Matias Castrén on filosofian maisteri Malmön yliopistosta, globaalin politiikan tutkimuksen ohjelmasta. Hän on kiinnostunut Etelä-Aasian historiasta ja politiikasta sekä Intian strategisesta kulttuurista.

Koko Intian itsenäisyyden ajan Intian ja Kiinan välejä hiertänyt rajakiista otti uusia kierroksia, kun maiden asejoukot ajautuivat yhteenottoon läntisellä Himalajalla kesäkuussa 2020. Koronakevään keskellä sattunut yhteenotto vaati kymmenien sotilaiden hengen huolimatta siitä, ettei välienselvittelyssä turvauduttu lainkaan tuliaseisiin. Intian ja Kiinan välinen konflikti ei kerro ainoastaan maiden kahdenvälisten suhteiden mutkikkuudesta vaan vaikuttaa myös laajemmin Intian rooliin maailmanpolitiikassa. Intialla on merkittävä rooli suurvaltojen välisten voimatasapainojen muotoutumisessa Etelä- ja Kaakkois-Aasiassa.

Läntisellä Himalajalla, Intian Ladakhin ja Kiinan Xinjiangin välissä sijaitsevan Aksai Chinin ylängön rajakiista on hiertänyt Intian ja Kiinan välejä koko Intian itsenäisyyden ajan. Siirtomaa-ajalta peritty kiista sytytti vuonna 1962 maiden välille sodan, jonka jälkeen maailman kaksi väkirikkainta valtiota ovat ratkaisseet kiistat neuvottelupöydissä. 

Kevään 2020 aikana tunnelma rajalla on kuitenkin kiristynyt ja maiden rajapartiot ovat toistuvasti joutuneet nokikkain kiistellyllä alueella. Kesän kynnyksellä tilanne vaikutti jo rauhoittuneen kahdenvälisen diplomatian myötä, mutta kesäkuun 15. päivänä maiden asejoukot ajautuivat yhteenottoon, joka vaati vähintään kymmenien sotilaiden hengen. Tarkkaa urhilukua ei ole selvillä, sillä Kiina ei ole julkaissut tietoja henkilövahingoista. Vaikka jännitteisiä tilanteita onkin lähivuosina sattunut useita, on viimeisin selkkaus ensimmäinen ihmishenkiä vaatinut tapaus yli 40 vuoteen.

Rajaselkkaus on osa laajempaa historiallista konfliktia, jonka juuret ovat Brittiläisen Intian jättämässä perinnössä. Intian ja Kiinan välinen kamppailu ei ole vaikuttanut ainoastaan maiden kahdenvälisiin suhteisiin vaan heijastuu myös Intian laajempaan rooliin maailmanpolitiikassa. Etelä-Aasian alueellisen merkityksen kasvaessa kiista vaikuttaa omalta osaltaan myös maailmanpoliittisiin voimatasapainoihin.

Brittiläiseltä Intialta perityt rajakiistat

Intian ja Kiinan välinen rajakiista koskee kahta erillistä aluetta. Idässä sijaitseva Arunachal Pradesh on Intian koillisin osavaltio, jota Kiina kutsuu Etelä-Tiibetiksi ja vaatii itselleen. Arunachal Pradesh rajoittuu pohjoisessa niin kutsuttuun McMahon-linjaan, josta sovittiin vuonna 1914 Brittiläisen Intian sekä silloisen Tiibetin välillä. Kiinan otettua Tiibetin hallintaansa 1950-luvulla tuli rajasta Kiinan ja nuoren itsenäisen Intian välinen raja. 

Lännessä maiden välinen raja halkoo Intian Ladakhin ja Kiinan Xinjiangin välissä sijaitsevan Aksai Chinin ylängön, jonka aluejaosta on käyty kiistaa koko Intian itsenäisyyden ajan. Ensimmäinen määritelty raja vedettiin niin kutsutulle Ardagh–Johnson-linjalle vuonna 1887. Toisen kerran rajaa pyrittiin määrittelemään uudelleen niin kutsutun Macartney–McDonald-linjan mukaisesti vuonna 1899. Jälkimmäisellä kerralla rajaa ei tosin varsinaisesti ratifioitu vaan se ainoastaan esiteltiin kiinalaiselle Qing-hallinnolle, joka ei ottanut ehdotukseen kantaa.

Intian itsenäistyttyä maan ensimmäinen pääministeri Jawaharlal Nehru katsoi tarkan rajojen määrittelyn olevan tärkeää jälkikolonialistisen Intian suvereniteetin lujittamiseksi ja kansainvälisen tunnustuksen saamiseksi. Intian hallinnossa raja tulkittiin alkuperäisen Ardagh–Johnson-linjan mukaisesti, koska se oli ainoa maiden välillä virallisesti hyväksytty rajalinja. 

