Oikeusministeri Antti Häkkänen, sisäministeri Paula Risikko ja puolustusministeri Jussi Niinistö esittelemässä tiedusteluun liittyviä hallituksen esityksiä 25.1.2018. (Kuva: Lauri Heikkinen/Valtioneuvoston kanslia)

Filosofian maisteri Viktor Rantala valmistelee historia-alan väitöskirjaa Helsingin yliopistossa aiheesta Suomen ja Ruotsin sotilastiedusteluyhteistyö kylmän sodan alkupuolella. Tämän lisäksi Rantala suorittaa strategian ja sotahistorian sivuaineopintoja Maanpuolustuskorkeakoulussa. Rantala on myös opettanut tiedustelun historiaan ja nykypäivään liittyviä teemoja Jyväskylän yliopiston kyberturvallisuuden maisteriohjelmassa. 

Tammikuussa 2018 Juha Sipilän hallitus antoi eduskunnalle esityksensä tiedustelulaeista, joiden tarkoitus on luoda säädösperusta ja lisätä tiedusteluvaltuuksia erityisesti ulkomaantiedusteluun ja tietoverkkotiedusteluun, mutta osaltaan myös kotimaan tiedusteluun. Takana on pitkä prosessi, jonka ensitahdit lyötiin alkuvuonna 2013, kun Suomen kyberturvallisuusstrategia julkistettiin.

Tiedustelulainsäädännön kehittämisen keskeisenä ajatuksena on, että Suomen tiedustelu ei valtuuksiltaan ole ajan tasalla vastatakseen nykypäivän yhä globalisoituneemman ja digitalisoituneemman toimintaympäristön uhkiin ja haasteisiin. Esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö on maininnut Suomen tiedustelun tason olevan ”kovin alhainen”, viitaten nimenomaan rajattuihin valtuuksiin, eikä esimerkiksi Suomen tiedustelun osaamiseen sinänsä. Tietoverkkotiedustelusta on sanottu, että Suomi on noin 15 vuotta myöhässä, kun taas salaista ulkomaantiedustelua emme ole harjoittaneet sitten toisen maailmansodan.

Tässä kirjoituksessa esitetään, että Suomen tiedustelun nykytilan ”alhainen taso” johtuu ennen kaikkea historiallisista syistä. Vaikka tekeillä olevasta tiedustelulainsäädännöstä on viime vuosina keskusteltu ajoittain hyvinkin vilkkaasti, on nykytilan historiallinen tausta jäänyt hyvin vähälle huomiolle.

Tiedustelun alasajo toisen maailmansodan jälkeen

Maailmansotien välisenä aikana ja toisen maailmansodan aikaan Suomen tiedustelu – niin sotilastiedustelu kuin turvallisuuspoliisi – oli pääasiassa hyvällä tasolla. Esimerkiksi sotien aikana radiosignaalitiedustelu ylsi monesti huippusuorituksiin. Tuohon aikaan tiedustelussa oli toisaalta myös värikkäitä ja kyseenalaisia vaiheita, kuten 1920- ja 30-luvulla harjoitettu venäläisten emigranttijärjestöjen tukeminen niiden taistelussa neuvostovaltaa vastaan tai toisen maailmansodan aikainen saksalaisyhteistyö, esimerkiksi ihmisluovutusten osalta. Nykyisenkaltaista oikeudellista tai parlamentaarista valvontaa ei juurikaan ollut ja valtuuksien osalta käytettiin niitä keinoja, joita siihen aikaan oli käytettävissä, kuten radiosignaalitiedustelua, kuvaustiedustelua tai henkilötiedustelua niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Toisen maailmansodan päättyminen muutti ratkaisevasti Suomen tiedustelun asemaa. Kesällä 1945 Suomen sotilasjohdolle oli muodostunut käsitys, jonka mukaan valvontakomissio, eli käytännössä Neuvostoliitto, olisi kieltänyt sotilastiedustelun toiminnan asekätkennän ja muiden varautumistoimien paljastumisen takia. Käsityksen perusteista ei ole koskaan saatu varmuutta, mutta sen mukaan suomalaiset toimivat ja kesän 1945 aikana sotilastiedustelu ajettiin alas lähes kokonaan. Salaiset tiedustelulajit, kuten radiotiedustelu ja henkilötiedustelu lakkautettiin ja sotilasvastatiedustelu siirrettiin valtiolliselle poliisille. Jäljelle jäi vahvasti typistetty pääesikunnan ulkomaanosasto, jonka tehtävinä olivat sotilasasiamiesten ohjaus ja yhteydenpito vieraan vallan sotilasasiamiehiin sekä sotilaspoliittisen tilanteen yleinen seuranta. Tiedonhankintakeinoina sallittiin vain sotilasasiamiehiltä saadut tiedot sekä julkiset lähteet. 1940-luvun loppupuolella ulkomaaosastossa palveli vain noin 20 henkilöä, joskin he olivat kokenutta tiedusteluväkeä. Sotilasasiamiehiäkin oli vuosina 1946–47 vain Tukholmassa.

