Puolustusministeri Mattis puolustushaarakomentajien neuvoston kokouksessa. Kuva: Sgt. Brigitte N. Brantley

Kriisi Kiinan tai Venäjän kanssa nousevat keskeisimmiksi uhkakuviksi Yhdysvaltojen alkuvuonna julkaistussa uudessa puolustusstrategiassa. Strategiassa korostetaan yhä liittolaisten merkitystä, mutta painopisteen siirtyminen Yhdysvaltojen omien intressien suojeluun on ilmeinen.

Yhdysvaltojen puolustusministeriö julkaisi tammikuussa 2018 julkisen tiivistelmän uudesta puolustusstrategiasta (National Defense Strategy). Laatuaan se on nykyisen hallinnon ensimmäinen ja samalla tärkein julkaisu tähän asti, koska se esittelee valtionjohdon puolustukselliset prioriteetit veronmaksajille ja senaatille. Lisäksi se antaa viitteitä Yhdysvaltojen puolustuspoliittisesta linjasta, joka on ollut kysymysmerkki presidentti Donald Trumpin valinnan jälkeen.

Edellinen vastaava dokumentti julkaistiin kuusi vuotta sitten, ennen Ukrainan kriisiä ja Pohjois-Korean ohjuskokeita. Tämän vuoksi odotettavissa oli vähintään uhkakuvien päivitys. Strategian suuntaviivoista saatiin lukea jo joulukuussa, kun Valkoinen talo julkaisi kansallisen turvallisuusstrategian (National Security Strategy). Puolustusministeri James Mattisin allekirjoittaman tekstin suorasukaisuus tuli lähtökohdista huolimatta yllätyksenä. Strategian viesti on selkeä: suurimman uhkan Yhdysvalloille ja sen liittolaisille muodostavat Venäjä ja Kiina islamistisen terrorin sijaan.

Kiina ja Venäjä uhkaavat maailmanjärjestystä

Strategian mukaan pitkään jatkuneen länsimaisen demokratiakehityksen perustana on toisen maailmansodan jälkeen alkanut kumppanuuden syventäminen Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten välillä. Nyt Kiina ja Venäjä yrittävät horjuttaa tätä kehitystä ja ajaa omaa autoritaarista maailmankuvaansa käyttämällä taloudellisia ja sotilaallisia painostuskeinoja naapureihinsa.

Strategiassa Kiinan todetaan hakevan ensisijaisesti taloudellista hyötyä heikentämällä Yhdysvaltojen vaikutusvaltaa lähialueillaan. Asevoimien modernisoiminen ja sotilaallisen läsnäolon kasvattaminen ovat kuitenkin keinoja heikentää alueen liittolaisten suhteita Yhdysvaltoihin. Puolustusstrategian tavoitteena on parantaa Yhdysvaltojen ja Kiinan keskinäistä luottamusta ja kehittää avointa ja aggressioita välttävää vuoropuhelua myös sotilaallisissa asioissa.

Venäjän toimet taas nähdään kokonaisvaltaisena yrityksenä vaikuttaa lähialueen itsenäisten valtioiden päätöksentekoon. Perimmäisenä tavoitteena on heikentää Euroopan ja Naton yhtenäisyyttä ja rampauttaa näiden päätöksentekokyky, jolloin Venäjä kykenee muuttamaan politiikan ja talouden sääntöjä sille edullisiksi. Yhdysvaltojen kannalta asian tekee erityisen huolestuttavaksi Venäjän samanaikainen ydinaseiden modernisointi.

Vaikka Yhdysvallat näkee Kiinan huomattavasti voimakkaampana vastustajana, maiden väliset suhteet luovat kuitenkin paljon paremmat edellytykset yhteistyölle kuin vastakkainasettelu Venäjän kanssa. Kiinan intressejä edistää vakaa ja kehittyvä Aasia, vaikka aluekiistat aiheuttavatkin jännitteitä Etelä-Kiinan merellä. Venäjän nykyistä johtoa taas hyödyttää ympärillä lisääntyvä epävakaus, joten sen intressit ovat hyvin kaukana Yhdysvaltojen edusta.

