Tasavallan presidentti Sauli Niinistö pitämässä uudenvuodenpuhetta 2018. Kuva: Matti Porre/Tasavallan presidentin kanslia

Presidentinvaalien ensimmänen kierroksen historiallinen lopputulos noudatteli viimeiseen asti galluppien mukaista ennakkoasetelmaa. Tasavallan presidentin tehtäviä hoitaa jatkossakin Sauli Niinistö, joka jatkaa virassaan vielä toisen ja samalla viimeisen kuusivuotiskautensa ajan. Vaikka Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työnjako onkin perustunut valtioneuvoston ja presidentin väliseen yhteistyöhön, kuluneen muutaman vuoden linjatyö on henkilöitynyt presidenttiin. Samalla Suomen viime vuosien ulko- ja turvallisuuspolitiikassa muodostunut Sauli Niinistön linja vahvistuu.

Läntisyys ja katoava liittoutumattomuus

Sauli Niinistön ulko- ja turvallisuuspolitiikan pilarimalli on toiminut peruslähtökohtana Suomen asennoitumiselle eurooppalaiseen ja globaaliin toimintaympäristöön nykyisten suurvaltasuhteiden varjokaudella. Niinistön pilarimallin toimivuus on perustunut ajatukseen pilarien (kansallinen puolustus ja turvallisuus, läntinen integraatio, Venäjä-suhteet sekä kansainvälinen järjestelmä) tasapuolisesta ylläpitämisestä, jossa yksittäisten pilarien liiallinen korostaminen suhteessa toisiin luo mahdollisesti epävakautta. Pilarimallin puitteissa Niinistö on ajanut Suomen kansainvälisen aseman lujittamista läntisten kumppaneiden kanssa ja pyrkinyt siten vallitsevissa olosuhteissa lisäämään ulko- ja turvallisuuspolitiikan liikkumavaraa.

Läntisyyden korostuminen liittyy olennaisella tavalla Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan pitkän kaaren kehitykseen, jossa perinteinen puolueettomuus- ja sotilaallinen liittoutumattomuus -ajattelu ovat jäämässä historiaan. Eritasoiset läntiset keskinäisriippuvuudet tarkoittavat, ettei Suomi olisi kriisitilanteessa yksin. Suomen asema lännessä on yhä selkeämmin hahmotettavissa sekä institutionaalisesta näkökulmasta että ulkopoliittisen johdon käyttämässä retoriikassa. Niinistön kaudella läntinen integraatio ja kansallinen puolustus ovat nousseet Suomen turvallisuuspolitiikan näkyvämmäksi osaksi.

Niinistön jatkokautta ajatellen olisikin huomioitava, millä tavoin Suomen nykyinen ulko- ja turvallisuuspolitiikka on linjassa Suomen kylmän sodan jälkeisen länsi-integraation kanssa. Integraatio läntisiin puolustusverkostoihin ja instituutioihin on tuonut Suomelle vakautta, ja esimerkiksi presidentinvaalien alla Niinistö avasi ajatteluaan näiden verkostojen merkityksestä. Niinistön mukaan kriisitilanteessa Suomi olisi osa länttä. Suomen vahvan puolustuksen hän puolestaan perusteli toimivan eräänlaisena houkuttimena kansainväliselle puolustusyhteistyölle kriisitilanteessa. Viime kesänä voimaan tullut Puolustusvoimien uusi tehtävä kansainvälisen avun vastaanottamisesta ja antamisesta symboloi suomalaisen turvallisuusajattelun murrosta.

Niinistön linjassa puolustuspolitiikka toimii Suomen kansainvälisen yhteistyön keskeisenä ajurina. Lähentyneille suhteille Yhdysvaltojen, Naton ja Ruotsin kanssa on odotettavissa jatkoa myös tulevaisuudessa. Suomi on tiivistämässä puolustusyhteistyötään näiden kolmen keskeisen toimijan kanssa monikansallisten sotaharjoitusten muodossa, jonka lisäksi Suomella on edessään merkittäviä puolustusmateriaalihankintoja. Niinistön linjan länsi-integraation voidaan odottaa jatkuvan tiiviinä myös hänen jatkokaudellaan.

Luottamuksen ulko- ja turvallisuuspolitiikka

Vaikka presidentinvaalien tulos oli jokseenkin ennalta-arvattava, on Niinistön korkea kannatus itsessään merkittävä asia. Niinistön henkilökohtainen suosio ja suomalaisten luottamus ulkopolitiikan johtoon ovat molemminpuolisessa symbioosissa. Syyt tähän eivät liity pelkästään presidentti-instituution perinteiseen arvovaltaan tai julkisuudessa kehittyneeseen mielikuvaan Niinistöstä presidenttinä. Presidentinvaalin äänestystulos ja korkea luottamus ulkopoliittiseen johtajuuteen kertovat nykyisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan linjausten laajasta hyväksynnästä.

Vallitsevissa olosuhteissa Sauli Niinistö on omaksunut aktiivisen roolin sekä Suomen turvallisuuspolitiikan periaatteellisessa johtamisessa että sen käytännön toteuttamisessa. Nopeasti muuttuneessa turvallisuusympäristössä Niinistön pilarimalli ja aktiivinen vakauspolitiikka näyttävät muodostuneen laajaa luottamusta nauttivaksi turvallisuuspolitiikan linjaksi.

