EU:n ulkoministeri. Kiinnostus luoda EU:n jäsenmaiden yhteistä ulkopolitiikkaa oli ja on osa unionin pidemmän aikavälin historiaa, ja myös jaetut arvot liittyvät unionin yhteiseen ulkopolitiikkaan.

Feministinen ulkopolitiikka kytkeytyy universaalien arvojen toteuttamiseen. Muun muassa Yhdistyneiden kansakuntien retoriikassa ja ennen kaikkea YK:n ihmisoikeusjulistuksessa universaalit arvot ovat käytännössä samoja kuin ne, joita luonnehdimme eurooppalaisiksi arvoiksi. Euroopan unioni pyrkii toiminnassaan tukemaan näitä arvoja vahvistamalla muun muassa yksilönvapauksia ja demokratiaa erityisesti jäsenmaissaan mutta myös laajemmin. Näin muodostuu automaattisesti kansainvälisesti vaikuttava esimerkki isosta maantieteellisestä, poliittisesta ja monikulttuurisesta alueesta, joka tukee tiettyä arvopohjaa ja joka on niin taloudellisesti kuin poliittisesti merkittävä toimija.

Suomen ulkopolitiikan painopisteitä ovat muun muassa Suomen turvallisuuden edistämisen ohella sääntöihin perustuvan kansainvälisen järjestelmän tukeminen sekä ihmisoikeuksien, tasa-arvon, yhdenvertaisuuden ja osallistumisen vahvistaminen. Siten Suomen ulkopolitiikalla on jo vahva ja EU:n laajempaan viitekehykseen nojaava arvoperusta.

Feministisen ulkopolitiikan aloitteet Suomessa

Suomessa sekä sosiaalidemokraatit että vihreät ovat nostaneet feministisen ulkopolitiikan esille. SDP:n presidenttikisassa feministinen ulkopolitiikka vilahteli niin Tuula Haataisen kuin Maarit Feldt-Rannan retoriikassa. Ruotsissa nimenomaan demarivetoinen hallitus toi feministisen ulkopolitiikan osaksi valtiollista politiikkaa – ja Suomessa on ennenkin seurattu kiinnostuksella Ruotsin ulkopolitiikkaa. Demarien presidenttiehdokkaaksi valittu Tuula Haatainen on jatkanut feministisen ulkopolitiikan painottamista kampanjassaan ja puhunut tarpeesta purkaa alistavia rakenteita maailmasta. Ilta-Sanomien politiikan uutistuottaja Hanna Vesala totesi joulukuun lopussa, että feministisen ulkopolitiikan harjoittaminen olisi “ylevä ja tarpeellinen tavoite”, jossa Haataiseen viitaten analysoitaisiin ja haastettaisiin järjestelmällisellä tavalla ihmisoikeuksien yhdenvertaista toteuttamista estäviä rakenteita. Toisaalta, kuten Vesala alleviivaa, tämän ajatuksen avulla on vaikea saavuttaa laajaa suosiota Suomen nykyisessä turvallisuuspoliittisessa tilanteessa. Ei myöskään ole yksinkertaista ammentaa ajatuksia sellaisenaan toisesta maasta Suomen oloihin.

Vihreiden puoluevaltuuskunta hyväksyi syyskuussa 2016 ulko- ja turvallisuuspoliittisessa linjapaperissa linjauksen siitä, että turvallisuuspolitiikan tulisi olla feminististä. Käytännössä tämä ilmenisi esimerkiksi siviilikriisinhallinnassa ja sotilaallisessa kriisinhallinnassa, joissa tulisi näkyä kokonaisvaltainen lähestymistapa ja muun muassa ihmisoikeuksien ja tasa-arvon toteutumisen erityispainotus. Ennen kaikkea rauhantyöhön kaivattiin tuolloin lisää naisia ja vähemmistöryhmiä. Ruotsissa Ympäristöpuolue hyväksyi demarivetoisen feministisen ulkopolitiikan osana maan hallitusta.

Vasemmistoliiton vuonna 2017 hyväksytyssä ulko- ja turvallisuuspoliittisessa ohjelmassa ei asetuta feministisen ulkopolitiikan taakse mutta painotetaan tasa-arvon merkitystä yhteiskunnalle ja sen turvallisuudelle. Samaisessa ohjelmassa muun muassa korostetaan yleisesti tarvetta kehittää Euroopan unionia tasa-arvoa ja ihmisoikeuksia edistävänä yhteisönä. Voisi helposti kuvitella, että vastaavanlainen tavoitteenasettelu sopisi monelle suomalaiselle poliitikolle myös vihervasemmistolaisen politiikan kentän ulkopuolella.