Kesällä 1945 sotilastiedustelun alasajon yhteydessä myös turvallisuuspoliisi koki suuria muutoksia. Jatkosodan jälkeisessä muuttuneessa poliittisessa tilanteessa Valtiollinen poliisi ei voinut jatkaa entisellä poliittisella linjalla. Valvontakomission ja hallitukseen nousseiden kommunistien tuella Valtiollinen poliisi päätyi kommunistien käsiin vuonna 1945, muuttuen ns. punaiseksi Valpoksi. Se keskittyi ennen kaikkea asekätkennän tutkintaan sekä sodan aikaisten saksalaisten yhteistoimintamiesten jahtaamiseen. Toisin kuin sotilastiedustelu, punainen Valpo ei kärsinyt valtuuksien ja resurssien puutteista – pätevyyden puutteesta kylläkin  – mutta on epäselvää, palveliko punainen Valpo koko Suomen etua, vai oliko se ahtaasti vain SKP:n tai ehkä jopa Neuvostoliiton asialla.

Vaaran vuosien aikana Suomen poliittisen aseman ollessa hyvin epävarma tiedustelutoiminta oli lähes katastrofaalisessa tilassa. Kovinkaan hyvää ennakkovaroitusta Neuvostoliiton hyökkäyksestä tai kommunistien vallankaappauksesta tuolloisella tiedustelulla tuskin olisi saatu.

Tiedustelu rakennetaan uudestaan

Suomen poliittisen tilanteen vakiintuminen 1940-luvun lopulla avasi mahdollisuuden myös tiedustelun normalisoinnille. Kommunistien tiputtua hallituksesta 1948 ja tiettyjen Valpon väärinkäytösten paljastumisten johdosta Valtiollinen poliisi lakkautettiin ja sen tilalle perustettiin Suojelupoliisi vuonna 1949. Edeltäjävirastojen värikkäiden ja politisoituneiden vaiheiden takia Suojelupoliisin toiminta alkoi kuitenkin hyvin varovasti ja vaatimattomasti. Henkilökuntaa oli alussa vain 75 eikä Supolla ollut esitutkintavaltuuksia, saati oikeutta esimerkiksi puhelinkuunteluun taikka ulkomaantiedusteluun.

