Teksti: Sanna Kopra ja Liisa Kauppila | Kuvitus: Tuuli Hypén

Vieraskynän ovat kirjoittaneet Sanna Kopra ja Liisa Kauppila, ja sen on kuvittanut Tuuli Hypén. Sanna Kopra (YTT) toimii Suomen Akatemian tutkijatohtorina Lapin yliopiston Arktisessa keskuksessa ja vierailevana tutkijana Helsingin yliopiston Aleksanteri-instituutissa. Liisa Kauppila (VTM, tulevaisuudentutkija FM) on tohtorikoulutettava Turun yliopiston Itä-Aasian tutkimus- ja koulutuskeskuksessa. Tuuli Hypén (FM) on sarjakuvataiteilija ja freelancer-kuvittaja.

Kiinan kasvava kiinnostus arktista aluetta kohtaan on yksi tärkeimmistä alueen tulevaisuutta määrittävistä tekijöistä. Mutta miltä Kiinan nousun jälkeiset arktiset tulevaisuuskuvat voisivat näyttää vuonna 2049? Entä millaisia mahdollisuuksia ja haavoittuvuuksia niiden toteutuminen voisi tarkoittaa Suomessa?

Kiinan kasvava jalansija Arktiksella tarkoittaa arktisille maille paitsi taloudellisia mahdollisuuksia, myös uudenlaisia uhkakuvia. Etenkin terävän vallan käyttöön liittyvät riskit, kuten teollisuusvakoilu, informaation vääristely ja sensuuri voivat aiheuttaa huolta tulevaisuudessa. Myös mahdollinen arktisen ympäristön turmeleminen ja alkuperäiskansojen oikeuksien sivuuttaminen ovat nousseet esiin suomalaisessa julkisessa keskustelussa. Lisäksi ilmastonmuutos muuttaa arktista dynamiikkaa merkittävästi. Näihin muutoksiin liittyviin riskeihin voidaan varautua paremmin skenaarioajattelulla, joka mahdollistaa myös epätodennäköisiltä tuntuviin kehityskulkuihin valmistautumisen.

Tulevaisuudentutkimuksen professori Jim Datorin ajatus innoittaa visioimaan neljä vaihtoehtoista arktista tulevaisuuskuvaa, joihin Kiinan kiinnostus (tai sen puute) Arktista kohtaan voi johtaa pitkällä aikavälillä. Kolme kansainvälisen politiikan teoriaa – realismi, liberalismi ja kiinalainen relationaalinen koulukunta – auttavat haarukoimaan erilaisia kehityspolkuja, jotka voisivat johtaa visioituihin tulevaisuuskuviin.

Tehdään siis kuvitteellinen aikamatka vuoteen 2049, jolloin 1) Kiinan kansantasavalta täyttää 100 vuotta ja pyrkii olemaan vahva valtio ja 2) ilmastonmuutos on edennyt hallitustenvälisen ilmastopaneelin IPCC:n skenaarioiden mukaisesti riippuen siitä, minkä verran kasvihuonekaasuja on onnistuttu leikkaamaan. Miten nämä muutokset – ja niiden tarkempi luonne – ovat muuttaneet arktisen yhteistyön dynamiikkaa? Matkataan ensin Arktikselle, jonka dynamiikka ei merkittävästi ole muuttunut nykyhetkestä.

Tulevaisuuskuva 1: Yllätyksetön huominen

Kaksi rinnakkaista aluetta määrittää Arktista vuonna 2049. Ensimmäisen alue on kahdeksan arktisen valtion muodostama poliittisen yhteistyön alue ja toinen laaja-alasempi taloudellisen yhteistyön alue, jonka dynamiikkaa kiinalaiset toimijat muokkaavat aktiivisesti. Alueelliset toimijat tavoittelevat jatkuvaa talouskasvua, ja arktiset luonnonvarat palvelevat tätä tavoitetta. Tämä ajattelutapa heijastelee myös laajempaa epäonnistumista ilmastonmuutoksen vastaisessa taistelussa, sillä ilmaston pelätään lämpeävän 2–3,7 astetta vuoteen 2100 mennessä. Arktinen merenkulku on lisääntynyt merkittävästi.

Tässä tulevaisuuskuvassa Kiinan taloustoiminta arktisella alueella kasvaa, mikä realistisen koulukunnan ennustusten mukaan voisi lisätä maan halua käyttää terävää valtaa alueella, mukaan lukien Suomessa. Tämä kuitenkin lisäisi epäluottamusta Kiinaa kohtaan, mikä estäisi poliittisen yhteistyön syventämistä.

