Kansainvälisen yhteisön argumentoinnissa naisten osallistumista rauhanneuvotteluihin perustellaan milloin naisten sovittelevalla luonteella, milloin kustannustehokkuudella. Libyassa ja Syyriassa toimii kuitenkin liikkeitä, jotka haastavat niin vallitsevat rauhanprosessit kuin naisille tarjotun sovittelijan roolin.

Vuonna 2000 hyväksytty YK:n päätöslauselma 1325 ”Naiset, rauha ja turvallisuus” on nähty merkkipaaluna naisten huomioimiselle konfliktitilanteissa ja niiden ratkaisussa. Päätöslauselma nosti naisten oikeudet ensimmäistä kertaa YK:n turvallisuusneuvoston agendalle. Se peräänkuuluttaa muun muassa sukupuolinäkökulman huomioimista kaikessa YK:n toiminnassa, naisten ja tyttöjen suojelemista konflikteissa sekä naisten osallistamista konfliktien ehkäisyyn ja ratkaisuun. Myöhemmin ajatusta naisten osallistumisesta konfliktinratkaisuun on vahvistettu useilla päätöslauselmilla.

Naisia ei kuitenkaan edelleenkään nähdä virallisissa neuvottelupöydissä. UN Womenin mukaan vuosien 2008 ja 2012 välillä solmituista 61 rauhansopimuksesta naisia oli allekirjoittajina kahdessa. Rauhanneuvottelut nähdään yhä poikkeustilana, jota ei saa vaarantaa ylimääräisillä vaatimuksilla naisten osallisuudesta. Neuvotteluissa kuullut äänet tulevat kuitenkin määrittämään konfliktin jälkeistä yhteiskuntajärjestystä.

Päätöslauselma 1325:n tavoitteiden heikkoa toteutumista rauhanneuvotteluissa voi pyrkiä ymmärtämään tarkastelemalla sen mielekkyyttä Lähi-idän kontekstissa. Rauhanprosesseissa, joissa YK on ajanut naisten osallistamista neuvonannon tai erilaisten työpajojen muodossa, edustuspaikoille päässeet naiset ovat usein olleet yhteiskunnan yläluokkaa tai näkyviä poliittisia toimijoita. Tätä kautta rauhanneuvotteluissa esiin pääsevä ääni on naisten kohdalla jopa miehiä selkeämmin eliitin ääni.

Rauhanneuvotteluissa esiin pääsevä ääni on naisten kohdalla jopa miehiä selkeämmin eliitin ääni.

Klikkaa twiitataksesi.

Myös kansalaisyhteiskunnan tasolla kansainvälinen yhteisö tukee hankkeita, jotka soveltuvat päätöslauselma 1325:n asettamaan muottiin. Tähän kuuluu ajatus naisten poliittiset erot ylittävästä solidaarisuudesta ja sovittelevasta luonteesta, ja sitä edustaa esimerkiksi International Women’s Commission (IWC). Israelilaisista, palestiinalaisista ja kansainvälisistä edustajista koostuneen IWC:n tehtävänä oli valvoa 1325:n toimeenpanoa Israelissa ja Palestiinassa. Ryhmä hajosi vuonna 2010 poliittisiin erimielisyyksiin pettäen näin odotukset naisten välisen yhteistyön harmoniasta.   

Etenkin arabikevään jälkeen naiset ympäri Lähi-idän ovat näkyvästi vaatineet pääsyä neuvottelupöytiin. Samalla Syyriassa ja Libyassa on noussut omaehtoisempia liikkeitä, jotka haastavat kansainvälisen yhteisön johtamat rauhanprosessit.

