Vaikka Suomen ja Ruotsin puolustusyhteistyössä on edetty varsin pitkälle, Suomessa ei täysin luoteta Ruotsiin vaan pelätään Ruotsin liittymistä Natoon. Lokakuun 1990 tapahtumista kumpuava epäluottamus on kuitenkin katteetonta.  

Luottamuksen tutkiminen on viime vuosina tullut kansainvälisen politiikan tutkijoiden keskuudessa yhä suositummaksi. Ihmiskunnan kimuranteimpien ongelmien ratkaisu vaatii valtioiden – tai pikemminkin valtiojohtajien – välistä luottamusta. Luottamuksen puute voi esimerkiksi estää näkemästä poliittisiin ratkaisuihin johtavien mahdollisuuksien ikkunoiden aukeamista ja pahimmillaan johtaa kriisien eskaloitumiseen. Täten myös tutkijoiden on pyrittävä ymmärtämään valtioiden välisten luottamussuhteiden monimuotoisuutta.

Epäluottamusta ei löydy pelkästään konfliktien riivaamista valtiosuhteista, vaan luottamuksen puute voi vaivata myös kypsiä, hyvin läheisiä suhteita. Vastikään julkaistussa tutkimuksessamme analysoimme Tapio Juntusen kanssa Suomessa Ruotsia kohtaan tunnettua epäluottamusta, joka on niin tutkimuksellisesti kuin poliittisesti mielenkiintoinen ilmiö.

Epäluottamus näkyy suomalaisessa julkisessa keskustelussa pelkona siitä, että Ruotsi päättäisi yllättäen hylätä nykyisen turvallisuuspoliittisen linjansa ja liittyä Natoon.

Epäluottamuksen juurisyyn paikantaminen ei ole vaikeaa. Tämänhetkinen kansainvälispoliittinen tilanne ja Ruotsissa käytävä turvallisuuspoliittinen keskustelu sekä muutokset julkisessa mielipiteessä ovat herättäneet suomalaisissa muistoja lokakuusta 1990, jolloin Ruotsi Suomen näkökulmasta yllättäen ilmoitti aikomuksestaan hakea EY:n jäseneksi. Vaikka suomalaiset diplomaatit ja ulkopolitiikan kommentaattorit olivat tuolloin panneet merkille erityisesti sosiaalidemokraattien muuttuneen suhtautumisen integraatioon, Ruotsin päätös yllätti Suomen valtiojohdon, erityisesti presidentti Mauno Koiviston. Hän koki Ruotsin jopa pettäneen Suomen rikkomalla hiljaista käytäntöä, jossa Pohjoismaat informoivat toisiaan merkittävistä ulkopoliittisista päätöksistä.

Koiviston pelkona oli meneillä olevien EY:n ja Euroopan vapaakauppa-alueen EFTAn välisten ETA-neuvotteluiden kariutuminen, joka oli silloisessa ympäristössä käytännössä tukkinut Suomen tien integraation syventämiseen. Vuonna 1990 Neuvostoliitto oli vielä pystyssä, YYA-sopimus voimassa ja puolueettomuuspolitiikka virallisena linjana. Näissä olosuhteissa Suomessa ei katsottu varsinaisen EY-jäsenyyden olleen mahdollinen. Ruotsin toimesta ei itsessään koitunut Suomelle lopulta sen suurempaa vahinkoa, mutta episodi jäi osaksi suomalaista ulkopoliittista muistia.

Tämänhetkisestä suomalaisesta keskustelusta onkin helppo löytää esimerkkejä epäluottamuksesta. Puolustusministeri Jussi Niinistö on muun muassa todennut, että Suomen on syytä jatkuvasti tarkkailla Ruotsin aikeita. Hänen edeltäjänsä Carl Haglund taasen totesi, että Ruotsi voi piankin hakea jäsenyyttä. Samanlaisia huolia on esittänyt myös ulkopolitiikan konkari Pertti Salolainen sekä entinen suurlähettiläs, professori Alpo Rusi. Helsingin Sanomat on taas spekuloinut, onko lahden takana tulossa yllätystä.

