Etelä-Korean sijoitus viimeisimmässä, marraskuussa julkaistussa Global Gender Gap Raportissa on 108., yhteensä 153 maailman maan joukossa. Niin kauan kuin sukupuolten välistä tasa-arvoa mittaavaa Global Gender Gap -raporttia on julkaistu, on Etelä-Korea löytynyt heikoimman kolmanneksen joukosta. Tällä kertaa nousua edellisestä mittauksesta on kuitenkin peräti seitsemän pykälää. Toiko kaksi vuotta sitten Etelä-Korean villinnyt #MeToo-liike toivotun sysäyksen kohti naisten parempaa asemaa, vai onko sittenkin kyse muiden maiden huonommuudesta?

Etelä-Koreasta ostetusta älypuhelimesta ei ole mahdollista laittaa pois päältä keinotekoista kameran sulkimen ääntä. Japanissa voi törmätä samaan ilmiöön, jonka taustalla on ollut tarve suitsia luvatonta kuvaamista julkisilla paikoilla. Japanissa kiellon takana oli puhelinvalmistajien aloite, mutta Etelä-Koreassa asiaan puuttui hallitus vuonna 2004. Siitä huolimatta, kamerakännyköiden ja sosiaalisen median kanavien käytön yleistymisen myötä seksuaalissävytteisestä salakuvaamisesta on tullut maassa yhä suurempi ongelma. Kielto myös kertoo enemmän ongelman, eli seksuaalisen häirinnän, yleisyydestä kuin hallinnon aktiivisuudesta. Vuonna 2015 sukupuolen tasa-arvosta ja perheasioista vastuussa olevan ministeriön suorittamassa kyselyssä kahdeksan kymmenestä korealaisnaisesta vastasivatkin kokeneensa seksuaalista häirintää työpaikallaan.

Talouskasvu, koulutuksen tason nousu tai teknologiset innovaatiot eivät ole tuoneet toivottua muutosta naisen asemaan. Klikkaa twiitataksesi!

Niin Etelä-Korea kuin Japanikin löytyvät häntäpäästä sukupuolten tasa-arvoa mitattaessa, vaikka molemmat ovat maailman rikkaimpien maiden joukossa. Talouskasvu, koulutuksen tason nousu tai teknologiset innovaatiot eivät ole tuoneet toivottua muutosta naisen asemaan. Lasikattojen sijaan naiset törmäävät yhä usein betoniseinään, jonka perheen odotukset, avioliitto ja hankaluudet uran ja äitiyden yhdistämisessä muodostavat. Globaalin keskiarvon mukaan sukupuolten välinen tasa-arvo on lähes sadan vuoden päässä, mutta Itä-Aasiassa ja Tyynenmeren maissa kuilu on kaikkein pisin, 163 vuotta.

#MeToo-liikkeelle oli tilausta jo ennen #MeToo:ta

Ensimmäinen naisten oikeuksien julistus Korean niemimaalla annettiin vuonna 1898. Julistuksen takana oli ryhmä yläluokkaisia naisia, jotka ajoivat tyttöjen koulutusta. Läpi 1900-luvun naisten koulutus, naisia syrjivän lainsäädännön uudistaminen ja avioliiton tasa-arvoistaminen ovat olleet korealaisen naisasialiikkeen kulmakiviä. Siitä huolimatta Etelä-Korea luopui lainsäädännöstä, joka asetti miespuolisen henkilön perheen pääksi vasta vuonna 2008, eli reilu kymmenen vuotta sitten. Vertailun vuoksi, kommunistisen vallankumouksen kokenut Pohjois-Korea uudisti vastaavan lainsäädännön vuonna 1946.