Naisjärjestöt Lähi-idässä

Useissa Lähi-idän maissa naisjärjestöjä jakavat etenkin sosioekonominen status, erot kaupungeissa ja maaseudulla asuvien välillä sekä suhde uskontoon. Islamilaiset järjestöt oikeuttavat uudistusvaatimuksensa islamin kautta, kun taas sekulaarit järjestöt ankkuroituvat yleensä kansainvälisiin ihmisoikeussopimuksiin. Sekulaareja ja uskonnollisia naisjärjestöjä erottavat usein näkemykset siitä, mitkä tekijät yhteiskunnassa ovat keskeisimpiä esteitä naisten oikeuksien toteutumiselle. Päätöslauselma 1325 on toiminut etenkin sekulaarien järjestöjen välineenä muun muassa Tunisiassa ja Irakissa.

Arabikevään myötä naisten asiaa ajava aktivismi sai uutta pontta. Hallintoa vastustavalla naisaktivismilla on pitkät juuret esimerkiksi Egyptin historiassa. Naisten järjestäytyminen oli kuitenkin Hosni Mubarakin alla pitkälti valtion hallinnassa ja hoidettiin maan ensimmäisen naisen kautta. Vuoden 2011 vallankumous avasi naisille poliittista tilaa ja moninkertaisti naisjärjestöjen määrän, vaikka kansalaisjärjestöjen ajojahti onkin sittemmin johtanut myös näiden järjestöjen toiminnan rajoittamiseen.

Vallankumousaalto muutti myös sitä, miten naisten yhteiskunnallista osallistumista oikeutettiin. Niin sekulaarien kuin uskonnollistenkin naisliikkeiden argumenteissa korostui naisten rooli autoritaaristen johtajien kaatamisessa, ja naisten oikeudet kietoutuivat heidän rooliinsa vallankumouksissa. Naiset ovat pyrkineet osallisiksi valtionrakentamisessa näistä lähtökohdista muun muassa Tunisiassa ja Egyptissä, sekä osallisiksi rauhanneuvotteluissa Syyriassa, Libyassa ja Jemenissä.

Jakautunut Syyria

Eliitin ja kansalaisyhteiskunnan vastakkainasettelu tulee esille Syyrian kontekstissa. Ennen vallankumousta Bashar al-Assadin hallinnon virallinen kanta oli, että maassa toimi vain yksi naisjärjestö, The General Women’s Union, joka myös sai rahoitusta hallitukselta. Itsenäisten naisjärjestöjen toiminta on viime vuosina ajautunut yhä ahtaammalle.

Syyrian hallitusta vastustavat naiset olivat sankoin joukoin mukana vuoden 2011 mielenosoituksissa ja toimivat seuraavina vuosina osana rauhanaktivismia. Geneven rauhanneuvottelujen alkaessa vuonna 2012 naiset kuitenkin jäivät neuvottelujen ulkopuolelle. Vuodesta 2016 alkaen neuvotteluissa naisia oli mukana kolme sekä opposition että hallituksen virallisissa delegaatioissa. YK:n erityisedustaja Staffan de Misturan mukaan naisia ei kuitenkaan neuvotteluissa kohdeltu tosiasiallisina osallistujina, ja heidän puheoikeuttaan rajoitettiin. Tästä syystä de Mistura kokosi 12 naisesta koostuvan neuvonantajaryhmän, The Syrian Women’s Advisory Boardin (WAB). Ryhmä on osa epävirallisia, niin kutsuttuja toisen asteen (Track II) neuvotteluja. Naiset osallistuvat konsultoimalla de Misturaa, jonka on määrä välittää näiden ajatukset virallisiin neuvotteluihin.  

WAB:n idea on edustaa naisia yli poliittisten rajojen, ja yksi sen virallisista tavoitteista on sukupuolisensitiivisen näkökulman esiintuominen. YK:n kokoama ryhmä on kuitenkin herättänyt vastustusta niissä aktivisteissa, jotka kokevat, ettei ryhmä edusta syyrialaisia naisia, vaan Syyrian eliittiä. Etenkin Syyrian oppositio kritisoi ryhmän perustamista. Ryhmän perustaminen ei kuitenkaan johtanut oppositiota lisäämään naisia omaan delegaatioonsa, vaan vain luomaan oman naisneuvonantajiensa ryhmän.

