Bahmani, Airin & Jäntti, Bruno (2018) – Syyrian sota, Tammi.

Yhä jatkuva Syyrian sota on kiistatta yksi aikamme suurista tragedioista. Se on saanut Suomessa suhteellisen runsaasti mediahuomiota, mutta sen vaiheet ovat sen verran moninaisia, sen osapuolet lukuisia ja siihen liittyvät intressit niin monimutkaisia, ettei alati muuttuvasta kokonaiskuvasta ole helppo saada otetta. Tietokirjoilla onkin tärkeä roolinsa juuri laajemman näkökulman avaamisessa. Airin Bahmanin sekä Bruno Jäntin Syyrian sota (Tammi 2018) on tervetullut suomenkielinen lisä tätä tärkeää aihetta koskevaan kirjallisuuteen.

Kirjan mukaan se on ”tarkoitettu johdatukseksi Syyrian sodan problematiikkaan” (16) ja se on rakentunut useita eri aiheita käsittelevien tutkimushankkeiden lopputuloksena. Tämä on samanaikaisesti sekä kirjan vahvuus että heikkous. Kirja käsittelee Syyrian sotaan liittyviä teemoja varsin laajasti ja osin tuoreella ja totutusta poikkeavalla tavalla. Toisaalta lopputulos jää valitettavan pirstaleiseksi ja enemmän artikkelikokoelmaa kuin yhtenäistä tietokirjaa muistuttavaksi.

Syyrian sota alkaa luvulla, joka esittelee vuoden 2011 kansannousun taustaa Hafez Assadin luomassa ja hänen poikansa Bašar Assadin ylläpitämässä väkivaltaisessa poliisivaltiossa. Nuoremman Assadin noustua valtaan vuonna 2000 alkoi ”Damaskoksen keväänä” tunnettu liennytyskausi. Tämä kuitenkin päättyi pian. Poliisivaltio kovensi otettaan, sosiaalisen markkinatalouden nimellä kulkevat uudistukset kurjistivat maaseutua ja vuosien 2007–2008 poikkeuksellinen kuivuus voimisti kaupunkeihin kohdistunutta muuttoliikettä.

Toisessa luvussa esitellään arabikevään alkua ja Syyrian Daraassa maaliskuussa 2011 alkaneita mielenosoituksia. ”Kansannousun poliittinen maantiede” on erittäin kiinnostava näkökulma siihen, miten edeltävien vuosien alueellisen eriarvoistumisen vaikutukset ovat nähtävissä mielenosoitusten puhkeamisessa eri puolilla maata. Tämä linkittyy vahvasti ensimmäisen luvun näkökulmiin Assadien hallintojen talous- ja sosiaalipolitiikasta. Kolmas luku tarjoaa toimivan pikakelauksen siitä, miten vuoden 2011 protestit kukistettiin julmasti ja miten kansannousu muuttui avoimeksi ja jatkuvasti yhä verisemmäksi sodaksi.

Kirjan kolme ensimmäistä lukua ovat kiinnostavia, selkeästi kirjoitettuja ja informatiivisia. Ne ammentavat useasta laadukkaasta lähteestä ja niitä on elävöitetty kirjoittajien tekemillä haastatteluilla. Juuri tällainen kokonaisnäkemys ja syy-seuraussuhteiden hahmottaminen auttavat ymmärtämään ”Syyrian sodan problematiikkaa” kiinnostavalla tavalla. Luvut ovat kuitenkin valitettavan lyhyitä ja muodostavat vain noin kuudenneksen koko kirjan varsinaisen tekstin pituudesta. Tämä on harmi, sillä alkulukujen analyysin ja synteesin olisi mielellään nähnyt jatkuvan vielä paljon pidemmälle.

Teoksen loppuosa vaihtaa kerronnan tapaa merkittävästi. Myöhemmät luvut keskittyvät kukin yhteen konfliktin monista osapuolista tai ryhmittymään, kuten aseellisiin islamistiryhmiin ja Islamilaiseen valtioon (luvut 4 ja 5), Iraniin (luku 6), Hizbollahiin (luku 7), Venäjään (luku 8) sekä kurdeihin ja Turkkiin (luku 9). Joukosta puuttuu muutama tärkeä teema, kuten Assadin hallinnolle uskollisiksi jääneiden rooli sekä hallinnon toimet konfliktin aikana tai Vapaan Syyrian armeijan kohtalo. Nyt myös kurdit jäävät pitkälti Suomen ja Turkin suhteiden sinänsä lyhyen kritiikin varjoon. Kaikkea ei tietysti voi kattaa ja etenkin Irania, Hizbollahia ja Venäjää käsittelevät luvut sisältävät paljon kiinnostavaa tietoa.

Ajallisesti, poliittisesti ja maantieteellisesti monimutkaisen tilanteen esittely on vaikeaa millä tahansa rakenteella. Nyt valittu tapa jäsentää kirjan lukuja eri ryhmien mukaan on yksi, varsin looginen mahdollisuus. Sen hintana on kuitenkin eräänlainen siiloutuminen, joka haittaa konfliktin kokonaiskuvan muodostumista.

Esimerkiksi aseellisia islamisteja koskeva luku kattaa sisäänsä suuren määrän erilaisten ryhmittymien esittelyjä. Silti niiden keskinäiset suhteet, motivaatiot sekä laajempi rooli ja sen muuttuminen sodan kuluessa jäävät hiukan irrallisiksi jäävien johtohenkilöiden nimien ja erilaisten ihmisoikeusrikkomusten peittoon. Myös ryhmien menestys ja niiden kyky mobilisoida kymmeniä tuhansia taistelijoita ovat sen verran kiinnostavia kysymyksiä, että niistä olisi toivonut lukevansa enemmänkin.