Kahden suurvallan lisäksi strategiassa mainitaan haasteina Iran ja Pohjois-Korea. Molemmat nähdään alueellista epävakautta lisäävinä toimijoina. Lisäksi Pohjois-Korean ballististen ohjusten katsotaan uhkaavan jopa Amerikan mannerta.

Aiemmin prioriteettina ollut terrorismin torjunta mainitaan viimeisenä uhkakuvista. Terrorismin uhkaa torjutaan jatkossakin viranomaisyhteistyöllä, mutta tulkittavissa on, että uusiin Afganistanin ja Irakin kaltaisiin sotiin ei haluta sitoutua. Joukkotuhoaseiden leviämistä terroristien käyttöön pidetään kuitenkin entistä vakavampana uhkana, koska Pohjois-Korean kaltaiset valtiot saattavat rahoittaa toimintaansa myymällä esimerkiksi biologisia tai kemiallisia aseita.

Strategian viesti on selkeä: suurimman uhkan Yhdysvalloille ja sen liittolaisille muodostavat Venäjä ja Kiina.

Klikkaa twiitataksesi.

Ylivoima ei ole itsestäänselvyys taistelukentillä

Edellisissä puolustusstrategioissa todettiin Kiinan sotilaallisen suorituskyvyn kasvavan harppauksin ja uhkaavan Yhdysvaltojen valta-asemaa Tyynenmeren alueella 2030-luvulle siirryttäessä. Puolustusministeri Mattis taas toteaa strategiassa tylysti, että vuosikymmenen jatkuneet Yhdysvaltain säästöohjelmat ja Kiinan kehitys muodostavat yhtälön, jonka tuloksena ehdoton ylivoima on jo menetetty.

Perinteisesti tämän tason julkaisuissa on arvioitu lähivuosien kehitystä ja esitelty käynnissä olevia kehityshankkeita sekä todettu resurssien olevan riittämättömät. Tällä kertaa Mattis kuitenkin esittelee useita käytännön toimia, joilla kehityssuunnan pitäisi kääntyä. Joukkojen ”tappavuus” (lethality) mainitaan useita kertoja, ja se muodostaakin strategian mukaan perustan diplomatialle. Toisin sanoen Yhdysvaltojen ja vapaan demokratian etujen ajaminen on helpompaa, kun vastapuoli tietää häviävänsä, mikäli diplomatiasta siirrytään konfliktiin.

Yhdysvaltojen strategia on 2000-luvulla keskittynyt kasvattamaan maan ylivoimaa viholliseen nähden sekä laadullisesti että määrällisesti. Lähi-idän sodat ovat tähtitieteellisine hintalappuineen ohjanneet asevoimia lyömään mahdollisimman nopeasti vihollisen, joka ei kykene toimimaan kehittynyttä länsimaista aseteknologiaa vastaan. Uusien prioriteettien mukaan terroristien metsästys, vahva läsnäolo toiminta-alueella ja poliittisen tilanteen vakauttaminen jäävät vähemmälle huomiolle.

Sen sijaan omien intressien puolustaminen kehittynyttä suurvaltaa vastaan vaatii Yhdysvaltoja olemaan ”strategisesti ennustettava mutta operatiivisesti arvaamaton”. Ennustettavuudella tarkoitetaan tässä yhteydessä kehityshankkeisiin sitoutumista, ennustettavaa rahoitusta sekä erityisesti johdonmukaista toimintaa liittolaissuhteissa ja uusien kumppanuuksien luomista turvallisuuden ja talouden eri osa-alueilla. Liittolaisten merkitystä korostetaan dokumentissa useassa kohtaa, mutta painotetaan myös kaikkien vastuunkantoa ja osallistumista puolustuksen kehittämiseen. Tässä suhteessa linja ei suuresti poikkea aikaisemmasta politiikasta.