Etelä-Korea on nykyään maailman johtavia korkean teknologian maita. Se näkyy siinä, että myös naisliikkeet ovat menneet nettiin. Verkossa toimivista naisryhmistä kuuluisimpia ja pahamaineisimpia ovat 2010-luvun puolessavälissä syntyneet Megalia ja Womad. Niiden edustama feminismi on radikaalia ja avoimen vihamielistä miehiä kohtaan, ja molemmat ovat kannustaneet väkivaltaan, hyväksikäyttöön ja alistamiseen. Vaikka suurin osa korealaisnaisista sanoutuu irti näiden ryhmittymien toiminnasta, on feminismillä niiden takia negatiivinen kaiku Etelä-Koreassa. Twitterin ja muut sosiaalisen median kanavat vallannut #MeToo-liike onkin puhutellut korealaisnaisia voimakkaasti ja tarjonnut heille tärkeän samaistumisen kohteen. 

#MeToo-liike onkin puhutellut korealaisnaisia voimakkaasti ja tarjonnut heille tärkeän samaistumisen kohteen. Klikkaa twiitataksesi!

Jo ennen #MeToo-liikettä naisten välinen solidaarisuus on ollut sekä järjestäytyneiden naisliikkeiden että spontaaneiden mielenilmausten kantava teema Etelä-Koreassa. Vuonna 2016 mielenosoittajat valtasivat kadut Soulissa, kun nuori nainen kuoli metroaseman vessassa puukotuksen uhrina kuuluisalla Gangnamin alueella. Puukottaja perusteli tuntemattomaan kohdistunutta tekoaan sillä, että naiset olivat aina jättäneet hänet huomiotta. Naiset ympäri maan pitivät puukotusta suorana hyökkäyksenä sukupuoltaan kohtaan. Myös maassa rehottava salakuvaaminen ja videoiden julkaisu laittomilla pornosivustoilla on saanut naiset kaduille useasti. Mielenosoittajat kantavat usein kylttejä, joissa lukee: minun elämäni ei ole sinun pornoasi. Viime vuonna maata kohahdutti K-pop-tähtien saamat tuomiot joukkoraiskauksesta, salakuvaamisesta ja laittomien videoiden levittämisestä. 

#MeToo olympialaisten ja rauhan toiveiden varjossa

Sosiaalisessa mediassa nopeasti levinnyt #MeToo-liike saapui rytinällä Etelä-Koreaan tammikuussa 2018. Alkusysäys Etelä-Korean omalle #MeToo-liikkeelle oli suora tv-lähetys, jossa syyttäjänä työskennellyt Seo Ji-hyun toi julki miespuolisen kollegansa lähentely-yritykset, jotka olivat sattuneen toisen työntekijän isän hautajaisissa vuonna 2010. Seolle luvatun anteeksipyynnön sijaan hänet toimitettiin lopulta alempiarvoisiin tehtäviin toiselle puolelle maata. Kahdeksan vuotta tapahtuneen jälkeen Seo kirjoitti itseensä kohdistuneesta rikoksesta ja väärinkohtelusta avoimen kirjeen syyttäjänviraston intranet-sivustolle ja allekirjoitti sen hasthtagilla #MeToo. Juttu lähti leviämään ja pian Seo kertoi kokemastaan miljoonayleisön edessä.  

Seosta tuli nopeasti korealaisen #MeToo-liikkeen symboli. TIMEn haastattelussa Seo kertoo pitäneensä itseään syyllisenä häneen kohdistuneeseen seksuaaliseen häirintään, kunnes hän Hollywoodissa ilmi tulleiden tapausten myötä ymmärsi, että sama oli tapahtunut muillekin. Seon esimerkin jälkeen ilmi tuli yhä uusia tapauksia, joissa naiset syyttivät poliitikkoja, liikemiehiä, viihde- ja akateemisen maailman edustajia seksuaalisesta hyväksikäytöstä tai ahdistelusta. 

Keväällä 2018 mielenosoittajia kokoontui viikottain Soulin keskustaan kantaen kylttejä, joissa #MeToon lisäksi luki koreankielisiä lauseita, kuten ”Et ole yksin” ja ”Olen kanssasi” tai #WithYou. Tämä toinen korealaiseen #MeToo-liikkeeseen liitetty hashtag kuvastaa ennen kaikkea sitä, että vaikka useimmat seksuaalisen häirinnän kohteeksi joutuneet eivät ole puhuneet kokemuksistaan julkisesti, ovat he mukana kampanjassa.

