Kirjoittaja. Niko H. Humalisto on Itä-Suomen yliopiston ulkopuolinen tutkijatohtori, joka tarkastelee lain ja politiikan mahdollisuuksia edistää energia- sekä kiertotalousmurrosten toteutumista. Työssään Suomen Lähetysseuran asiatuntijana hän on perehtynyt ilmastorahoitukseen ja haasteisiin, jotka liittyvät ilmastonmuutokseen kiinnostavana sijoituskohteena.

Kansainvälinen ilmastorahoitus on keino, jolla ilmastonmuutoksen hillitsemisen ja siihen sopeutumisen kustannuksia tasataan rikkaiden ja köyhien maiden välillä. Tarvitaan uusia avauksia, jotta rahoitus palvelisi parhaiten niin ilmastonmuutokseen sopeutumista kuin hillintää.  

Ilmastonmuutosta kuvataan aikakautemme suurimmaksi haasteeksi. Sen ratkaiseminen vaatii uudistuksia, jotka koskevat niin maataloutta kuin energiantuotantoa. Vaikka hiilineutraaleihin yhteiskuntiin siirtyminen on valtava muutos, ei ilmastokriisin torjumisen hintalappu ole erityisen suuri. Vuonna 2006 julkaistu Sternin ilmastonmuutoksen taloustiedettä ruotinut raportti esitti, että ohjaamalla vain noin prosentti maailman bruttokansantuotteesta vähähiiliseen tuotantoon olisi mahdollista vakauttaa  kasvihuonekaasupäästöt kestävälle tasolle. Jos investoinnit taas jätetään tekemättä, ihmiskunta joutuu varautumaan erilaisiin ilmastonmuutoksen aiheuttamiin häiriöihin, jotka heikentävät talouskehitystä.

Ilmastokriisin torjumisen hintalappu ei ole erityisen suuri.

Klikkaa twiitataksesi.

Raportin poliittinen viesti oli siis selkeä: ilmastonmuutoksen torjuminen nykyhetkessä on halvempaa kuin korjaavien toimenpiteiden tekeminen tulevaisuudessa. Vuonna 2017 maailman BKT oli noin 86 biljoonaa, joten Sternin lähetystymistavan mukaisesti ilmastonmuutoksen torjuntaa edistäviin toimiin olisi pitänyt sijoittaa 860 miljardia. On kuitenkin epäselvää, mistä tällainen varallisuus irrotettaisiin tai kuka sen käyttöä ohjaisi ja valvoisi.

Teolliseen Pohjoiseen keskittynyt varallisuus ja moderni elämäntapa on perustunut halpaan fossiiliseen energiaan.  Alhaisen tulotason maat eivät voi toistaa enää samaa kehitysmallia ihmiskunnan kohdattua planeetan kantokyvyn rajat. Kyseessä on kaksinkertainen ongelma: Köyhimmillä valtioilla ei ole varallisuutta tukea vähähiilisten teknologioiden läpimurtoa eikä sopeutua ilmastonmuutokseen. Samalla nämä maat ovat vähiten syyllisiä ilmastonmuutoksen ja päästöjen syntyyn historiallisesti.

Yhdeksi keskeiseksi ratkaisuksi on vakiintunut kehittyneiden valtioiden tuki kehitysmaiden ilmastotoimiin. Tästä kansainvälisestä ilmastorahoituksesta sovittiin vuoden 2009 Kööpenhaminan ilmastokokouksen yhteydessä. Sen pohjalla on eettinen periaate rikkaiden maiden tuesta köyhemmille, joka  hyväksyttiin jo osana vuoden 1992 Rion Earth Summit -kokousta. Pariisin ilmastosopimuksessa rahoituksen vuosittaiseksi määräksi vahvistui 100 miljardia dollaria vuodesta 2020 eteenpäin.