Nehru katsoi tarkan rajojen määrittelyn olevan tärkeää jälkikolonialistisen Intian suvereniteetin lujittamiseksi.

Klikkaa twiitataksesi.

Kiina puolestaan tulkitsi rajaa Macartney–McDonald-linjan perusteella, sillä linjauksessa Aksai Chin jäi Kiinan puolelle. Tiibetin valtauksen jälkeen Tiibetin ja Xinjiangin väliin jäänyt Aksai Chin osoittautui Kiinalle strategisesti tärkeäksi alueeksi, sillä se mahdollisti alueiden yhdistämisen toisiinsa. Tiibetin ja Xinjiangin yhdistämiseksi Kiina rakensi niiden välille Aksai Chinin läpi kulkevan tien, jonka olemassaolosta intialaiset saivat tietää vasta tien valmistuttua vuonna 1957.

Samankaltaisia ristikkäisiä tulkintoja alueiden hallinnasta tehtiin myös maiden itäisellä rajalla, jossa Kiina katsoi Intian osavaltion Arunachal Pradeshin kuuluvan osaksi Tiibetiä. Kummankin valtion aktiivinen partiointi kiistellyillä raja-alueilla, Intian tuki Tiibetin itsenäisyysliikkeelle sekä pyrkimykset pystyttää alueelle pysyviä tukikohtia johtivat lopulta vuonna 1962 täysimittaiseen sotaan maiden välillä. 

Sota päättyi Kiinan voittoon, jonka jälkeen Kiina vetäytyi ensin idässä McMahon-linjalle. Aksai Chinin ylängöllä Kiina puolestaan asettautui aiempia vaatimuksiaan vastaavalle rintamalle. Läntisellä rajalla Ladakhkissa Kiina rakennutti linjalle valvontapisteiden ketjun, johon viitattiin nimityksellä Line of Actual Control (LAC). Sodan jälkeen Kiina panosti voimakkaasti hallinnoimiensa alueiden infrastruktuurin kehittämiseen ja jätti Intian selvästi altavastaajan asemaan. LAC sai myöhemmin myös virallistetun aseman, kun linjan rooli määriteltiin löyhästi vyöhykkeenä, jota kumpikaan maa ei pyrkisi ottamaan hallintaansa ja jolla pyrittäisiin välttämään konflikteja. 

Taiteilua keskinäisen yhteistyön ja kilpailun välillä

Sodasta ja toistuvista rajaselkkauksista huolimatta Intia ja Kiina ovat viime vuosina pyrkineet jättämään erimielisyydet taka-alalle ja keskittymään rakentavaan suhteeseen ja yhteisten tavoitteiden saavuttamiseen. Rauhanomaiset pyrkimykset eivät kuitenkaan poista maiden välistä kilpailua ja suurelta osin yhteensopimattomia intressejä.

Edellisen, vuonna 2017 tapahtuneen Doklamin raja-alueselkkauksen jälkeen pääministeri Modi sekä Kiinan kommunistisen puolueen pääsihteeri Xi Jinping ovat pyrkineet rauhoittamaan maiden välisiä suhteita. Vuonna 2018 epävirallisessa huippukokouksessa Wuhanissa saatiin viitteitä siitä, että Intia olisi liennyttämässä suhteitaan Kiinaan ja ”Wuhanin hengessä” pyrittäisiin panostamaan keskinäisen kilpailun sijaan kumpaakin osapuolta palvelevaan yhteistyöhön.

Intia ja Kiina jakavatkin yhteisiä intressejä Etelä-Aasiassa, kuten alueellisen vakauden säilyttäminen edistämällä talouskasvua ja energiavarmuutta. Lisäksi kummatkin suhtautuvat kriittisesti Yhdysvaltain aseelliseen läsnäoloon eri puolilla maailmaa sekä pitävät moninapaista maailmanjärjestystä positiivisena asiana. Kiina ja Intia vaikuttavat myös useissa kansainvälisissä yhteistyöjärjestöissä, kuten Shanghai Cooperation Organization (SCO)- ja BRICS -ryhmittymissä. Yhteistyötä kuitenkin vaikeuttavat erityisesti Kiinan pyrkimykset lisätä sekä alueellista että globaalia vaikutusvaltaansa. Intia ei esimerkiksi ole ollut halukas liittymään Kiinan Vyö ja tie -hankkeeseen, ja hanke on herättänyt Intiassa epäluuloja ja pelkoa siitä, että Intia jää Kiinan hankkeiden vaikutusvallan puristuksiin. 