Etelä-Korean #MeToo-liikehdintä alkoi juuri ennen kuin kansainvälinen mediahuomio keskittyi Etelä-Koreaan Pyeongchangin talviolympialaisten takia alkuvuonna 2018. Olympialaisista sai alkunsa myös Etelä- ja Pohjois-Korean suhteiden liennytys, joka on sittemmin ottanut jälleen takapakkia. Paikallisen #MeToo-liikkeen sijaan kansainvälisen median huomio kiinnittyi pohjoiskorealaisiin cheerleadereihin ja Koreoiden yhteiseen naisten jääkiekkojoukkueeseen. ”Kaunokaisten armeija”, kuten pohjoiskorealaisiin useissa yhteyksissä viitattiin, johdatti keskustelun naisten ulkonäköön samaan aikaan kun #MeToo-mielenilmauksiin osallistuneet yrittivät taistella arkipäivän seksismiä vastaan.

Huolimatta siitä, että olympialaisten jälkeen myös presidentti Moon Jae-in julisti tukensa #MeToo-liikkeelle toivoen sen tuovan kauan toivotun muutoksen naisten asemaan, myös #MeToon saama paikallinen huomio kääntyi nopeasti päälaelleen. Kun tunnettu näyttelijä Jo Min-ki löydettiin kuolleena ahdistelusyytteisiin liittyneiden kuulusteluiden jälkeen, heräsi kysymys siitä, oliko #MeToo-liike mennyt liian pitkälle. Vaikka #MeToo-liike on ollut monella tapaa tärkeä keskustelunrakentaja eteläkorealaisessa yhteiskunnassa, on se myös pönkittänyt olemassa olleita vastakkainasetteluita. Sekä mies- että naisviha on paikoin käsin kosketeltavaa netin keskustelupalstoilla, ja #MeToo-liikkeen saama mediahuomio on ollut bensaa liekkeihin molemmissa leireissä.

Global Gender Gap Report – ei koko totuus

Vuodesta 2006 lähtien julkaistu Global Gender Gap Report arvioi maailman valtioiden sukupuolten välistä tasa-arvoa asteikolla 0-1. Mitä lähempänä kunkin valtion saama arvo on ykköstä, sitä pienempi on sukupuolten välinen epätasa-arvo. Viimeisimmässä mittauksessa ykkössijan vei Islanti arvolla 0.877. Suomi on kolmantena luvulla 0.832. Pisteytys perustuu neljään mittariin, joilla arvioidaan naisten aseman suhdetta miehiin: terveys ja eliniänodote, koulutus, taloudellinen osallisuus ja poliittinen osallisuus.

Viimeisimmässä mittauksessa Etelä-Korean sijoitus on 108., seitsemän pykälää parempi kuin edellinen, vuoden 2018 mittauksen tulos. Terveyttä ja eliniänodotetta mittaavassa kategoriassa Etelä-Korea on kärjen tuntumassa pitkäikäisten korealaisnaisten päihittäessä muun muassa suomalaiset. Koulutuksen mittarilla suurin osa maista pääsee jo arvon 0,9 yli, joten sillä saralla tasaisesti Pisa-tuloksissa kakkossijaa pitäneet korealaiset eivät pääse erottumaan. 

