Karri Huhtanen / Wikimedia Commons

Teemu Häkkinen pohtii kansalaisten maanpuolustusvelvollisuutta Euroopan unionin sisäisenä ilmiönä ja korostaa, että tämä Suomessa tunnettu idea ei ole erityisen poikkeuksellinen Euroopassa.

Kansalaisten roolia käsittelevää puolustuspoliittista keskustelua näyttäisi Suomessa johtavan se, missä määrin naisia voisi osallistaa nykyistä enemmän maanpuolustukseen tai vastaaviin tehtäviin kansalaispalveluksen kaltaisen instituution kautta. Henkilökohtaisen maanpuolustustahdon tila on maanpuolustustiedotuksen suunnittelukunnan viimeisimmissä tutkimuksissa säilynyt melko korkeana, mutta samalla keskustelu väistämättä sivuaa asevelvollisuuden tarpeellisuutta ja tulevaisuutta.

Asevelvollisuus heijastaa sitä, miten yhteiskunnassa määritellään yksilön velvollisuudet valtion suojelemiseen. Velvollisuus puolustaa maata on lähtökohtaisesti merkittävä yhteiskunnallinen perusperiaate, joka voi Suomessa kohdistua niin miehiin kuin naisiin kriisinajan olosuhteissa. Suomen perustuslain 127. pykälä asettaa jokaiselle Suomen kansalaiselle velvollisuuden puolustaa isänmaata. Käytännössä rauhanajan oloissa maanpuolustusvelvollisuutta sovelletaan miehiin yleisen asevelvollisuuden muodossa. Mutta miten Suomessa monien omakohtaisesti kokema velvoite rinnastuu muihin Euroopan maihin? Onko se poikkeuksellista vai ei?

Euroopan unionissa on 28 jäsenmaata, Britannia mukaan laskettuna. Kuten tiedetään, harvassa EU-maassa on käytössä asevelvollisuus, mutta asevelvollisuuden soveltaminen käytäntöön on eri asia kuin puolustukseen liittyvien velvollisuuksien asettaminen ylipäätänsä. Tässä artikkelissa luodaan katsaus EU:n jäsenmaiden perustuslaillisiin asetelmiin ja niissä esiintyviin viittauksiin, jotka koskevat kansalaisten velvollisuutta osallistua maanpuolustukseen. Suomea lukuun ottamatta tarkastelu nojaa englanninkielisiin perustuslakikäännöksiin, jos aihetta käsittelevät dokumentit eivät ole englanniksi jo lähtökohtaisesti. Tässä tekstissä ei tartuta perustuslakia täydentävään lainsäädäntöön, vaan huomio keskitetään nimenomaan perustuslain tai sen kaltaisen dokumentin asettamiin keskeisiin yhteiskunnallisiin periaatteisiin.

Velvollisuuksien säätäminen on poliittisesti arkaluontoista, koska se voi törmätä yksilöiden nauttimiin vapausoikeuksiin.

Klikkaa twiitataksesi.

Velvollisuuksien säätäminen on poliittisesti arkaluontoista, koska se voi törmätä yksilöiden nauttimiin vapausoikeuksiin. Maanpuolustusvelvollisuutta usein ilmentävä asevelvollisuus on vain yksi tapa toteuttaa niin maanpuolustukseen tarvittavien ihmisten värvääminen kuin ylipäänsä asevoimille asetettujen tehtävien toteuttaminen. Eri maiden poliittisissa traditioissa saatetaan suhtautua maanpuolustusvelvoitteeseen myös penseästi siinä tapauksessa, että tällainen velvollisuus ilmenisi asevelvollisuuden kautta. Näin ollen on hyvä ymmärtää, millaisessa toimintamallien ympäristössä Suomi oikein sijaitsee.

Maanpuolustus on yleisempi velvoite kuin saattaisi uskoa

Tarkastelussa ilmeni, että maanpuolustusvelvollisuus on yleisempi kuin velvoitteen puuttuminen. EU:n 28 jäsenmaasta asevelvollisuutta soveltavat käytäntöön Suomen lisäksi Tanska, Viro, Kypros, Kreikka, Itävalta, Ruotsi ja Liettua, siis yhteensä kahdeksan valtiota. Huomion kiinnittäminen yksinomaan asevelvollisuuden soveltamiseen johtaa asiaan perehtymätöntä kuitenkin hiukan harhaan. Jos mukaan lasketaan myös maat, joiden perustuslaissa asetetaan maanpuolustukseen liittyvä velvoite, kasvaa joukko 18 jäsenvaltioon. Tämä tarkoittaa sitä, että enemmistö EU:n jäsenmaista määrittelee yhteiskunnan keskeiseksi perusperiaatteeksi kansalaisten velvollisuuden puolustaa maataan. Määrä saattaa jopa nousta, jos Ranskassa vuonna 2019 käyttöön otettu vapaaehtoisen kansalaispalveluksen malli muutetaan pakolliseksi.  Käytännössä Euroopassa on siis yleistä, että yhteiskunnan keskeisiin periaatteisiin sisältyy mahdollisuus ottaa tarpeen niin vaatiessa käyttöön asevelvollisuus.