Ilmastorahoituksen kriteerit ja niiden heikko toteutuminen

llmastorahoituksesta on muodostunut monimutkainen arkkitehtuuri. Julkista ilmastorahoitusta jakavat monenkeskiset YK:n alaiset ja sen ulkopuoliset kehityspankit- ja rahastot. Monet valtiot, Suomi mukaan lukien, pyrkivät siirtämään myös yksityistä pääomaa julkisesti rahoitettuihin ilmastohankkeisiin niin kutsutulla sekarahoituksella. Tässä julkista rahaa käytetään vähentämään sijoituksiin liittyviä riskejä, jotta myös yksityisen sektorin toimijat innostuisivat ilmastohankkeiden rahoittamisesta. Lisäksi ilmastorahoitusta kytketään valtioiden kahdenväliseen kehitysyhteistyöhön, jonka toimijoita ovat kahdenväliset kehitysrahastot, kuten Finnfund. Myös kansalaisjärjestöt toteuttavat ilmastohankkeita kehitysapubudjettiin sidotulla rahalla.

Hajanaista kokonaisuutta ohjaa kuitenkin muutama yleinen periaate. Ensinnäkin rahoituksen tulisi kohdistua alhaisen tulotason valtioihin. Toiseksi puolet rahoituksesta tulisi ohjata ilmastonmuutokseen sopeutumiseen ja puolet sen hillitsemiseen.

Nykyisellään nämä kriteerit eivät täyty. Kansainvälisesti rahoituksen painopiste ei ole maailman köyhimmissä maissa, vaan suurimpien tuen saajien kärkiviisikkoon vuosina 2013–2016 mahtuivat maat kuten Turkki, Etelä-Afrikka ja Argentiina.

Köyhimmät maat hyötyvät ilmastorahoituksesta vähiten, vaikka ne kärsivät ilmastonmuutoksen vaikutuksista eniten.

Klikkaa twiitataksesi.

Sopeutumishankkeet ovat jääneet rahoituksessa lapsipuolen asemaan suhteessa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen. Kaikesta YK:lle raportoidusta ilmastorahoituksesta alle 25 prosenttia kanavoitiin sopeutumiseen. Vertailuna mainittakoon, että Climate Policy Initativen mukaan ilmastonmuutokseen sopeutumisen rahoitustarpeet kehitysmaissa ovat 140 ja 300 miljardin välillä vuodesta 2030 eteenpäin.

Vinoutunut tilanne johtuu osaltaan siitä, että raportoitu ilmastorahoitus on pääosin muuta kuin lahjamuotoista. Tämä on taas vastoin ilmastosopimusten ajatusta, jossa ilmastorahoitus nähdään korvauksena rikkaiden maiden historiallisista päästöistä. Liikepankkien kasvanut rooli monenkeskeisissä kansainvälisissä rahastoissa on siirtänyt rahoituksen painopistettä lainoihin, takuisiin ja pääomasijoituksiin.

Tämänkaltaiseen ilmastorahoitukseen liittyy sijoittajien odotukset tuotosta, jolloin rahoitettavien hankkeiden pitää pystyä tuottamaan pääomalle kotiutettavia tuloja. Sijoittaminen ei ole hyväntekeväisyyttä vaan markkinaehtoista toimintaa.  On selvää, että voittoja syntyy helpommin ilmastonmuutoksen torjuntaan liittyvistä hankkeista keskitulon maissa kuin tukemalla maapallon kaikista köyhimpiä sopeutumaan muutoksiin.

Suomi ei ole mallioppilas

Suomessa ensisijainen ilmastorahoituksen ongelma suhteessa yhteisiin sopimuksiin on sen määrä, joka romahti yli 60 prosenttia entisen pääministerin Juha Sipilän hallituksen uudelleenohjattua päästöhuutokaupan kerryttämät tulot yritystukiin.

Ulkoasiainministeriön mukaan Suomi tukee kehitysmaiden ilmastotoimia osana kehitysyhteistyötä. Lähtökohta on mielekäs, koska etenkin ilmastonmuutokseen sopeutuminen on keskeinen osa myös muita kestävän kehityksen tavoitteita, kuten ruokaturvan kohentamista.

Kööpenhaminan ilmastosopimuksen luonteeseen kuuluu kuitenkin, että ilmastorahoituksen tulisi olla uutta ja lisäistä suhteessa kehitysrahoitukseen. Jos Suomi haluaisi toimia sopimuksen mukaisesti, sen pitäisi erikseen lisätä sitoumuksiaan vastaava summa (noin 200 miljoonaa) kehitysyhteistyöbudjettinsa päälle.