Liberalistisen näkemyksen mukaan Kiina voisi vaatia suurempaa roolia Arktisessa neuvostossa, mutta suurten arktisten valtioiden vastustuksen vuoksi sille ei sitä myönnettäisi. Tämä luultavasti kannustaisi Kiinaa perustamaan oman arktisen fooruminsa muiden Aasian maiden kanssa, mahdollisesti vuonna 2016 alkaneiden korealais-kiinalais-japanilaisten kolmenvälisten arktisten tapaamisten pohjalta. Todellista valtaa foorumilla ei kuitenkaan olisi.

Kiinan mahdollinen ehdotus YK:n Arktisen foorumin perustamisesta saatettaisiin hyväksyä, mikä osaltaan vähentäisi Suomen painoarvoa arktisessa päätöksenteossa. Saamelaisten näkökulmasta YK-vetoinen arktinen toimielin voisi olla positiivinen kehityskulku, koska tämä voisi edistää ihmisoikeusperustaista lähestymistapaa alueellisiin kysymyksiin.

Kiinalaisen koulukunnan mukaan tämä tulevaisuuskuva olisi mahdollinen, jos erilaiset talousyhteistyöverkostot lisääntyisivät; suomalaiset talouspäättäjät ja yritysten edustajat luultavasti osallistuisivat näihin aktiivisesti. Yleisellä tasolla suomalaisten positiivisiin mielikuviin Kiinasta sekä luottamuksen rakentumiseen vaikuttaisivat osaltaan myös kiinalaiset pohjoista harmoniaa korostavat elokuvaprojektit. Kiina pyrkisi todennäköisesti riskialttiisti vetoamaan erityisesti saamelaisyleisöön, mutta epäonnistuisi tässä.

Tulevaisuuskuva 2: Punatähti Arktiksen yllä

Vuonna 2049 Kiina on taloudellisesti ja poliittisesti niin tiiviisti integroitunut Pohjolaan, että tärkeänä resurssivarantona pidettyä aluetta kutsutaan ”Aasian ja Arktiksen alueeksi”. Hegemoniseen asemaan noussut Kiina toimii alueen taloudellisena veturina, ja se on tehnyt merkittäviä infrastruktuuri-investointeja useissa arktisissa maissa. Koska ilmastonmuutoksen aiheuttamat sään ääri-ilmiöt vaikeuttavat resurssien hyödyntämistä, hillitään sitä etenkin ilmastonmuokkauksen ja hiilen talteenoton avulla. Teknologinen kehitys on ollut nopeaa eri puolin maailmaa, minkä vuoksi ilmaston lämpenemisen rajoittuminen 1,7–2,3 asteen nousuun vuoteen 2100 mennessä näyttää todennäköiseltä.

Tämä tulevaisuuskuva korostaa taloudellista yhteistyötä ja huomattavia investointeja, mikä tarkoittaisi Suomessa luultavasti paitsi suunniteltujen rata- ja tunnelihankkeiden toteutumista, myös monia muita mittavia kiinalaisvetoisia projekteja.

Realistisen teorian valossa tämän voisi nähdä edistävän suomettumista kiinalaisin erityispiirtein ja riski terävän vallan käytölle kasvaisi. Kiinalaiset saattaisivat sekaantua suomalaiseen sisäpolitiikkaan taatakseen kansantaloudelleen keskeisten hankkeiden etenemisen. Lisäksi suomalaisten puolueiden mielipiteet todennäköisesti jakautuisivat jyrkästi kiinalaisrahoituksen suhteen. Saamelaisten voisi olla entistä vaikeampi saada ääntään kuuluviin.

Liberalistinen näkemys taas tulkitsisi, että Arktiksen globalisoituessa Kiina luultavasti ehdottaisi uusien alueellisten monenkeskisten instituutioiden perustamista. Aikaa myöten ne voisivat korvata Arktisen neuvoston, eikä Suomella – saati alkuperäiskansoilla – todennäköisesti olisi näissä kiinalaisvetoisissa elimissä selkeää erityisasemaa. Tällaisia uusia instituutioita voisivat olla Arktinen infrastruktuuri ja energiapankki sekä Aasian arktinen komitea.

Kiinalainen koulukunta puolestaan voisi painottaa sekä ihmisten että valtioiden välisten suhteiden huoltamisen merkitystä ja erilaisten epämuodollisten yhteistyöfoorumien asteittaista lisääntymistä edellytyksenä Aasian ja Arktiksen alueen muotoutumiselle. Kiinalaisten toimijoiden suhdetta saamelaisiin pyrittäisiin todennäköisesti ylläpitämään erityisjärjestelyin – tekemättä asiasta numeroa Kiinassa, jossa vähemmistöjen oikeudet eivät edelleenkään toteutuisi. Suomalais- ja saamelaisurheilijat voisivat menestyä vaikkapa vuosittaisissa Aasian ja Arktiksen alueen mestaruuskilpailuissa, joiden järjestelyitä Kiinan valtio tukisi mittavasti.