Kiina puolestaan tarvitsee tavoitteidensa saavuttamiseksi lämpimät suhteet Intian kanssa tai riittävästi vaikutusvaltaa pitääkseen Intian kurissa. Etelä-Aasian infrastruktuurihankkeillaan Kiina pyrkii liittämään itäisen Manner-Kiinan suoraan maailman valtameriin. Tällöin Kiinan strategisesti tärkeän logistiikan ei tarvitsisi kulkea Malaccan salmen läpi, joka on vahvasti Yhdysvaltain ja sen liittolaisten valvonnassa. Intia voi toimia halutessaan esteenä näille hankkeille Intian valtamerellä sekä Kashmirissa. Samalla Intian ja Kiinan suhteet heijastuvatkin myös laajemmin koko maailmanpolitiikan voimatasapainoihin sekä Intian rooliin kansainvälisessä politiikassa.

Vyö ja tie kiristyvät Intian ympärillä

Vyö ja tie -hankkeen projektit sijaitsevat Intian kannalta kiistanalaisilla alueilla. Idässä Kiinan ja Pakistanin välinen China–Pakistan Economic Corridor (CPEC) kulkee kiistellyn Kashmirin alueen halki. Lännessä puolestaan Bangladeshin, Kiinan, Intian ja Myanmarin välinen BCIM-yhteishanke on jäissä, sillä Intiassa ollaan huolissaan Kiinan vaikutusvallan lisääntymisestä naapurimaissa ja Intian koillisosissa. Hankkeeseen sisältyy suunnitelma Intian länsiosissa sijaitsevan Kolkatan sataman yhdistäminen Kiinan Kunmingiin rakentamalla kaupunkien välille teitä ja junakiskoja. Kiinalle yhteys tarjoaisi oikotien Bengalinlahdelle, mutta Intiassa pelätään uusien yhteyksien antavan Kiinalle lisää vipuvartta keskinäisissä väännöissä. 

Intiassa pelätään uusien yhteyksien antavan Kiinalle lisää vipuvartta keskinäisissä väännöissä.

Klikkaa twiitataksesi.

Intia on seurannut huolestuneena Kiinan hankkeita myös alueidensa eteläpuolella. Kiinan rahoittama Hambantotan satama Sri Lankassa siirtyi Kiinan haltuun, kun Sri Lanka ei kyennyt hoitamaan velkaansa. Myös Sri Lankan tilanteessa huolena on, että Intian vaikutusvalta laskee Kiinan vaikutusvallan kasvaessa. Vastauksena Hambantotan satamalle Intia ja Japani ovat yhteistyössä sopineet Sri Lankan kanssa konttisataman rakentamisesta Colombon sataman yhteyteen.

Intia on pyrkinyt vastaamaan Kiinan tuomiin haasteisiin eri rintamilla. Taloudessa Intia on pyrkinyt lisäämään osuuttaan maailman teknologisessa tuotannossa ja houkutellut tuottajia siirtämään tuotantoaan Intiaan aloilla, joissa Kiina on perinteisesti ollut vahvoilla. Tämä kilpailu tuotannosta on kiristänyt Kiinan ja Intian suhteita entisestään. Ladakhissa Intia on puolestaan kuronut umpeen Kiinan etumatkaa ja kehittänyt raja-alueidensa infrastruktuuria tie-, silta- ja lentokenttähankkeilla.

Kiina on vastannut Intian rajarakentamiseen ylittämällä LAC:in Intian puolelle yhä useammin pystyttäen väliaikaisia rakennelmia rauhoitetuille alueille. Yhdeksi syyksi tilanteen viimeaikaiselle kärjistymiselle onkin esitetty Intian parantunutta kykyä valvoa aluetta, mikä on johtanut yhä useammin partiojoukkojen keskinäisiin kohtaamisiin, kun Kiinan joukot ovat toimineet alueella, jonka katsotaan kuuluvan Intian vaikutuspiiriin. Intia syyttää Kiinan väliaikaisten rakennelmien olevan provokatiivisia samalla, kun Kiinassa syytetään Intiaa yksipuolisista pyrkimyksistä muuttaa alueen nykyistä voimatasapainoa Intialle suotuisammaksi.

Suurvaltojen kireät välit lisäävät Intian mahdollisuuksia

Intian ulkopolitiikan keskiössä ovat pyrkimys oman aseman tunnustamiseen, monenkeskisen moninapaisen maailmanjärjestyksen edistäminen ja syvien liittoumien sijasta tasapainottelu suurvaltojen kiistojen eri osapuolten välillä. Tässä mielessä Kiinan pyrkimykset globaalin voimatasapainon muuttamiseen ovat Intian intressien vastaisia. 

