Al-Qaidasta on tullut viimeisen vuosikymmenen aikana spektaakkelimaisen ja tuhoisan terrorismin symboli, sekä islamistisen terrorismin tunnistettavin brändi, jonka lonkerot ulottuvat Marokosta Filippiineille. Saamastaan huomiosta huolimatta, se, mikä al-Qaida tarkalleen ottaen on, miten se syntyi ja mikä järjestön merkitys jihadimaailmassa on, on kuitenkin synnyttänyt suurta keskustelua terrorismin tutkijoiden parissa. Kuten Fawaz Gerges äskettäin julkaistussa kirjassaan The Rise and Fall of Al-Qaeda (2011) toteaa,  al-Qaidan tutkimuksen ympärille on syntynyt miljoonien arvoinen teollisuudenala, joka muokkaa ymmärrystämme al-Qaidasta sekä vaikuttaa toimiimme sen edustaman uhan torjumiseksi.

Osana tätä ilmiötä, libanonilaisen journalistin Camille Tawilin Brothers in Arms: The Story of al-Qa’ida and the Arab Jihadists (2010) käsittelee al-Qaidan historiaa, kertoen al-Qaidan synnystä osaksi monikansallista jihadiverkostoa Afganistanissa 1980-luvun lopulla Neuvostoliiton vetäydyttyä. Kirjassa keskeisenä argumenttina on, että al-Qaidan syntyä ja ideologista irtaantumista perinteisemmästä jihadismista ei voida ymmärtää ilman, että sitä tulkitaan laajemmassa kontekstissa, jossa keskeisessä  roolissa ovat erityisesti algerialaiset, egyptiläiset ja libyalaiset jihadistit.

Vaikka kirja ei ota osaa al-Qaidasta käytäviin akateemisiin keskusteluihin – liittyen esimerkiksi järjestön luonteeseen, sekä sen käyttämän poliittisen väkivallan erityiseen luonteeseen – Tawilin käyttämä empiirinen aineisto on mittava. Lukuisien haastattelujen ja alkuperäisten tekstien kautta Tawil maalaa värikkään tarinan järjestön synnystä 1980-luvulla Osama bin Ladenin ympärille, ollen lähinnä muutamista henkilöistä koostuva verkosto 1990-luvun puoliväliin asti, jolloin siitä alkoi muovautua organisaatio joka tunnetaan nimellä al-Qaida, ja jonka siteet muualle jihadimaailmaan olivat merkittävät, mutta eivät vailla merkittäviä ongelmia..

Kirjan keskeisintä antia ovat ehdottomasti useiden jihadistien – kuten nykyään Quilliam Foundationissa vaikuttavan libyalaisen Noman Benotmanin – haastattelut sekä kirjoitukset, joiden saaminen olisi lähes mahdotonta länsimaalaisille journalisteille. Lontoossa työskentelevä Tawil onkin kyennyt toimimaan Londonistanin jihadistien keskuudessa 1990-luvulla, jonka aikana luotu kontaktipohja näkyy kirjassa. Tawil luo erityisen kattavan kuvan juuri Algerian ja Libyan jihadistidiasporista, jotka toimivat Lontoossa(kin) aktiivisesti Iso-Britannian avattuaan väliaikaisesti ovet ”islamistisille toisinajattelijoille” (josta juontaa juurensa mm. Abu Qatadan luovutuksesta käytävä kädenvääntö Iso-Britannian ja EU:n välillä). Vähemmälle huomiolle jäävät mm. egyptiläiset jihadistit, joiden sisäiset ristiriidat käsitellään kirjassa jokseenkin pinnallisesti (asian tiimoilta kannattaa tutustua Gilles Kepelin kirjaan Roots of Radical Islam [2005]). Kirjassa lähes olemattomalle huomiolle jäävät myös Persianlahdelta kotoisin olleet jihadistit.

Vaikka al-Qaidan historia onkin tunnettua, siinä on vielä useita epäselvyyksiä. Tawilin kirjan yksi heikkouksista onkin siinä, että se ohittaa näiden epäselvyyksien käsittelyn lähes täysin. Tawil esimerkiksi argumentoi, vaikkakin uskottavasti, sen puolesta että al-Qaida syntyi 1980-luvun päätteessä Afganistanissa, muttei ota suoranaisesti kantaa väitteisiin, joiden mukaan järjestö perustettiin vasta 1990-luvulla Sudanissa.

Tämän lisäksi, käsittelemällä al-Qaidaa laajemmassa kontekstissa, Tawil ehkä ylenkatsoo liikaa järjestön sisäisiä jakolinjoja, kuten Osama bin Ladeniin ja Ayman al-Zawahiriin kohdistunutta kritiikkiä syyrialaisen Abu Musab al-Surin toimesta, joka argumentoi syyskuun yhdennentoista tuhonneen kokonaisen jihadisukupolven. Vaikka Tawil käsittelee kattavasti jihadistien välisiä ristiriitoja keskittyen al-Qaidan ja muiden jihadistien väleihin, al-Qaidan sisäiset ristiriidat jäävät lähestulkoon huomiotta.

Huolimatta muutamista vastaavanlaisista heikkouksista, Brothers in Arms on yksi kattavimmista al-Qaidaa käsittelevistä journalistisista kirjoista.Korvaamattoman materiaalin tutustuttamisen lisäksi Tawilin kirjan keskeisimpiä vahvuuksia on sen myytin murtaminen, että Osama bin Laden tai al-Qaidan tämän hetkinen emiiri Ayman al-Zawahiri olisivat keskittyneet ’kaukaiseen viholliseen’ (far enemy) eli Yhdysvaltoihin sekä sen liittolaisiin jo 1980-luvulta lähtien. Pikemminkin, kuten Tawil painottaa, muutos oli seurausta muutoksessa al-Qaidan jäsenten sekä heidän verkostojensa strategisessa tilanteessa 1990-luvun lopulla, tärkeimpänä jihadistien huono menestys erityisesti Egyptissä, josta suurin osa bin Ladenin lähipiiriä tuli.

Kirjan toinen vahvuus piilee siinä, että se tarjoaa ikkunan myös Libyan jihadistien historiaan. Edellisen hallinnon totalitaarisesta luonteesta johtuen Libyan jihadistien tutkimus on ollut äärimmäisen harvinaista, ja Libyaa käsittelevä terrorismia käsittelevä kirjallisuus on keskittynyt lähinnä valtioterrorin sekä valtion tukeman terrorismin käsittelyyn. Libyan jihadistien tutkimuksesta tekee erityisen ajankohtaisen Gaddafin hallinnon kaatuminen, jonka kautta maan islamistit sekä lukuisat ex-jihadistit ovat päätyneet mukaan osaksi maan uutta poliittista järjestelmää.

Huolimatta muutamista epäkohdistaan, Brothers in Arms on tiivis, informatiivinen ja vieläkin ajankohtainen paketti al-Qaidan kehityksestä, ja se tarjoaa al-Qaidan historiasta kiinnostuneille todellisen lukuelämyksen. Valitettavaa kuitenkin on, että kirja käsittelee al-Qaidan kehitystä 2000-luvulla äärimmäisen pinnallisesti,  vailla laajempaa kontekstia tai syvällistä tutkimusta, jättäen vastaamatta tärkeään kysymykseen: miten 2000-luvun aikaiset muutokset ovat vaikuttaneet al-Qaidan kehitykseen organisaatiollisesti ja ideologisesti. Näihin kysymyksiin Tawil ei valitettavasti vastaa.