Suomen kehitysyhteistyöbudjetin ulkopuolinen rahoitus kulkee sen sijaan finanssisijoituksina, kuten lainoina, pääomasijoituksina ja takuina muun muassa energia-, metsä- ja jätehuoltosektoreille ympäri maailmaa. Suomi jakaa ilmastorahoitusta kahdenvälisesti kehitysrahasto Finnfundin, mutta myös monenvälisten kansainvälisten kehitys- ja ympäristörahastojen kautta, tärkeimpänä kumppaninaan International Finance Corporation.

Kansainvälisten rahastojen jaettu raha on hallinnollisesti kevyttä, mutta myös rahastoilla on vaikeuksia tukea nimenomaan köyhimpiä maita ilmastonmuutokseen sopeutumisessa. Lisäksi rahastoissa päätösten teko ja yhteisen sävelen löytyminen lahjoittajien ja vastaanottajien välillä on osoittautunut hankalaksi. Päätöksentekijät tuovat neuvottelupöytiin samat jännitteet, jotka hidastavat ilmastoneuvottelujen edistymistä, kuten erimielisyydet rahoitusvelvollisuuksista, maiden välisen luottamuspulan sekä kiistat siitä, missä ja millaisia toimia ilmastonmuutoksen vuoksi tarvitaan kaikista kipeimmin.

Uusi avaus ilmastorahoituspalapeliin: ilmastotehokkuuden vertailu

Ilmastorahoituksen sekavaa tilannetta voi verrata maailmanlaajuiseen palapeliin, jonka palaset eivät sovi yhteen. Ilmastorahoituksen periaatteet luovat kokonaiskäsityksen siitä, millainen kuva palapelin palasista pitäisi muodostua, mutta YK:n mukaan moneen suuntaan hajaantunut ilmastorahoitus kaipaa parempaa hallintoa ja selkeämpiä kriteerejä.

Ilmastorahoituksen tarpeita ja kohdentumista voidaan tarkastella vertailemalla eri talouksien ilmastotehokkuutta. Ilmastotehokkuus mittaa sitä, kuinka paljon arvoa kansantalouteen syntyy yhdellä hiilitonnilla (BKT/päästöt). Mitä suurempi luku on, sen ilmastotehokkaammin maan talous pyöriii.

Taulukko 1. Ilmastotehokkaat taloudet, heikoimmat ja menestyneimmät Wikipedian ja Global Carbon Footprintin mukaan.

 

Kärki	Wikipedia	GCF	Häntäpää	Wikipedia	GCF
1	Chad	Myanmar	1	Uzbekistan	Trinidad ja Tobago
2	Afganistan	Etiopia	2	Mongolia	Mongolia
3	Mali	Sambia	3	Ukraina	Turkmenistan
4	Sveitsi	Kongo	4	Kazakstan	Bosnia-Herzegovina
5	Norja	Sveitsi	5	Kiina	Etelä-Afrikka

 

Suurin osa ilmastotehokkaimmista talouksista on vähiten kehittyneitä maita. Niiden teollinen tuotanto on tyypillisesti vielä lapsenkengissä, ja maan talouden keskeisimmän painopisteen muodostaa maatalous. Tällaisia ilmastonmuutokselle herkästi altistuvia valtioita löytyy muun muassa Keski- ja Itä-Afrikasta. Poikkeuksena ovat Sveitsin tapaiset jälkiteolliset yhteiskunnat, joiden tuloksia selittää suuri ja vähäpäästöinen finanssisektori.

“Ilmastosuorittamisen” osalta heikoimmat valtiot ovat pääsääntöisesti niitä, joissa energiaintensiivisen teollisen tuotannon osuus BKT:sta on hyvin suuri. Niissä energiaa tuotetaan pääasiallisesti fossiilisilla polttoaineilla. Monet näistä maista, kuten Kiina tai Etelä-Afrikka, ovat ylemmän keskitulon maita. Nopeasti teollistuvat, ilmastosuorittamiseltaan heikoimmat jättiläiset, jotka vievät päästöjä jalostaminaan tuotteina myös jälkiteollisiin yhteiskuntiin, ovat vaa’ankieliasemassa sen suhteen, voiko maapallon lämpeneminen pysähtyä IPCC:n asettaman riskirajan 1,5 asteen alapuolelle.