Maan sijoitusta painaa alaspäin erityisesti naisten taloudellisen osallistumisen vähäisyys. Sukupuolten palkkaerot ovat Etelä-Koreassa merkittävät, ja useimpien korealaisnaisten uraa määrittelee yhä avioliiton jälkeen koittava kotiäitiys. Työvoimaan palataan lasten lähdettyä kotoa, jolloin tarjolla on vain matalapalkkaisia töitä. Omaa uraa haluavat naiset ovat usein lapsettomia, ja naisten työssäkäynnin lisääntymisellä on suora yhteys maata vaivaavaan matalaan syntyvyyteen. Naisten poliittisessa osallisuudessa Etelä-Korea on puolivälin kastia. Etelä-Koreassa on 2010-luvulla toiminut nainen presidenttinä ja ulkoministerinä, mikä on näkynyt positiivisena muutoksena tilastoissa, vaikka todellisuudessa naisten vaikutusmahdollisuudet päivänpolitiikassa ovat yhä miehiä rajallisemmat. 

Tasa-arvon saavuttamisessa vielä pitkä matka

Kun Global Gender Gap -mittausta tarkastelee lähemmin, huomaa, että Etelä-Korean edellä viimeksi olleet maat, kuten Intia, Japani, Mauritius ja Malediivit, ovat tipahtaneet omissa sijoituksissaan useita pykäliä, Japani jopa yksitoista sijaa. Erot maiden pisteytyksessä ovat kuitenkin marginaalisen pienet. Esimerkiksi Japanin kohdalla muutos on -0.010, Etelä-Korean positiivinen muutos on puolestaan +0.014. Erot ovat listan häntäpäässä selvästi pienempiä, kuin esimerkiksi listauksessa ensimmäisenä ja kolmantena olevien maiden välillä. Etelä-Korean nousu pisteytyksessä näyttää hyvältä, mutta todellisuudessa muutos edellisestä mittauksesta on lähes merkityksetön. Vaikka raportti tarjoaa paljon mielenkiintoista dataa, ovat sen mittarit myös kömpelöitä. Ne pysyvät samoina riippumatta kulttuurisista, poliittisista tai historiallisista konteksteista. Kysymys myös kuuluu, voiko seksismiä ylipäätään mitata.

Kysymys myös kuuluu, voiko seksismiä ylipäätään mitata. Klikkaa twiitataksesi!

Vaikka #MeToo-liike toikin uutta virettä keskusteluun naisten asemasta Etelä-Koreassa, sen vaikutus vallitseviin käytäntöihin ei ole ollut näkyvä, eikä Etelä-Korean mairittelevan näköistä ranking-nousua voi selittää naisasialiikkeen viimeaikaisella näkyvyydellä. Pilkahdus toivoa on ilmassa, sillä korealaisen ammattiliittojen keskusjärjestön tekemässä kyselyssä kävi ilmi, että vastaajien mukaan naisten vähättely ja seksuaalissävytteinen vitsailu työpaikoilla on vähentynyt. Palkkaeroissa muutosta ei ole näkynyt. Asialla on toinenkin kääntöpuoli: häirintäsyytteiden pelossa naisia ei kutsuta enää työpaikkojen yhteisiin illanviettoihin, jotka ovat oleellinen osa korealaista yrityskulttuuria. Naiset ovat siten yhä kauempana työpaikkojen sisäpiiristä.  

Tärkein syy muutoksen hitauteen on asenteissa. Kuten Seo Ji-hyunin tapaus osoittaa, seksuaalisesta ahdistelusta tai hyväksikäytöstä kertovat joutuvat usein itse ongelmiin ahdistelijoiden sijaan. Ylemmät johtoportaat, johon asiaa kuuluisi viedä, ovat miesten kansoittamia, ja ongelmat kuitataan hymistelemällä ja esimerkiksi siirtämällä valituksen tehnyt työntekijä toisiin tehtäviin. Vaikka se ei siltä länsimaisissa medioissa näyttänyt, vuonna 2018 #MeToo-liike oli yhtä tärkeä uutinen Etelä-Koreassa kuin Panmunjomin julistus, jossa Koreat sitoutuivat yhteiseen rauhanprosessiin. Nähtäväksi jää, ehtiikö tasa-arvo kuroa yli satavuotisen kuilun umpeen ennen kuin Koreoiden rauha on solmittu.