Myöskään aineiston käyttöä koskevat ratkaisut eivät ole parhaita mahdollisia. Tekijöiden kokoama haastatteluaineisto on hyvin kiinnostavaa, mutta ei aina palvele kokonaisuutta. Esimerkiksi Islamilaista valtiota koskevassa luvussa haastatteluaineiston on annettu viedä tekstiä liikaa. Irakin jesidien kärsimysten dokumentointi on ollut tärkeää työtä, mutta ei ole selvää, että sen paikka on tässä, Syyrian sotaa käsittelevässä kirjassa, vaikka tekijänä olikin Islamilainen valtio. Sama pätee Iranin 1980-luvun alussa kurdialueillaan käymään sotaan, vaikka sodasta vastuussa olikin samoja ihmisiä.

Kirjoittajien mukaan mikään konfliktin osapuolista ei saa kannatusta suurimmalta osalta syyrialaisista.

Klikkaa twiitataksesi.

Kirjan alaotsikko ”Demokratiatoiveet diktatuurin ja islamismin ristitulessa” on viittaus sen keskeiseen väitteeseen Syyrian tilanteesta, joka kulkee punaisena lankana useimpien lukujen läpi. Kirjoittajat kiinnittävät huomiota siihen, ettei mikään konfliktin lukuisista osapuolista saa kannatusta suurimmalta osalta syyrialaisista. Tämän voisi ajatella olevan usean osapuolen käymän valtion sisäisen konfliktin kohdalla varsin odotettavissa oleva tilanne. Kirjoittajat menevät kuitenkin pitemmälle. Viittaamalla mielipidetutkimuksiin ja kansannousun alkuvaiheisiin he esittävät, että syyrialaisten enemmistö haluaa demokratiaa. Yksi sodan monesta tragediasta on, ettei sen enempää niskan päällä oleva Assadin hallitus kuin sitä tehokkaimmin vastustavat islamistiryhmät tunnetusti juuri perusta demokratiasta.

Kirjoittajat korostavat, että julkisesta keskusteusta on puuttunut syyrialaisten omien näkemysten huomioiminen

Klikkaa twiitataksesi.

Bahmani ja Jäntti korostavat tätä, sillä julkisesta keskustelusta on heidän mukaansa puuttunut juuri syyrialaisten omien näkemysten huomioiminen ja näkemysten selvittäminen. Periaate tavallisten syyrialaisten enemmistön näkemysten kuulemisesta on tietysti täysin oikein, mutta sen laiminlyömiselle on myös yksinkertainen syy. Mielipidetutkimusten tekeminen poliisivaltiossa on vaikeaa, ja vielä vaikeampaa se on poliisivaltiossa, joka käy raakaa sisällissotaa. Tämä on kyllä kirjoittajilla hyvin tiedossa. Heidän mukaansa kyselytutkimuksia onkin saatavilla ”jopa Lähi-idän mittapuulla mitattuna erittäin niukasti” (139).

Kiinnostavaa on, että näissä vaikeissa olosuhteissa on kaikesta huolimatta tehty kysely. Kyseessä on Gallup International Associationiin kuuluvan lontoolaisen Orb Internationalin toteuttama, tuhannen ja yhden syyrialaisen voimin maaliskuussa 2018 toteutettu haastattelu. Koska kysely ei varsinaisesti keskittynyt poliittisiin kantoihin, Bahmani ja Jäntti täydensivät kyselyn tuloksia haastattelemalla Orb Internationalin tutkijaa Oliver Cardenia. Sekä kyselystä että Cardenilta saadut tiedot viittasivat siihen suuntaan, että syyrialaisten enemmistö haluaisi nimenomaan demokraattista järjestelmää. Bahmani ja Jäntti yhdistävät tämän kansannousun alkuvaiheen tavoitteisiin ja kysyvät retorisesti ”mihin demokratiaa haluavien syyrialaisten oppositio olisi pystynyt ilman ulkovaltojen reaalipolitiikan mahdollistamaa Syyrian opposition islamisaatiota” (28).

Pohdinta on mielenkiintoinen ja pyrkimys tavoittaa syyrialaisten mielipiteitä on hyvä ja tärkeä. On silti vaikea välttyä kysymyksiltä konfliktialueella toteutettavan kyselyn todellisista virhemarginaaleista sekä siitä, miten monella tapaa demokraattinen järjestelmä on mahdollista ymmärtää. Vuoden 2003 Irakin sota ja sen jälkiseuraukset ovat hyvä muistutus siitä, ettei diktatuurin kaatuminen johda vääjäämättömästi demokratian syntyyn. Huomio aidosta kannatuksesta demokratialle ei myöskään ratkaise äärimmäisen vaikeita kysymyksiä siitä, milloin ja minkälaiset ulkovaltojen interventiot voisivat tukea demokratisoitumista. Menneitä virheitä ei saa tekemättömiksi ja Syyrian kohdalla voidaan vaihtoehtoisilla kehityskuluilla ainoastaan spekuloida, kuten Bahmani ja Jäntti toteavatkin. Tulevaisuuden suhteen tilanne on toinen, mutta sitä varten on jatkettava yrityksiä ymmärtää sekä konfliktin historiaa että syyrialaisten näkemyksiä maansa tulevaisuudesta.