Kylmän sodan päättymisen jälkeen Intia lähentyi suhteissaan Yhdysvaltoja, mikä mahdollisti Intian kehittymisen viralliseksi ydinasevallaksi. Viime vuotisten rajaselkkausten aikana Yhdysvallat onkin toistuvasti osoittanut tukensa Intialle. Intia suhtautuu Yhdysvaltain tukeen kuitenkin varauksella. Taustalla piilee halu olla leimautumatta Yhdysvaltain liittolaiseksi, mikä voisi rajoittaa Intian nykyistä ulkopoliittista liikkumavaraa, joka näkyy esimerkiksi sen tekemissä aseostoksissa. Intia on tehnyt muun muassa puolustusjärjestelmähankintoja esimerkiksi Venäjältä ja hoputtanut Venäjää S-400-ohjuspuolustusjärjestelmän toimittamiseksi viimeisimmän rajakiistan aikana. 

Kiinan entistä aktiivisempi kansainvälinen toiminta ja pyrkimys laajentaa maan vaikutusaluetta on kuitenkin ajanut Intiaa läheisempiin puolustussuhteisiin Yhdysvaltojen ohella myös esimerkiksi Japanin ja Australian kanssa. Vaikka Kiina on pyrkinyt vaikuttamaan intialaisiin mielipiteisiin korostamalla, ettei läheinen yhteistyö Yhdysvaltojen kanssa edistä alueellista vakautta, on maa samalla  pyrkinyt hidastamaan Intian ulkopoliittisia tavoitteita muun muassa sulkemalla Intian tien YK:n turvallisuusneuvostoon. 

Kiinan valtionmedioissa Intian oma toimijuus usein ohitetaan ja Intiaa kuvaillaan länsimaiden vaikutuksille alttiina ja kypsymättömänä toimijana kansainvälisessä politiikassa. Kuvailujen mukaan Intian tulisi ottaa itse vastuu omasta kohtalostaan. Tämänkaltainen retoriikka ja Intian reittien tukkiminen kansainvälisissä järjestöissä on suoraa toimintaa Intian pyrkimyksiä kohtaan saada valtiolle tunnustus merkittävänä globaalina toimijana ja valtana.

Kiinan ja Intian välinen kiemurainen suhde kuvastaa hyvin globaalin maailman monimutkaisuutta.

Klikkaa twiitataksesi.

Kiinan ja Intian välinen kiemurainen suhde kuvastaa hyvin globaalin maailman monimutkaisuutta. Kiina ja Intia tarvitsevat toisiaan taloudellisesti sekä Etelä-Aasian vakauden edistämiseksi ja ovat samalla esteenä toistensa pyrkimyksille kansainvälisessä politiikassa. Kiinan ja Intian välinen kilvoittelu ja maiden väliset konfliktit kuvastavat myös Etelä-Aasian kasvavaa merkitystä maailmanpolitiikassa. Läntisen Manner-Kiinan ja valtameriväylien välissä on kaksi ydinasevaltaa, Intia ja Pakistan, jotka eivät tule keskenään toimeen. Yhdysvaltojen läsnäolo tuo omaa lisämaustettaan, sillä maa on siirtänyt painopisteensä Pakistanista Intiaan vastatakseen paremmin Kiinan luomiin haasteisiin. 

Maailmanpolitiikan mutkistuminen yhä useamman toimijan kokonaisuudeksi antaa Intialle kuitenkin mahdollisuuden harjoittaa laajemmin toimijuuttaan suurvaltojen välisissä kiistoissa. Suurvallat eivät puolestaan voi jättää Intiaa huomiotta niin kauan kuin ne eivät saa omia hiertäviä välejään oiottua. Kiina ja Intia joutuvatkin myös tulevaisuudessa keksimään luovia ratkaisuja kahdenvälisiin ongelmiinsa. Tähän asti rajakiistat on saatu ratkaistua neuvottelupöydässä ja maat ovat aktiivisesti kehittäneet keskinäisiä mekanismeja tilanteiden purkamiseksi. Jotain maiden välisestä varovaisuudesta kertoo myös seikka, ettei kahden ydinasevaltion välisessä ihmishenkiä vaatineessa konfliktissa käytetty lainkaan tuliaseita. Henkilövahingot aiheutuivat, kun käsirysyn, kivien heittelyn ja keppien kalistelun seurauksena sotilaita lensi jyrkänteeltä alas Galwan-joen hyiseen veteen.