Libya ja feministinen rauha

Myös Libyassa naiset olivat vuoden 2011 protestien keskiössä ja organisoimassa niin kutsuttua raivon päivää. Libyan ajauduttua uudelleen sisällissotaan vuonna 2014 YK kokosi päätöslauselma 1325:n hengessä 38 libyalaista naista luonnostelemaan naisten agendaa rauhanneuvotteluja varten. Myös myöhemmissä YK:n vetämissä neuvotteluissa naisjärjestöjen rooli on ollut neuvoa antava.

Samalla kansalaisyhteiskunnassa naiset ovat olleet aktiivisia maan pyrkiessä rauhanomaiseen poliittiseen siirtymään. Aktiivisin ryhmä on ollut Libyan Women’s Platform for Peace (LWPP), jonka perustajia on aktivisti Zahra Langhi. LWPP:n läpimurto oli sen vuonna 2011 ajama, paljon innostusta herättänyt vaalilaki, jonka seurauksena naiset voittivat seuraavissa parlamenttivaaleissa 16,5 prosenttia paikoista.

Konfliktien jatkuessa ryhmä on sittemmin kääntänyt kelkkansa ajamiensa muutosten suhteen. Langhi on nähnyt vaalilakiin keskittymisen virheenä, sillä se sai aikaan vain muodollisen muutoksen ilman syvempää muutosta ihmisten käsityksissä. Naisten määrällisen edustuksen sijaan Libyan olisi Langhin mukaan tullut keskittyä feminiineihin arvoihin, kuten myötätuntoon, yhteistyöhön ja armoon.

LWPP myös toiminut YK:n vetämän rauhanprosessin tarkkailijana. Se on kritisoinut YK:n toimia riittämättöminä kestävän rauhan aikaansaamiseksi ja peräänkuuluttanut positiivista rauhaa. Keskeinen viesti on, että militarisaatio on Libyan keskeisin ongelma, jota ylhäältä tulevat poliittiset aloitteet eivät ratkaise. Kansainvälisen yhteisön kiireen naiskiintiöiden, vaalien, vapaan lehdistön ja uuden perustuslain luomisessa nähdään johtaneen vain yhteiskunnan syvempään polarisaatioon.

Päätöslauselman rajoissa

Missä määrin 1325-agenda on edistänyt naisten osallistumista edellä mainituissa konteksteissa? Syyrian oppositio on esimerkki naisten aktiivisesta toiminnasta julkisessa tilassa, mutta poliittisuudessaan se istuu huonosti 1325-malliin. Syyriassa ajatus naisista rauhantekijöinä nähdään haitallisena, sillä se riisuu naiset poliittisuudesta. Esimerkiksi syyrialainen bloggaaja ja aktivisti Marcell Shehwaron on kritisoinut WBA:ta ja kyseenalaistanut naisten esittämisen rauhantekijöinä, jotka tuovat kaikki (mies)osapuolet yhteen. Opposition naiset haluavat näyttäytyä poliittisena voimana. Myös The Syrian Feminist Lobby kritisoi naisten typistämistä sovittelijoiksi irrallaan näiden poliittisista rooleista.

Esimerkiksi Fionnuala Ní Aolaín on kritisoinut 1325-agendaa sen kyvyttömyydestä ymmärtää naisten vastarintaa vallitsevia rauhanprosesseja kohtaan poliittisen voiman käyttämisenä. Naiset, jotka kritisoivat yleistä poliittista kontekstia, jäävät ”naiset, rauha ja turvallisuus” -kontekstin ulkopuolelle. YK pyrkii edistämään naisten poliittista toimijuutta, mutta se vaatii samalla tiettyyn muottiin muovautumista.  Päätöslauselman asettamat rajat ohjaavat naisjärjestöjen toimintaa, koska 1325:stä on tullut kansainvälisen yhteisön rahoituksen keskeisin viitekohta. Esimerkiksi LWPP toimii myös yhteistyössä YK:n alajärjestöjen kanssa.