Suojelupoliisin tärkeimpiä tehtäviä kylmän sodan aikana olivat kommunistivalvonta ja neuvostotiedustelun torjunta, mutta myös länsimaiden tiedustelua torjuttiin tarvittaessa. Vaikka Supo oli edeltäjiään vähemmän politisoitunut, noudatti se kuitenkin kylmän sodan ajan politiikalle hyvin tyypillistä varovaisuutta. Laittoman tiedustelun torjunta ja kommunistivalvonta onnistui vähintäänkin kohtuullisesti, mistä yhtenä esimerkkinä on, että  kylmän sodan aikana maanpetostuomioita annettiin pitkälti yli sata. Vieraiden valtojen poliittisen tiedustelun, ja erityisesti Neuvostoliiton poliittisen tiedustelun – tuttavallisemmin kotiryssätoiminnan – torjunta taas ei poliittisista syistä oikein ollut mahdollista, ja se paisuikin hyvin suuriin mittasuhteisiin.  Vaikka kyseinen toiminta lienee yleensä ollut laillista, saattoi se silti olla vahingollista maan edulle ja turvallisuudelle, esimerkiksi altistamalla suomalaiset poliitikot vieraan vallan vaikutukselle. Voidaankin todeta, että Suojelupoliisi joutui sopeutumaan sen ajan YYA-henkiseen poliittiseen kulttuuriin tai ”maan tapaan”, jossa Suomen ulkosuhteita, mutta myös sisäpoliittisia asioita usein hoidettiin ulkovaltojen tiedustelupalveluiden välityksellä.

Samoihin aikoihin Supon perustamisen myötä myös sotilastiedustelua ryhdyttiin hiljalleen uudelleenrakentamaan. Aluksi vastatiedustelu palasi Puolustusvoimiin vuonna 1949 ja signaalitiedustelu aloitettiin jälleen seuraavana vuonna. 1950-luvun puolivälistä lähtien sotilastiedustelua alettiin rakentaa keskitetympään suuntaan, minkä seurauksena vuonna 1959 pääesikuntaan perustettiin sotien jälkeisen ajan ensimmäinen sotilastiedusteluorganisaatio. Toiminnan varovaisuudesta kertoo kuitenkin se, että se sai peitenimen tarkastustoimisto. Vasta vuonna 1968, jo aiemmin osastoksi laajentunut tarkastusosasto nimettiin tiedusteluosastoksi. 1970-luvulle tultaessa sotilastiedustelu oli jo vakiintunut osa Puolustusvoimia, ja keskeisimmäksi tiedustelulajiksi oli muodostunut signaalitiedustelu, vastatiedustelua ja sotilasasiamiestoimintaa unohtamatta.

Sotilastiedustelu toimi kuitenkin tiukasti sen ajan poliittisten raamien sisällä eikä salainen ulkomaantiedustelu ollut mahdollista. Tätä kuvastaa tiedustelupäällikkönä vuosina 1971-82 toimineen Raimo Heiskasen toteamus: ”Yksityisellä tiedolla ei rauhan aikana voi olla sellaista merkitystä, että sen saamiseksi kannattaa ottaa maamme asemaa koskevia riskejä”.

Kylmän sodan suomalaisesta tiedustelusta voidaan siis sanoa, että se keskittyi lähinnä sisäiseen tiedusteluun tai vastatiedusteluun sekä omalta alueelta harjoitettuun signaalitiedusteluun. Maamme vaikean ulkopoliittisen aseman vuoksi salaista ulkomaantiedustelua ei voitu harjoittaa. Suurlähettiläs René Nyberg on oivallisesti todennut, että Suomen tiedustelussa oli ”käsijarru päällä”. Onkin hieman paradoksaalista, että rajoitimme tiedusteluamme juuri Neuvostoliiton vuoksi, vaikka juuri Neuvostoliittoa olisikin pitänyt tiedustella erityisen tehokkaasti.