Tulevaisuuskuva 3: Arktis arktisille maille

Vuonna 2049 Arktis käsitetään maantieteellisesti tarkoin rajatuksi alueeksi, johon kuuluvat vain maat, joilla on napapiirin pohjoispuoleisia maa- ja vesialueita. Koska Kiina on noussut globaaliksi supervallaksi, sen toimilla on kuitenkin epäsuoria vaikutuksia Arktiksen aluekehitykseen. Pohjoisen jäämeren viisi rantavaltiota neuvottelee tärkeimmistä alueellisista kysymyksistä pääosin keskenään, ja aito kansainvälinen yhteistyö on vähäistä nationalismin ja protektionismin vuoksi. Myös teknologinen kehitys on hidasta joka puolella maailmaa, sillä kansainvälistä yhteistyötä innovaatioiden kehittämiseksi ei tueta. Ilmastonmuutos etenee vaarallisen nopeasti ja 3,2–5,4 asteen nousu vuoteen 2100 mennessä näyttää vääjäämättömältä. Tämä aiheuttaa myös pienimuotoisia paikallisia konflikteja resurssien käytöstä ja ilmastonmuutokseen sopeutumisesta arktisissa maissa. Arktiset valtiot valmistautuvat avaamaan merireittejä Pohjoisnavan läpi.

Realistisen näkemyksen mukaan tulevaisuuskuvan toteutuminen selittyisi kansainvälisen yhteistyön romuttumisella: Euroopan unioni olisi hajonnut brexitin jälkeen, Yhdysvallat eronnut Yhdistyneistä kansakunnista ja suurvaltasuhteet kiristyneet. Tämä käytännössä halvaannuttaisi Arktisen neuvoston toiminnan. Erilaisten ”Kiinan uhka -teorioiden” vuoksi Suomi ja muut arktiset maat loisivat standardeja, joilla Kiinan investoinnit arktiselle alueelle estettäisiin. Saamelaiset toimisivat aktiivisesti tämän kehityskulun edistämisessä. Kansainvälisen hajaannuksen vuoksi Suomen tulisi toimia mahdollisimman omillaan, tai yrittää liittoutua muiden Pohjoismaiden kanssa.

Liberalistisen näkemyksen mukaan jaettu ”Kiinan uhka” motivoisi arktisia maita syventämään keskinäistä yhteistyötään – tosin tätäkin hyvin maltillisesti. Yhteistyöhön kannustaisi taloudellisten riskien minimointi; arktisten taloushankkeiden riskien jakaminen olisi pragmaattinen valinta. Jäätyään arktisen yhteistyön ulkopuolelle Kiina jäädyttäisi arktiset sijoituksensa ja keskittyisi radikaalin teknologian hankkeisiin ja ydinvoiman kehittämiseen kotimaassa. Liberalistit pitäisivät kuitenkin mahdollisena, että Suomi, Ruotsi ja Islanti jätettäisiin arktisen yhteistyön ulkopuolelle. Jäämeren rannikkovaltiot eli itsenäistynyt Grönlanti, Kanada, Norja, Venäjä ja Yhdysvallat perustaisivat uuden, Arktisen neuvoston vähitellen korvaavan alueellisen toimielimen. Suomea ei siis enää pidettäisi varsinaisena arktisena maana, eivätkä alkuperäiskansat osallistuisi alueelliseen päätöksentekoon tasavertaisina jäseninä.

Kiinalainen koulukunta povaisi, että samalla kun Eurooppa ja Yhdysvallat kamppailisivat sisäisten ongelmiensa kanssa, kiinalaisille tarjoutuisi oiva mahdollisuus kasvattaa verkostoja ja yhteistyöelimiä globaalisti. Koska Arktiksen merkitys osoittautuisi odotettua pienemmäksi Kiinan kehitysvisioissa, kääntäisi idän suurvalta katseensa etelään kohti ”ei-kenenkään” Etelämannerta, jonka lähistöllä käynnistettäisiin monia energia- ja kaivannaishankkeita Uuden Eteläisen Silkkitien nimissä. Investoinnit Suomeen eivät luonnollisesti kuuluisi tämän aloitteen piiriin.