Ilmastotehokkuudesta työkalu rahoitukseen

Tilastot talouksien ilmastotehokkuudesta kertovat, kuinka maailman maat ovat talouskehityksensä suhteen hyvin erilaisissa tilanteissa. Jos haluamme hillitä ilmastonmuutosta mahdollisimman tehokkaasti ja toisaalta tukea heikommin taloudellisesti menestyviä valtioita, ilmastotehokkuutta voi soveltaa periaatteena, joka tukee ilmastorahoituksen käyttöä ja kohdentumista oikeudenmukaisella tavalla.

Talouksien ilmastotehokkuus voi toimia empiirisesti uskottavana lähtökohtana sille, miten toistaiseksi osin yhteensovittamattomia ilmastorahoituksen palasia hiotaan yhtenäiseksi, kansainvälisiä ilmastorahoituksen periaatteita vastaavaksi kokonaiskuvaksi.

Nopeasti teollistuvissa tai raskaaseen fossiilitalouteen lukkiutuneissa, ilmastotehokkuudeltaan heikoissa maissa kansainvälisillä investoinneilla voitaisiin jouduttaa merkittävästi siirtymistä pois fossiilisista järjestelmistä, mikä on välttämätöntä, jos aiomme pysyä alle 1,5 asteen muutoksessa. Rahoituksen pääpaino ilmastosuorittamiseltaan heikoissa talouksissa olisi luontevasti ilmastonmuutoksen hillitsemisessä.

Rahoitusmuotoina lainat, sijoitukset ja takuut sopivat paremmin nopeasti teollistuviin maihin, joissa liikkuu yksityistä pääomaa, mutta julkinen raha ei riitä. Lisäksi kehitysapuna ei voi ohjata Etelä-Afrikan tapaisiin, ylemmän keskitulon valtioihin rikkomatta kehitysyhteistyötä koskevaa periaatetta tukea kaikista heikoimmassa asemassa olevia. Keskitulon maissa mahdollisuudet vivuttaa yksityistä rahoitusta mukaan hankkeisiin ovat myös suuremmat.

Sopeutumistoimia tarvitaan sen sijaan niissä köyhissä valtioissa, joissa ilmastonmuutos uhkaa syödä jo saavutettuja kehitysyhteistyön tuloksia. Vaikka vähähiilisiä talouksia löytyy kaikista köyhimmistä valtioista, niiden talousmallit eivät ole erityisen kestäviä, jos niitä tarkastellaan eriarvoistumis- tai ympäristönäkökulmasta. Köyhyys ja yhteiskuntien hauraus ovat keskeisiä tekijöitä, jotka tekevät tietyistä valtioista alttiita ilmastonmuutoksen haittavaikutuksille.

Siten rahoitettujen sopeutumistoimintojen kiinnittäminen osaksi kehitysyhteistyötä olisi kestävä ratkaisu. Ilmastonmuutoksen sopeutumiseen ei ole olemassa “yksi koko sopii kaikille” -tyyppisiä ratkaisuja, vaan rahoitettavien toimintojen pitää pureutua niihin juurisyihin, joiden vuoksi jotkut ovat ilmastonmuutoksen suhteen heikommassa asemassa kuin toiset. Tällaisiin tekijöihin voidaan puuttua vain kehitysyhteistyön tavoitteet yhteen kokoavilla Agenda 2030 tapaisilla toimenpideohjelmilla.

Ehdotettu lähestymistapa voisi jäntevöittää myös Suomen tapaa jakaa ilmastorahoitusta. Ajankohta olisi nyt otollinen. Antti Rinteen hallitusohjelma lupaa, että: “Suomi lisää ilmastorahoitusta osana kehitysrahoitusta ottaen huomioon osuutensa Pariisin ilmastorahoitusvastuusta”. Samalla hallituksen budjettiehdotus nostaa kehitysyhteistyömäärärahoja 72 miljoonalla eurolla.

Uudella hallituksella on mahdollisuus ottaa selkeä linja siitä, millä perusteilla rahoitettavia kohteita valitaan ja minkälaisilla rahoituskeinoilla kussakin kohteessa saadaan parhaita tuloksia. Ilmastotehokkuuden mittari tuskin ratkoo kaikkia kohdentumiseen liittyviä haasteita, mutta suunnan kehitystyölle se voi silti näyttää.