Kylmä sota päättyi – tiedustelun rajoitteet pysyvät

Kylmän sodan päättyminen poisti ulkopoliittiset rajoitteet tiedustelun kehittämiselle, mutta silti täysimittaista tiedustelua ei kehitetty. Yksi syy saattoi olla se, että 1990-luvulla moni muu asia vei huomion, kuten EU-jäsenyys tai uusi vaarattomaksi koettu itänaapuri. Tiettyjä muutoksia kuitenkin tapahtui. Jo vuonna 1989 Suojelupoliisi sai esitutkinta- ja pakkokeinovaltuudet tiettyihin rikoksiin, kuten maanpetosrikoksiin. Kylmän sodan päättyminen mahdollisti Supolle myös pääsyn Euroopan vakinaisiin yhteistyöelimiin, alkaen ns. Bernin klubin jäsenyydestä vuonna 1992. Syyskuun 11:nen iskut nostivat terrorismintorjunnan Supon ydintehtäviin, ja se, sekä erityisesti viime vuosien kehitys on nostanut Supon henkilöstömäärää melko voimakkaasti. Kansainvälisessä vertailussa Supo on kuitenkin edelleen pieni toimija eikä sillä ole valtuuksia tiedustella ulkomailla, saati tietoverkoissa.

Tätä kirjoitusta varten haastateltu puolustusvoimien entinen apulaistiedustelupäällikkö ja tiedustelulainsäädännön valmistelussa mukana ollut eversti (evp) Martti J. Kari toteaa, että 90-luvulla lisävaltuuksia ei pidetty tarpeellisena sotilastiedustelussa. Jo 1988 Puolustusvoimien signaalitiedustelua oli vuonna 1990 tiedustelupäälliköksi nousseen Yrjö Viitasaaren johdolla keskitetty ja vahvennettu Viestikoelaitoksen alaisuuteen, mikä lisäsi signaalitiedustelun kykyä, minkä lisäksi sotilasasiamiestoiminnan tasoa pidettiin hyvänä. Lisäksi, Venäjän alennustila 90-luvulla vähensi tiedustelun tarvetta, vaikka Venäjää ei Karin mukaan lakattukaan seuraamasta. Karin mukaan selkein muutos sotilastiedustelun toiminnassa kylmän sodan jälkeen on ollut tiedustelun mukaantulo kriisinhallintaoperaatioihin, alkaen Bosniasta vuonna 1996.

Toimintaympäristön muutos 2000-luvulla

Digitalisaation ja globalisaation myötä tiedustelun toimintaympäristö on muuttunut voimakkaasti. Jo vuosituhannen vaihteessa sotilaallista tietoliikennettä alettiin siirtää ilmasta digitaalisiin kaapeleihin, mikä on johtanut Suomen perinteisesti vahvan radiosignaalitiedustelun merkityksen vähentymiseen. Kybertoimintaympäristössä on entistä enemmän uhkia alkaen sabotaasi-iskuista ja vakoilusta. Paljon puhuttujen hybridiuhkien torjunnassa vastatiedustelulla on keskeinen merkitys. Lisäksi kansainvälisen terrorismin tulo Suomeen on teettänyt työtä siviilitiedustelulle.

Vuonna 2009 Ruotsissa tuli voimaan ns. FRA-laki, joka antoi Ruotsin signaalitiedustelulla oikeudet tiedustella Ruotsin rajat ylittävää tietoliikennettä. Karin mukaan vastaavanlaisesta laista keskusteltiin Suomen tiedustelun sisällä, mutta sitä ei joko pidetty tarpeellisena tai sen läpimenoon ei uskottu. Suomen julkisessa keskustelussa FRA-laki oli esillä lähinnä kielteisessä sävyssä. Suomessa niin poliitikot kuin julkinen ja yksityinenkin sektori olivat huolissaan siitä, että ruotsalaiset voivat seurata suomalaisten sähköposteja ja puheluja, kun taas vastaavanlaisen lain tarve Suomessa ei näytä olleen esillä. Syksyllä 2012 Suposta virkavapaalla ollut EU:n tiedustelukeskuksen päällikkö Ilkka Salmi ehdotti, että Suposta tehtäisiin tiedustelupalvelu, jolla olisi myös ulkomaantiedusteluvaltuudet. Suomalaisten päättäjien keskuudessa ehdotus sai varauksellisen vastaanoton.