Tulevaisuuskuva 4: Jäinen pohjoinen

Vuonna 2049 Pohjoisnapaa ympäröivät alueet ovat yhteisestä sopimuksesta kaupallisen toiminnan ulottumattomissa. Valtiot, tutkijat ja järjestöt tekevät yhteistyötä Jäämeren keskisten alueiden suojelemiseksi, mukaan lukien kiinalaiset toimijat. Ilmastonmuutoksen torjunnassa on onnistuttu paremmin kuin 2010-luvulla povattiin ja ilmaston lämpeneminen näyttää rajoittuvan 0,9–2,3 asteen nousuun vuoteen 2100 mennessä. Kansainvälinen talous on hiilineutraali. Pohjoiset merireitit ovat osittaisessa käytössä ainoastaan kesäkaudella, sillä jäiden sulaminen on ollut odotettua vähäisempää ja yleinen mielipide on kääntynyt arktista merenkulkua vastaan.

Realistinen koulukunta ei pidä Pohjoisnavan suojelua uskottavana tulevaisuuskuvana ilman alueella tapahtuvaa, tuhansia ihmishenkiä vaativaa ja ympäristöä merkittävästi turmelevaa onnettomuutta. Tällainen voisi olla esimerkiksi suuren kiinalaisen risteilyaluksen haaksirikkoutuminen Jäämerellä 2030-luvulla. Onnettomuuden ympäristöllisen ja inhimillisen tragedian laajuuden vuoksi ympäristönsuojelu nousisi kansainvälisen politiikan keskiöön. Suomalainen erityisosaaminen voisi olla keskeisessä roolissa pelastus- ja puhdistusoperaatiossa. Onnettomuus voisi lisätä Lapin matkailun kiinnostavuutta, koska risteilyjen suosio luultavasti romahtaisi ja lähempänä napapiiriä sijaitsevat alueet olisivat ainoita potentiaalisia arktisen elämysmatkailun kohteita. Lapissa harjoitettaisiin myös kaivannaisteollisuutta akkuteollisuuden tarpeisiin sekä tuotettaisiin uusiutuvaa energiaa. Nämä muutokset tarjoaisivat paikallisväestölle uusia työmahdollisuuksia.

Liberalistinen näkökulma tulkitsisi, että myös yhä hankalammat sään ääri-ilmiöt, helleaallot ja metsäpalot sekä kasvava kansanliike voisivat motivoida valtioita nostamaan ilmastotoimiensa kunnianhimoa ja tekemään enemmän yhteistyötä tulevaisuuskuvan ehdotuksen mukaisesti. Suomikin siis leikkaisi kasvihuonepäästöjään merkittävästi ja olisi hiilineutraali viimeistään vuosisadan puoleenväliin mennessä. Liberalistisen tulkinnan valossa kehityskulku Pohjoisnapaa ympäröivien alueiden rauhoittamiseen voisi saada alkunsa siten, että 2040-luvulla Arktinen neuvosto esittäisi kansainvälistä sopimusta Jäämeren keskisten alueiden suojelemiseksi. Suomi todennäköisesti kannattaisi tätä.

Kiinalainen koulukunta pitäisi tätä tulevaisuuskuvaa uskottavana, mikäli ilmastojohtajuudesta ja ympäristönsuojelusta muodostuisi keskeinen elementti Kiinan johdon legitimiteetin ylläpitämisessä. Näin voisi käydä esimerkiksi silloin, jos asteittainen puolueen sisällä tapahtuva sukupolvenvaihdos toisi vähitellen ilmastokysymykset kiinalaisen politiikan keskiöön. Tällöin puolueen vallan oikeutus kytkeytyisi maan johdon kykyyn uudelleenluoda Kiina, joka herättää kansassa ylpeyden tunteita niin suurvaltana kuin myös ekologisena sivilisaationa. Suomalaiset ja saamelaiset suhtautuisivat todennäköisesti pitkään epäluuloisesti Kiinan toimintaan ja tarkoitusperiin, mutta vähitellen luottamusta kasvattaisi erityisesti ihmisten välisen kanssakäymisen lisääntyminen muun muassa järjestötoiminnassa.

Skenaariomatka auttaa tunnistamaan riskejä ja mahdollisuuksia

Tämän skenaarioharjoituksen tarkoituksena ei ole ennustaa tulevaa, vaan auttaa tunnistamaan pitkän aikavälin kehityskulkuja, jotka voivat tuoda tullessaan erilaisia riskejä ja mahdollisuuksia Suomelle ja paikallisväestölle.

Kiinan roolin lisäksi ilmastonmuutoksen eteneminen on kriittinen tekijä eri tulevaisuuskuvien toteutumisen kannalta, sillä lämpötilojen nousu on Arktiksella huomattavasti nopeampaa kuin muualla. Toisaalta Kiinan – maailman suurimman kasvihuonepäästöjen tuottajan – kunnianhimoinen ilmastopolitiikka on avainasemassa ilmastonmuutoksen hillitsemisen onnistumisessa.

Se, mikä visioiduista tulevaisuuskuvista on todennäköisempi, parempi tai huonompi jää lukijan tehtäväksi.