YK pyrkii edistämään naisten poliittista toimijuutta, mutta se vaatii samalla tiettyyn muottiin muovautumista.

Klikkaa twiitataksesi.

Lähemmällä tarkastelulla myöskään Libyan naisaktivistien toiminta ei asetu 1325:n asettamiin rajoihin. Libyassa vaatimuksena on ollut maskuliinisina pidettyjen arvojen kyseenalaistaminen, ei naisten sisällyttäminen osaksi instituutioita, joiden nähdään olevan keskeisiä väkivaltaisen kulttuurin synnylle. Tässä suhteessa se eroaa päätöslauselmasta, joka ajaa naisten osuuden lisäämistä turvallisuussektorilla ja kansainvälisissä rauhanturvajoukoissa. Päätöslauselma 1325 ei haasta perinteistä, maskuliinista turvallisuuskäsitystä, vaan pikemminkin normalisoi militarisaation ja kansainvälisen turvallisuuskilpailun.

Ensisilmäykseltä vastakkaisia Libyan ja Syyrian opposition naisliikkeitä yhdistää se, että molemmat haastavat ulkovaltojen vetämien korkean tason neuvottelujen toimintamallit. Syyriassa aktivistit kieltäytyvät olemasta ”neuvonantajia valkoisille miehille”, Libyassa sodanvastainen feministinen diskurssi suhtautuu epäillen kansainvälisen yhteisön välineellistämiin rauhanprosesseihin. 1325:n epäpoliittinen luonne on ollut kritiikin aihe myös Palestiinassa, jossa sen tarjoamien toimintamahdollisuuksien on koettu rajoittuvan epäoikeudenmukaisena pidetyn tilanteen ylläpitämiseen. Aktivismi vallitsevaa järjestystä vastaan jää päätöslauselman tarjoaman kontekstin ulkopuolelle.

Lähi-idän rauhanprosessit tarjoavat yhden vastauksen päätöslauselma 1325:n heikkoon toteutumiseen: päätöslauselma ei anna työkaluja vakiintuneiden rakenteiden kyseenalaistamiseen. Lisäksi sen tarjoamat rajat naisten toimijuudelle ovat kovin kapeat ja jättävät huomiotta muut naisten toimintaa ohjaavat identiteetit, kuten kansallisuuden ja yhteiskunnallisen aseman.

Uusia näkökulmia

Olennainen osa päätöslauselma 1325:tä on ajatus kestävästä rauhasta. Kun naisten osallistumisessa keskitytään sen pragmaattisuuteen rauhan kestävyyden näkökulmasta, rauhanneuvotteluihin osallistuville naisille muotoutuvat kuitenkin eri standardit kuin miehille.

Erillisten naisista koostuvien neuvonantajaryhmien sijaan kansainvälisen yhteisön tulisi keskittyä nostamaan kuuluviin kansalaisyhteiskunnasta nousevia aloitteita. Eri naisliikkeiden kuuleminen on keskeistä neuvottelijoiden legitimiteetin varmistamiseksi. Naiseuden ja rauhan yhdistämisen retoriikassa alituisena vaarana on sukupuolittuneiden stereotypioiden vahvistaminen. Tästä syystä ajatusta naisten yhteiskunnallisesta toiminnasta tulisi 1325-perusteisessa toiminnassa ulottaa sovittelijan roolia laajemmalle.

Naiseuden ja rauhan yhdistämisen retoriikassa alituisena vaarana on sukupuolittuneiden stereotypioiden vahvistaminen.

Klikkaa twiitataksesi.

Syyrian ja Libyan naisilla on selkeitä valtavirran näkemyksistä eroavia käsityksiä rauhasta ja turvallisuudesta. Altavastaajina toimivien naisten rauhanliikkeiden suurin voima piilee niiden mahdollisuudessa tarkastella rakenteita uudesta näkökulmasta. Tätä kautta on mahdollista saada kuuluville myös todellisten vähemmistöjen ääntä osana valtioiden jälleenrakennusta.