Turvallisuusympäristön muuttuessa yhä haastavammaksi Suomessa suhtauduttiin vielä tämän vuosikymmenen alussa nihkeästi tiedusteluvaltuuksien kehittämiselle. Vuosi sitten toimittaja Olli Ainola kirjoitti kohutussa artikkelissaan, että sotilastiedustelun kehittämisen keskeisinä esteinä ovat olleet entinen presidentti Tarja Halonen ja entinen ulkoministeri Erkki Tuomioja. Ainolan väitteisiin ei ole löytynyt varsinaista vahvistusta ja Tuomioja kiisti ne heti alkuunsa. Yleisesti ottaen Tuomioja on suhtautunut tiedusteluun melko penseästi. Eversti Kari ei osaa sanoa Ainolan väitteisiin mitään varmaa, mutta toteaa niiden olevan lähellä hänen omaa mielipidettään. Pitivät Ainolan väitteet paikkansa tai ei, on todettava, että kyseisinä aikoina tiedusteluvaltuuksien lisäämistä vastusti Halosen ja Tuomiojan lisäksi moni muukin.

Ulkoministeriön verkkovakoilu muuttaa suunnan

Suomen tiedustelukyvyn kehittämisen kannalta vuonna 2013 paljastunut ulkoministeriön verkkovakoilutapaus osoittautui vedenjakajaksi. Vihje vuosia kestäneestä vakoilusta saatiin ulkomailta – todennäköisesti Ruotsista. Samassa yhteydessä kerrottiin, että suomalaiset eivät itse kyenneet havaitsemaan vakoilua, sillä Suomen viranomaisilla ei ollut pääsyä tietoverkkoihin. Tämä tapaus saikin monen päät kääntymään ja vain viikko tapauksen julkitulon jälkeen TP-UTVA päätti lainvalmistelun aloittamisesta. Eversti Kari toteaa, että vasta ulkoministeriön verkkovakoilu herätti laajemman ymmärryksen, että tiedustelulakia todella tarvitaan, koska emme tiedä mitä maamme verkoissa tapahtuu ja kuka siellä liikkuu.

TP-UTVAn päätöksestä käynnistyi prosessi, joka jatkuu vielä tänä päivänä. Nykyään lähes kaikki ovat yhtä mieltä tiedustelun kehittämisen tarpeesta, joskin yksityiskohdista ja lain säätämisjärjestyksestä on vielä eriäviä näkemyksiä. Näyttääkin siltä, että vasta kun tiedustelu osui omaan nilkkaan, Suomessa ymmärrettiin, että mekin tarvitsemme ajan tasalla olevaa tehokasta tiedustelua.

Kuten edellä on todettu, kylmän sodan aikana Suomi rajoitti omaehtoisesti tiedustelua vaikean ulkopoliittisen tilanteen takia. Kylmän sodan jälkeen ulkopoliittiset syyt rajoittaa tiedustelua katosivat, mutta tiedustelussa jäi käsijarru päälle. Voidaan toki väitellä, oliko tiedustelun rajoittaminen edes kylmän sodan aikana kovinkaan järkevää, mutta kylmän sodan jälkeen siihen on ollut entistä vähemmän perusteita. Nykyisessä digitalisaation ja globalisaation muovaamassa toimintaympäristössä tiedustelun alhainen taso ei ole mitenkään perusteltavissa. Myös Suomen sijainti suurvalta Venäjän naapurissa edellyttää, ja olisi itse asiassa aina edellyttänyt, tehokasta tiedustelukykyä erityisesti ulkomaantiedustelun osalta. Suomen on oltava mahdollisimman hyvin perillä Venäjän aikeista ja toiminnasta, riippumatta naapuruussuhteittemme laadusta.

Suomi ei voi olla tiedustelussa erityistapaus, kylmän sodan retoriikkaa mukaillen. Mallia voi ottaa Suomen lähimmästä naapurimaasta, hyvin samankaltaisia turvallisuusuhkia kohtaavasta Ruotsista, joka on harjoittanut täysmittaista tiedustelutoimintaa jo toisesta maailmansodasta lähtien. René Nybergiä lainatakseni: ”Jokaisessa maassa on tiedustelu – ellei oma, niin vieras”.