Kuva: kremlin.ru

Ranskan presidentti Emmanuel Macron on pyrkinyt täyttämään kansainvälisen politiikan johtajuustyhjiltä. Mitä ulkopolitiikkaan tulee, Macron ei ole yksinomaan harmoniaa tavoitteleva idealisti, vaan hänellä on realistinen agenda, joka tähtää Ranskan maailmanpoliittisen aseman vahvistamiseen. 

Uudenvuodenpuheessaan Ranskan diplomaattikunnalle presidentti Emmanuel Macron avasi ulkopoliittista maailmannäkemystään alleviivaamalla multilateralismin eli monenkeskisen maailmanpoliittisen päätöksenteon tärkeyttä. Macron alleviivaa kansainvälisten, dialogiin pyrkivien instituutioiden merkitystä ja liberaalia, länsimaisille arvoille perustuvaa maailmanjärjestystä. Toisaalta Macron suosii myös moninapaista maailmanjärjestystä, jossa yhden tai kahden johtavan supervaltion sijaan pienemmätkin valtiot pääsevät ääneen. Hätkähdyttävä asia ulkopolitiikkaan perehtyneelle puheessa oli se, että Macron ylipäänsä näki tärkeäksi puolustaa maailmanjärjestystä, joka on kylmän sodan päättymisen jälkeen nähty YK:n ja EU:n kaltaisten toimijoiden myötä itsestään selvänä. Mikä mielenkiintoisinta, Suomessakin on huomattu sama trendi ja nähty tarve EU:n ja YK:n tukemiselle, mistä presidentti Niinistön uudenvuodenpuhe on vahva esimerkki.

Macronin esilletulo moninapaisen ja monenkeskisen maailmanpolitikan kannattajana kuvastaakin sitä, että maailmanpoliittiselle näyttämölle on syntynyt tyhjiö, jossa Macron on nähnyt ulkopoliittisen momenttinsa. Yhdysvallat kärsii Trumpin presidenttiyden tuomista sisäpoliittisista repeämistä ja ulkopoliittisesta sekavuudesta, EU:lla on sisäinen kriisi muun muassa brexitistä ja Saksan sisäisistä ongelmista johtuen ja Syyrian sota pitkittyy. Näiden haasteiden myötä onkin syntynyt tilanne, jossa ulkopolitiikkaa ryhdytään herkästi käymään kahden kesken tai pienissä piireissä neuvottelujen toimivuuden takaamiseksi. Esimerkki tästä on Venäjän, Iranin ja Turkin aloite ratkaista keskenään Syyrian kriisi, Yhdysvaltojen vetäytyminen Tyynenmeren vapaakauppasopimuksesta tai Britannian halu neuvotella kaikki ulkomaansuhteensa vastedes kahdenvälisesti. Kuvaavaa myös on, että vuodenvaihteessa YK:n budjettia leikattiin Yhdysvaltojen toiveesta tuntuvasti.

Tässä kaikessa Macron ui vastavirtaan: hänestä YK:n roolia Syyrian rauhanprosessissa pitää kasvattaa, ja hän haluaisi nähdä Ranskan aktiivisena toimijana entistä vahvemmassa EU:ssa. Toki Macron on harjoittanut myös itse bilateraalisia suhteita ohi EU:n, joista esimerkkejä ovat tapaamiset Trumpin ja Putinin kanssa sekä valtiovierailu Kiinaan. Macron puhuu mielellään multilateralismista näidenkin suhteiden ajajana, esimerkiksi Kiinassa hän peräänkuulutti Kiinan merkitystä Pohjois-Korean kanssa neuvoteltaessa. Silti on selvää, että Macron ei ole suinkaan maailmanpoliittisessa näkemyksessään yksinomaan harmoniaan pyrkivä idealisti, vaan hänellä on realistin agenda: Ranskan rooli maailmanpolitikassa voi vahvistua, jos se kykenee täyttämään Yhdysvaltojen, Saksan ja Ison-Britannian jättämän tyhjiön. “Tässä moninapaisessa ja epävakaassa maailmassa meidän on pidettävä omista eduistamme huolta”, Macron ilmoitti kesäisessä ulkopoliittisessa linjapuheessaan. Onnistuakseen Ranska tarvitsee kansainvälisiä kumppanuuksia, eikä Macron sulje ketään valtionjohtajaa pois agendaltaan: siinä missä François Hollande ei suostunut tapaamaan Putinia, Macron kutsui hänet Versaillesin palatsiin, mikä voidaan nähdä realistin vastauksena vuoden takaisen presidenttikampanjan viestittämästä tarpeesta avautua Venäjän suuntaan.