Maanpuolustusvelvollisuuteen liittyy väistämättä kysymys sidoksista kansalaisen ja valtion välillä, joita voi ilmentää vaatimalla uskollisuutta maan poliittiselle järjestelmälle. Virossa perustuslain 54. pykälä alleviivaakin perustuslailliselle järjestelmälle osoitetun lojaaliuden merkitystä. Samasta perustuslaillisen järjestelmän suojelemisen teemasta keskusteltiin Suomen eduskunnassa 1970-luvulla, kun vuonna 1975 voimaan tullutta lakia puolustusvoimista kehitettiin. Tällöin taustalla oli eräiden Suomen Maaseudun Puolueen kansanedustajien halu nostaa esiin poliittisen järjestelmän suojeleminen sotilaallista uhkaa kohtaan, millä tietenkin viitattiin sosialistisen vallankaappauksen mahdollisuuteen. Kreikassa, Italiassa ja Puolassa maanpuolustusvelvollisuuteen liitetään erityinen yhteys maahan, mitä ilmentää maininta isänmaasta (Kreikka), äidinmaasta (Italia) tai kotimaasta (Puola). Joissakin maissa, kuten Portugalissa, puolustusvelvoite kohdistuu kansakuntaan (nation) eikä niinkään valtioon. 

Maanpuolustusvelvollisuuteen liittyy väistämättä kysymys sidoksista kansalaisen ja valtion välillä.

Klikkaa twiitataksesi.

Vaikka maanpuolustusvelvollisuutta ei mainittaisikaan, joissain maissa kansalaisille asetetaan sellaisia velvollisuuksia kuin hädässä olevien auttaminen ja luonnon tai kulttuuriperinnön puolustaminen. On syytä muistaa, että tähän voivat vaikuttaa myös kansainväliset velvoitteet, kuten kulttuuriperintöä suojeleva kansainvälinen sopimusyhteistyö. Kiinnostavaa kyllä, Suomessa ja suomen kielessä velvollisuus puolustaa maata on velvollisuus, mutta eri maiden perustuslakien retoriikassa toistuu myös ajatus puolustusvelvollisuudesta oikeutena. Näin on esimerkiksi Liettuassa ja Portugalissa, joissa kansakunnan puolustaminen ei ole ainoastaan oikeus, vaan myös määritelty perustavanlaatuiseksi (fundamental) velvollisuudeksi. Kovin yleistä maanpuolustusvelvollisuuden määritteleminen samalla myös oikeudeksi ei kuitenkaan näytä olevan.

Perustuslait eivät ole kiveen hakattuja

1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa moni Euroopan maa luopui asevelvollisuudesta, mutta ei ryhtynyt samalla muokkaamaan perustuslain määritelmää maanpuolustusvelvollisuudesta. Ratkaisu pitää perustuslaki muuttumattomana näiltä osin voi selittyä kahdella asialla: Toisaalta halutaan säilyttää perustuslain kaltainen dokumentti mahdollisimman samana. Tavanomainen käytäntö voi puolestaan olla turvautuminen tavanomaiseen lainsäädäntöprosessiin eikä perustuslakien yleensä vaatimaan hitaampaan ja laajempaan enemmistöä vaativaan muokkaamiseen.

Käytännössä perustuslain muuttamista ei tarvitsisi kuitenkaan arkailla. Chicagon yliopiston tutkijat osoittivat vuonna 2009 julkaistussa artikkelissa, että kansainvälisen tarkastelun perusteella perustuslakeja muokataan jopa hämmästyttävän usein, keskimäärin 17 vuoden välein. Tämä on merkittävä havainto, kun muistaa, että perustuslain ideana on määritellä muuta yhteiskuntaa sääteleviä perusperiaatteita ja olla siten mahdollisimman muuttumaton. Tästä voi päätellä, että maanpuolustusvelvollisuus edustaa sellaista perusperiaatetta, josta maat eivät ole valmiita luopumaan – riippumatta vapaaehtoisuuteen perustuvien asevoimien suosiosta.  

Käytännössä perustuslain muuttamista ei tarvitsisi kuitenkaan arkailla.

Klikkaa twiitataksesi.

Euroopan unionin käyttäminen viiteryhmänä liittyy osaltaan siihen, millaisia yhteisen puolustuspolitiikan aloitteita unionin piirissä on edistetty. Hyvä ja osittain unholaan jäänyt esimerkki oli 2000-luvun alun yritys saada aikaan EU:n perustuslaki. Tehtyä sopimusta ei milloinkaan ratifioitu käyttöön, mutta kyseessä oli joka tapauksessa kunnianhimoinen yritys saada aikaan perustuslailliset periaatteet muun muassa yhteiselle turvallisuus- ja puolustuspolitiikalle. Samaan aikaan esimerkiksi Tšekki pohti asevelvollisuudesta luopumista, joten ehkä ei ollut kovin yllättävää, että kansalaisten puolustusvelvollisuutta ei rakennettu osaksi EU-sopimusta. Käytännössä jäsenvaltioiden kansalaisuutta koskevien perusperiaatteiden kautta maanpuolustusvelvoite saattaisi kuitenkin sisältyä myös ylikansalliseen yhteistyöhön. Unionin toimintaan kuuluu kansalaisten vapauksien säätely, joten myös velvollisuuksien säätely olisi ainakin teorian tasolla mahdollista.

Mitä EU-maista ja niiden kansallisen turvallisuuden kokemuksista sitten kertoo se, että jäsenvaltiot pitävät maanpuolustusvelvollisuutta yhtenä yhteiskunnallisena perusperiaatteena? Ehkä EU:ta tai Natoa ei koeta niin lopullisina kansallisen turvallisuuden ratkaisuina, etteikö kansalaisten puolustusvelvoitetta voisi säilyttää. Samalla liikutaan kansalaisuuden ytimessä. Oikeuksista nauttimisen ohella ei tule myöskään unohtaa velvollisuuksia omaa yhteisöään kohtaan, ja harva velvollisuus on niin tärkeä kuin yhteisön puolustaminen. Suomessa maanpuolustusvelvoitteen poistamisesta tuskin on puhuttu missään vaiheessa, eikä siihen ole Euroopan tilanteeseen verrattuna syytäkään.