Kehityshankkeista tärkeimpinä mainitaan muun muassa ydinasepelotteen päivittäminen, avaruus- ja kybersuorituskykyjen kehittäminen, johtamisjärjestelmien taistelunkestävyyden parantaminen ja ohjuspuolustuksen päivittäminen. Ydinaseiden kehittäminen mainitaan listan kärkipäässä. Samaan aikaan Venäjä modernisoi omaa arsenaaliaan, joten viitteitä kiihtyvästä kilpavarustelusta on jo nähtävissä. Lisäksi hallinnollista byrokratiaa on kevennettävä rakenteellisilla ja toiminnallisilla muutoksilla. Ministeri Mattis haluaa karsia päällekkäistä hallintoa yhdistämällä toimintoja esimerkiksi puolustushaarojen välillä. Myös ylimmän johdon ja esikuntien henkilöstömäärää aiotaan pienentää.

Arvaamattomuudella taas pyritään vaikeuttamaan vastustajan kykyä toimia suunnitelmallisesti. Tavoitteeksi asetetaan nykyistä joustavampi joukkorakenne, joka toimii itsenäisempinä ja pienempinä osastoina, jolloin voiman keskittäminen niitä vastaan on vaikeaa. Käytännössä pysyviä joukkoja sijoitetaan tulevaisuudessa todennäköisesti kauemmas oletetusta taistelukentästä, jolloin yllätyshyökkäys niitä vastaan on epätodennäköisempää. Lukumäärällisesti joukkoja tullee olemaan vähemmän, mutta niillä on käytössään entistä enemmän tulivoimaa ja ilmakuljetuskalustoa. Kriisin uhatessa joukot kuljetetaan nopeasti ja hajautetusti toiminta-alueelle pelotteeksi tai torjumaan hyökkäys. Siirtymistä tuetaan voimakkaasti kaukovaikutteisilla aseilla. Onnistumiseen vaaditaan silloin myös parempaa suojausta ja logistista resilienssiä kohdealueella.

Kehitysehdotukset ovat sodankäynnin historiasta tuttuja, etenkin alivoimaisen puolustajan keinovalikoimasta. Yhdysvaltalaisessa ajattelutavassa on käynnissä kuitenkin suuri muutos, koska maa on perinteisesti luottanut massiiviseen ylivoimaan ja nyt se valmistautuu kohtaamaan haasteet keinoilla, joita se on itse joutunut kohtaamaan viime sodissa. Myöskin fraasi ”homeland is no longer a sanctuary” kertoo vakavasta suhtautumisesta esimerkiksi Pohjois-Korean ohjusohjelmaan.

Fraasi ”homeland is no longer a sanctuary” kertoo vakavasta suhtautumisesta esimerkiksi Pohjois-Korean ohjusohjelmaan.

Klikkaa twiitataksesi.

Sisäpolitiikka uudistusten haasteena

Yhdysvaltojen turvallisuuspolitiikkaa seuraavissa medioissa ja ajatushautomoissa Mattisin strategia on vastaanotettu pääasiassa erittäin positiivisesti. Poliittiseksi julkaisuksi turvallisuusympäristö ja tavoitteet ovat asiakirjassa selkeästi ja realistisesti määriteltyjä. Strategiassa esitetyt toimenpiteet parantaisivat väistämättä Yhdysvaltojen kykyä vastata Kiinan ja Venäjän asettamiin sotilaallisiin haasteisiin.