Ruotsissa suomalainen epäluottamus on huomioitu korkeimmalla mahdollisella tasolla. Sekä nykyinen turvallisuuspoliittinen johto että oppositiovoimat ovat pyrkineet vakuuttelemaan suomalaisia Ruotsin linjan pysyvyydestä. Niin ulkoministeri Margot Wallstörm, puolustusministeri Peter Hultqvist kuin pääministeri Stefan Löfven ovat painottaneet, että Ruotsi ei tee mitään yllättävää, vaan pysyy sotilasliittojen ulkopuolella. Maltillisen kokoomuksen puheenjohtaja Ulf Kristersson meni tammikuussa 2018 Sälenin turvallisuuskonferenssin puheessa jopa niin pitkälle, että hän myönsi Ruotsin toimineen huonosti syksyllä 1990.

Luottamuksen puute Ruotsia kohtaan on entistä mielenkiintoisempi ilmiö tilanteessa, jossa jo aiemmin tiiviin poliittisen suhteen ja kanssakäymisen rinnalle on noussut kahdenvälinen puolustusyhteistyö. Suomen useasta puolustuskumppanuudesta Ruotsi-yhteistyö on kenties kaikkein tärkein yhteistyömuoto.

Puolustusyhteistyön tekeminen vaatii keskinäistä luottamusta. Täten on selvää, että Suomen ja Ruotsin turvallisuuspoliittista suhdetta ei leimaa totaalinen epäluottamus. Tähän mennessä maiden välinen luottamus on varsinkin Suomen osalta ollut kuitenkin enemmänkin strategista; osapuolet ovat tunnistaneet yhteiset intressit ja ovat edenneet sen pohjalta. Suomalaisten kommentit kuitenkin kertovat siitä, että syvempi luottamus on vielä saavuttamatta. Vanhat muistot eivät ole kadonneet.

Luottamuksen näkökulmasta tapa, jolla maiden puolustusyhteistyössä on edetty, on ollut huomionarvoinen. Yhteistyössä ei ole haluttu esittää kovinkaan kunnianhimoisia pidemmän aikavälin tavoitteita, vaan kumppanuudessa on edetty käytännönläheisesti askel kerrallaan.

Luottamusnäkökulma ei yksinään selitä yhteistyön pragmaattisuutta, mutta hiljalleen etenevä yhteistyö on myös tapa rakentaa keskinäistä luottamusta Suomen ja Ruotsin välille. Luottamus ei ole siis vain yhteistyön ehto vaan myös sen lopputulos ja päämäärä.

Ottaen huomioon Suomen ja Ruotsin suhteiden tiiviyden, kansainvälisen tilanteen luonteen ja sen, että maiden välisen historian kipukohdat on tiedostettu, syksyn 1990 toisinto on epätodennäköinen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö Ruotsi voisi hakea Nato-jäsenyyttä. Jos näin tapahtuu, se tuskin olisi Suomelle yllätys.

Suomen ja Ruotsin yhteistyön edetessä myös keskinäisen suhteen panokset kuitenkin kovenevat ja entistä tiiviimmässä suhteessa maat väkisinkin asettavat kohtaloitaan yhä enemmän toistensa käsiin. Toivoa sopii, että kehittyvä yhteistyö rakentaa erityisesti maiden ulkoasiain- ja puolustushallintojen välille syvempää luottamussuhdetta, ja näin on osittain jo tapahtunutkin. Samalla olisi toivottavaa, että myös suomalaisessa poliittisessa keskustelussa päästäisiin hiljalleen ylitse lokakuun 1990 tapahtumista.

Tapio Juntusen ja Matti Pesun tutkimus “Mistrust within trust: Finnish–Swedish defence cooperation and the ghosts of the 1990 EC application incident” on julkaistu Hiski Haukkalan, Carina van de Weteringin ja Johanna Vuorelman toimittamassa teoksessa Trust in International Relations. Rationalist, Constructivist and Psychological Approaches (Routledge, 2018).