Lähiympäristön turvallisuus ja arvomaailman asiat

Perustellusti voidaan myös kysyä, mitä uutta feministinen ulkopolitiikka tuo suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun. Puolueiden piiristä kantautuva perusteesi on, että feministinen ulkopolitiikka on lisä jo olemassa olevaan ulkopolitiikkaan.

Jos feministisen ulkopolitiikan keskeisenä piirteenä pidetään ihmisoikeuksien tasavertaista toteutumista estävien rakenteiden purkamista, törmätään helposti ideaalisen ja realistisen ulkopolitiikan konfliktiin, joka syntyy ristiriitatilanteista. Hyvä esimerkki lienee vuoden 2015 pakolais- ja siirtolaiskriisi ja se tapa, millä Euroopassa reagoitiin ihmisten laajamittaiseen liikkumiseen unionin alueelle. Tällöin ihmisten tasavertainen kohtelu enemmän tai vähemmän unohdettiin poliittisten realiteettien paineessa, mistä esimerkkinä Suomessa oli pelko maan sosiaaliturvajärjestelmän riittävyydestä siirtolaisaallon edessä. Samaa ajattelua esiintyi myös muualla Euroopassa, kuten Itä-Euroopassa. Ongelma ideaalin ja käytännön kohtaamisessa vie helposti tilaa myös siltä ajatukselta, että ideaalin painottamisessa on kyse usein nimenomaan tavasta keskustella.

Ruotsin ulkoministeri Margot Wallströmin mukaan feministinen ulkopolitiikka on muutoksen agenda, jolla pyritään käytännössä muuttamaan naisten perinteistä aliedustusta alalla jos toisella ja siten nostamaan uusia asioita ja näkökulmia keskustelun kohteeksi. Käytännössä feministisen ulkopolitiikan on nähty niin nostaneen asioita esiin kuin aiheuttaneen jonkin verran kipuilua Ruotsin vahvan aseteollisuuden vientipyrkimysten kanssa. Pyrkimys nostaa näkökulmia keskusteluun on kaksiteräinen miekka, kun pohditaan Suomen keskustelukulttuuria. Missä määrin keskivertokansalainen haluaa uusia teemoja mukaan Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittiseen ohjelmaan? Nykyisiä linjanvetoja dominoi Venäjän vastaisen rajan olemassaolo, oman kansallisen puolustuksen tilanne, kansan syvien rivien kriittisyys Natoa kohtaan sekä samaan aikaan tarve vahvistaa Euroopan unionia turvallisuuspoliittisena toimijana monin eri keinoin.

Niin Euroopan unioni kuin Nato ovat arvoyhteisöjä, joissa pelkkä mukanaolo on myös tapa viestiä omaa arvomaailmaa. Tähän liittyy muun muassa presidentti Martti Ahtisaaren näkemys siitä, että Nato on arvoyhteisö, johon Suomen olisi juuri arvojen vuoksi luontevaa liittyä. Tätä silmällä pitäen Suomen ulkopolitiikkaa koskevaa julkista keskustelua leimaa edelleen tietynlainen ristiriitaisuus: sotilasliitto Naton jäsenyyttä ei laajasti tueta, mutta toisaalta samaan aikaan Suomen ulkopoliittinen johto on tehnyt hartiavoimin töitä edistääkseen Euroopan unionin turvallisuuspolitiikkaa.

Euroopan unionin kohdalla Suomi haluaa vahvistaa nimenomaan turvallisuuteen liittyviä rakenteita. Niinpä herää kysymys, missä määrin Suomi voi samalla pyrkiä kehittämään rakenteita, joilla edesautetaan tasa-arvoa ja ihmisoikeuksien toteutumista. Radikaalin muutoksen airueeksi feministisestä ulkopolitiikasta ei Suomessa vielä ole, mutta teeman suurin arvo lienee nimenomaan suomalaisten arvomaailman ja sen ulkopoliittisten yhteyksien tarkentamisessa. Ehkä pystymme tästä näkökulmasta keskustellessamme paremmin hahmottamaan sitä, millä arvoilla määrittelemme omaa kansainvälistä asemaamme ja mitä se kertoo meistä itsestämme.

Puolueiden vähäiset aloitteet ja presidentinvaalien tiimoilta käyty keskustelu eivät anna odottaa radikaaleja muutoksia Suomen ulkopolitiikassa. Yhtä kaikki, uusia näkökulmia nostamaan pyrkivät poliittiset aloitteet ovat aina tervetulleita Suomen ulkopoliittiseen keskusteluun.