Niinistön linjassa luottamukseen nojaava ulkopolitiikka vaikuttaisi olevan olennainen toiminnan lähtökohta. Selkeimmin tämä on näkynyt kysymyksessä Nato-kansanäänestyksessä. Presidentinvaalien alla Niinistö toisti useaan otteeseen kantansa siitä, miten Suomen Nato-jäsenyyden suhteen kansan legitimiteetti olisi mitattava hyväksyttävällä tavalla. Mikäli näin ei tapahtuisi, olisi Niinistön mukaan uhkana syvä juopa kansalaisten keskuudessa.

Kansanäänestyspuheista huolimatta, Nato-jäsenyyskysymys on maamme ulkopoliittisen johdon päätös. Vaalien alla Niinistö kuvailikin, miten pääministeri ja presidentti ottaisivat tarvittaessa jäsenyyden hoidettavakseen. Kansanäänestyksen näkökulmasta Suomen Nato-jäsenyys ei ole nykyisillä kannatusluvuilla mahdollinen, mutta ulkopoliittisen johdon arvovalta olisi käytännössä asioita ja olosuhteita voimakkaasti muuttava asia. Lienee totta, että osittain tästä syystä Niinistö on pyrkinyt luomaan laajaa hyväksyntää ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan. Poliittista liikkumavaraa ja omia linjaratkaisuja on helpompi hallita, mikäli kansalaisten luottamus ulkopoliittista johtoa kohtaan säilyy korkeana. Suomen Nato-politiikka on samalla eräänlainen symboli Niinistön linjan tavasta toteuttaa ja johtaa ulkopolitiikkaa legitimiteetin ja hallittavuuden avulla.  

Pilareilla kohti tulevaa

Ensimmäisellä presidenttikaudellaan Niinistö on keskittynyt pilarimallin perusteiden rakentamiseen. Hänen jatkokautensa puolestaan tulee olemaan pitkälti pilareiden rakenteiden vahvistamista ja niiden juurruttamista suomalaiseen turvallisuusajatteluun. Niinistön johdolla rakennetulle linjalle vakioita ovat lähinnä olleet Suomen läntinen arvopohja ja turvallisuuden vahvistaminen tätä kautta, jotka ovat sinänsä vanhaa perua. Uutta on sen sijaan valitun linjan selkeämpi argumentaatio ja sitä kautta sen määrätietoinen rakentaminen.

Nykyiselle toimintalinjalle on myös ominaista, kuinka Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan ratkaisut ovat olleet yhdistelmä tietoisia valintoja ja olosuhteiden myötä syntyneitä mahdollisuuksia – näin on todennäköisesti myös seuraavan kuuden vuoden aikana. Päämäärät ovat abstrakteja eivätkä helposti tai selkeästi mitattavissa olevia kokonaisuuksia. Niinistön selkein ja merkittävin yksittäinen tavoite vaikuttaisi olevan Suomen pitäminen mahdollisten konfliktien ulkopuolella ja samalla yhtaikaa varmistaa, että mikäli tässä politiikassa epäonnistuttaisiin, Suomen paikka konfliktin keskellä olisi selkeästi lännessä. Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittisen johdon tavoitteissa on kuitenkin samalla selventämiseen liittyvä haaste. Selkeästi avattujen päämäärien vähäisyys ei välttämättä välitä kansalaisille yhtenäistä käsitystä esimerkiksi Suomen nykyisestä turvallisuusasemasta. Kyselyjen mukaan puolet suomalaisista kokee Suomen olevan puolueeton valtio. Näin on, vaikka Niinistö itse on muun muassa presidentinvaalien alla korostanut Suomen olevan osa länttä hypoteettisessa konfliktissa.

Pilarimallin tulevaisuus näyttää joka tapauksessa vakaalta. Kuva kansainvälisesti yhteistyökykyisestä ja -haluisesta Suomesta, joka ylläpitää itsenäistä puolustusta, on osoittautunut ketteräksi tavaksi luovia toimintaympäristön murroksissa. Pilarimallia arvostellaan ajoittain ”aidalla istumiseksi” tai linjattomuudeksi, mutta se ansaitsee kuitenkin tunnustusta. Pilareiden puitteissa Suomi kykenee jatkamaan ja ylläpitämään Suomen länsi-integroitunutta ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa ja samalla tiettyyn pisteeseen asti hallitsemaan Venäjä-dilemmaansa. Niinistön linjan pilarimallin suurin heikkous piilee kuitenkin siinä, että se on suunniteltu lähinnä nopeampaan sopeutumiseen suhteessa turvallisuusympäristön muutoksiin, mutta sitä ei koskaan suunniteltu ohjaamaan Suomesta riippumattomia suurempia kehityslinjoja – tähän se ei valitettavasti kykene. Siten pilarimallin toteuttamisen tahti ja suunta riippuvat suurelta osin siitä, mihin suuntaan Euroopan turvallisuusrakenteet ja Suomen lähialueen toimijat kehittyvät.

Tiivistettynä, Niinistön linjan pilarimalli ei ole itseisarvoinen loppuratkaisu vaan ennemminkin ulko- ja turvallisuuspolitiikan työkalupakki, joka soveltuu erityisesti aiempaa nopeampaan sopeutumiseen suhteessa turvallisuusympäristön muutoksiin. Turvallisuuspolitiikan ohjenuorana se kuvastaa, miten Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka ei ole tavanomaisessa asennossa, vaan virittyneessä tilassa Europaan turvallisuustilanteen muutosten seuraksena. Niinistön linjassa on kyse Suomen turvallisuuden vakauden ylläpitämisestä legitimiteetin ja huolellisen hallittavuuden avulla jännitteisessä ja kireässä toimintaympäristössä.