Viime vuosikymmenien teknologiauskovaisuuden jälkeen maininta henkilöstön osaamisen ja uusien keksintöjen tehokkaan hyödyntämisen kriittisistä rooleista on asia, jolle olisi syytä uhrata ajatuksia monessa muussakin länsimaisessa armeijassa. Ylivoimaisinkaan teknologia ei tuo haluttua vaikutusta, jos toimintatavat eivät ole tehokkaita ja jos uusien järjestelmien käyttöönotto vie vuosia. Teknologinen kehitys on välttämätöntä, mutta yritys ottaa aina käyttöön viimeisimmät sovellutukset isossa ja kankeassa organisaatiossa luo kierteen. Siinä uudet laitteet korvaavat edelliset ennen kuin näitäkään on opittu hyödyntämään täysimääräisesti tai teknisiä yksityiskohtia hiotaan viimeiseen asti ja tekniikka vanhenee ennen käyttöönottoa. Tähän asti edellä kuvattu tilanne on koskenut lähinnä johtamisjärjestelmiä, data-analytiikkaa, sensoreita ja täsmäaseita. Seuraavasta kehitysvaiheesta voittajana selviää se, joka kykenee saamaan parhaan hyödyn irti robotiikasta, keinoälystä ja koneoppimisesta.

Suurimmaksi ongelmaksi muodostunee rahoitus. Vaikka presidentti Trump on luvannut asevoimille lisärahoitusta, vaativat uudistukset ja vuosia jatkunut kehitysohjelmista säästäminen sotien vuoksi suuria investointeja lähivuosina. Mikäli Mattisin organisaatiouudistukset ja hallinnon keventäminen onnistuvat, syntyy säästöjä pitkällä aikavälillä mutta mahdolliset vaikutukset ulottuvat nykyisen vaalikauden yli. Jos rahoitus ei kasva radikaalisti jo nyt massiivisesta 600 miljardista dollarista, on hankintoja priorisoitava ja tukikohtia, varuskuntia ja laitoksia lakkautettava kotimaassa ja ulkomailla. Kuten Suomessa myös Yhdysvalloissa asevoimien toimipisteet ja puolustusteollisuus ovat alueensa merkittäviä työllistäjiä, joten osavaltioiden edustajat puolustavat viimeiseen asti omia äänestäjiään. Vihjauksia on löydettävissä myös Pentagonin organisaation ja toimintakulttuurin uudistamisesta, mikä herättää aina vastarintaa isossa ja byrokraattisessa organisaatiossa.

Kaikki kohdat strategiassa pyrkivät palauttamaan Yhdysvalloille sen aikaisemman yksiselitteisen sotilaallisen ylivoiman. Amerikkalaisesta realistisesta näkökulmasta se on varmin tapa luoda vakautta sekä puolustaa omia ja liittolaisten etuja. 2000-luvun alussa puolustusstrategioihinkin levinnyt laajan turvallisuuden käsite ei ole kadonnut tyystin, mutta esimerkiksi luonnonkatastrofeista ei ole enää ainuttakaan mainintaa potentiaalisena turvallisuusuhkana. Rivien välistä on havaittavissa, että Lähi-itä ja Afrikka jäävät jatkossa vähemmälle huomiolle. Samoin ”joustava joukkorakenne” tarkoittaa todellisuudessa pysyvien joukkojen keskittämistä paikkoihin, joista ne on nopeaa ja turvallista siirtää painopistealueille eli Eurooppaan ja Kiinan rannikolle. Strategia fokusoi siis aiempaa enemmän keskeisiin uhkatekijöihin.

Kaikki kohdat strategiassa pyrkivät palauttamaan Yhdysvalloille sen aikaisemman yksiselitteisen sotilaallisen ylivoiman.

Klikkaa twiitataksesi.

Liittolaissuhteiden vaaliminen on perinteisesti ollut itsestäänselvyys amerikkalaisessa politiikassa, mutta presidentti Trumpin impulsiivinen kommentointi ei edistä pitkäjänteistä yhteistyötä. Lisäksi Euroopan valtioiden kansallisten intressien sirpaloituminen vaikeuttaa yhtenäisyyden ja yhteensopivuuden kehittämistä, mikä taas palvelee erinomaisesti Venäjän intressejä.