Vaikka Macronin ulkopolitiikan intressi talouden ja vaikutusvallan vahvistajana on selvä, hän haluaa säilyttää kuorensa ja viestinsä kuitenkin idealistisena. Esimerkki tästä on Macronin suora vastaus Presidentti Trumpin päätökseen vetäytyä Pariisin ilmastosopimuksesta teettämällä ”Make the planet great again” -video ja hanke, jonka pääasiallinen sisältö on houkuttaa yrityksiä ja tutkijoita Yhdysvalloista Ranskaan. Samalla viesti ympäristöystävällisestä presidentistä välittyi vahvasti. Kampanjansa ja presidenttiytensä alkuaikana Macron profiloitui pakolaisia vastaanottavana presidenttinä, mutta uuden pakolaislain myötä, joka erottelee turvapaikanhakijat niin sanotuista elinkeinopakolaisista, hän osoittaa kuuntelevansa niitäkin ranskalaisia, jotka äänestivät viime vaaleissa Le Peniä.

Macronin presidenttiys ei ole alkanut myötätuulessa: alhaisella kannatuksella valitun presidentin kannatusluvut ovat alhaisempia kuin historiallisen epäsuositun Hollanden luvut olivat samaan aikaan: vain 34 prosentilla ranskalaisista on myönteinen käsitys Macronista siinä missä 36 prosentilla oli myönteinen käsitys Hollandesta tämän presidenttikauden alkuaikona. Marine Le Penin ehdokkuus jakoi ranskalaisen äänestäjäkunnan selkeästi kahtia, minkä lisäksi Jean-Luc Mélenchonin kampanja elvytti perinteisen ranskalaisen äärivasemmiston. Tässä asetelmassa Macronin keskustaoikeistolainen agenda saa vähän kannatusta, varsinkin kun Macron on ajautunut varsinaisissa päätöksissään enemmän oikealle kuin mitä hän kampanjansa aikana antoi ymmärtää: hän on esimerkiksi leikannut julkista sektoria rankasti. Macron ajautuikin kesällä illmiriitaan armeijan komentajan kanssa. Komentaja jätti lopulta tehtävänsä, koska näki Macronin vaativan armeijalta liikoja samaan aikaan kun hän leikkasi armeijan budjettia.  Toisin sanoen Macronin lupaus politiikasta, joka ei ole oikealla tai vasemmalla, on osoittautunut oikeistolaiseksi samaan aikaan kun hänen tavaramerkiksi muodostuneesta nuorekkaasta karismastaan on alkanut hävitä uutuuden viehätys. Sisäpolitiikassa Macron kohtaa lähes mahdottoman haasteen, eli Le Penin ja Mélenchonin kannattajien samanaikaisen miellyttämisen sekä omien epäselvien lupaustensa toteuttamisen. Tässä tilanteessa onnistuminen ulkopolitiikassa onkin Macronille paras keino ranskalaisten suosion saavuttamiseksi.

Macronin ulkopoliittinen viestintä kertoo tarinaa Ranskasta, joka on ottanut tehtäväkseen progressiivisuuden, kansainvälisyyden ja humaaniuden jatkamisen sekasortoisessa, taantuvassa maailmassa, mutta Macronin tekoja ohjaa tarkka käsitys Ranskan suhteellisesta edusta ja äänestäjäkuntansa miellyttämisestä, vaikka kansallinen intressi on vähemmän esillä kuin esimerkiksi Charles de Gaullen retoriikassa.  Idealistinen puhe oli varsinkin osa Macronin vaalikampanjaa, jonka aikaan hän esimerkiksi teki hyvin tärkeän esiintulon Ranskan historiapolitiikan arvioijana: Macron puhui avoimesti Ranskan siirtomaakauden vääryyksistä ja Ranskan vastuusta niistä. Macronin realistinen puoli tulee sen sijaan esille hänen käytännön teoissaan presidenttinä: Macron on tehnyt valtansa ensimmäisinä kuukausina selväksi, että Ranska pyrkii säilymään aktiivisena ranskankielisessä Afrikassa, mistä kertovat hänen lukuisat vierailunsa muun muassa Maliin, Burkina Fasoon, Ghanaan ja Norsunluurannikolle jo puolen vuoden sisällä.

Tapa, jolla Macron kertoi ulkopoliittisesta visiostaan, kuvastaa sitä, kuinka Macron haluaa takaisin jossain määrin menneen maailman: ”Ranskan on löydettävä oikea paikkansa maailman kansojen konsertissa”. ”Kansojen konsertti” tuo kuuntelijalle mieleen lähinnä Wienin tanssivaa kongressia muistuttavan multilateraaliseen yhteistyöhön pyrkivän, kompromissihakuisen suurvaltojen välisen diplomatian, mikä ei Trumpin johtaman Yhdysvaltojen ja sekasortoisen EU:n aikana ole enää selviö. Macron on itse huolissaan tämänkaltaisen maailman katoamisesta: korjatakseen trendin hän aikoo kutsua marraskuussa Pariisissa koolle kansainvälisen huipputapaamisen valtiojohtajien kesken puhuakseen, omien sanojensa mukaan, ”maailman järjestämisen tulevaisuudesta, koska kompromissihakuinen maailmanjärjestys on muuttumassa”.

Vaikka Macron on vetänyt tikkua Yhdysvaltain kanssa Trumpin ilmastopolitiikkaa koskevassa kritiikissään, Macron on kuitenkin Ranskan presidenttien joukossa Nato-myönteisimmästä päästä. Macron ei EU-myönteisyydestään huolimatta kannata EU:n  strategista autonomiaa Natosta – Macronille Nato on yksi moninapaisuuden avaintekijöistä yhdessä EU:n ja YK:n kanssa. Macron sen sijaan haluaa syventää eurooppalaista puolustusyhteistyötä esimerkiksi perustamalla “Armeija-Erasmuksen”, jossa asepalveluksen voisi suorittaa missä tahansa EU:n jäsenvaltiossa. Näin ollen eurooppalainen puolustusyhteistyö on Macronille tapa luoda identiteettiä, eikä tapa pyrkiä puolustukselliseen omavaraisuuteen.

Kallistuuko Macron sitten enemmän idealismin vai realismin puolelle? Ranskalaisten tutkijoiden yksimielinen vastaus tähän on, että Macronin presidenttiys on ilman muuta ollut paluuta realismiin. Macronin idealismin voidaan nähdä olleen enemmän olennainen osa hänen kampanjansa aikana luomaansa karismaa – hän halusi tulla nähdyksi raikkaana tuulahduksena ummehtuneessa ranskalaisessa politiikassa, ja tähän puheet Ranskan siirtomaavallan aikaisten tekojen tuomitsemisesta ja pakolaisten vastaanottamisesta istuivat hyvin. Presidenttinä Macron on kuitenkin ainakin toistaiseksi miettinyt ensisijaisesti kahta asiaa: sellaisen maailmanjärjestyksen ylläpitoa, jossa Ranskan kaltainen keskikokoinen valta saisi maksimaalisen suhteellisen edun ja sellaisen ulkopolitiikan luomista, joka saisi hänen alhaisen kannatuksensa Ranskassa nousuun.  

Macron on selvästi huomannut ulkopoliittisen momentin, jossa aktiivinen Ranska voi nousta arvojohtajaksi ainakin Euroopassa, ellei maailmassa. Angela Merkelin joutuessa keskittymään Saksan sisäisiin asioihin Macron on nähnyt asiakseen perinteisesti Saksan ja Ranskan yhdessä ajaman Eurooppa-mielisyyden vaalimisen. Strategia on riskipeliä siinä mielessä, että moninapaisen diplomatian kannattaja ui maailmanpoliittisten trendien vastavirtaan. Onnistuessaan Macron taas saisi ulkopoliittisen arvovallan lisäksi kannatusta omassa maassaan, jossa hänen sisäpolitiikkansa saa selvästi vähemmän kannatusta kuin hänen ulkopolitiikkansa. Macronin haaste kuitenkin on se, miten hänen visionsa Ranskasta kiinteänä osana Eurooppaa istuu hänen maansa sisäpolitikkaan, jossa uskonnollis-etniset identiteettikysymykset nostavat päätään ja viime vuosien euro-optimismi on muuttumassa huoleksi oman kulttuurin säilymisestä.