Politiikan ja urheilun yhteenkietoutuminen on puhuttanut viime aikoina uutisennälkäistä maailmaa. Jalkapallon MM-kisat Qatarissa, Venäjän sulkeminen kansainvälisen urheilutoiminnan ulkopuolelle sekä sosiaalinen aktivismi urheilutapahtumissa ovat kaikki keränneet otsikoita. Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliikkeellä ja urheilulla on pitkä yhteinen historia. Vahvaa uutta kukoistusta elävä urheiluaktivismi maassa juontaa juurensa Donald Trumpin presidenttikauden alkuun ja on inspiroinut urheilijoita ottamaan entistä hanakammin kantaa politiikkaan myös ympäri maailman.

Helmikuun puolivälissä 113 miljoonaa yhdysvaltalaista kerääntyi televisioiden ääreen katsomaan amerikkalaisen jalkapallon finaaliottelua eli Super Bowlia. 40 miljoonaa ihmistä lisää katsoi Kansas City Chiefsin ja Philadelphia Eaglesin välistä peliä muualla maailmassa. maailmanlaajuisesti. Imagonsa kanssa painineelle NFL-liigalle uutinen oli mieluinen, sillä Super Bowlin katsojamäärät olivat edellisvuosina olleet laskusuuntaisia.

Itse peli oli loppuun asti viihdyttävä ja täynnä taidokkaita yksilösuorituksia. Liigan omistajille urheilullisen loiston lisäksi yhtälailla mieluisaa oli se, mikä loisti poissaolollaan: politiikka. Maan suosituin urheilulaji on Donald Trumpin presidenttikauden alusta saakka kamppaillut sosiaalista oikeudenmukaisuutta vaativien äänien ja niitä seuranneen konservatiivisen vastapaineen ristiaallokossa. Protestit henkilöityvät pelinrakentaja (quarterback) Colin Kaepernickiin, joka loppukesästä 2016, juuri tulevien presidentinvaalien alla, polvistui Yhdysvaltain kansallishymnin aikana. Rasismia ja poliisiväkivaltaa vastustaneesta Kaepernickista tuli uudenlaisen urheiluaktivismin symboli, mutta hän maksoi teostaan työpaikallaan.

Urheilu ja politiikka ne yhteen sopii?

Vaikka usein kuulee, että urheilu ja politiikka olisi pidettävä erossa toisistaan, ei tämä vaatimus ole koskaan ollut realistinen. Nämä kaksi tiiviisti seurattua yhteiskunnallisen toiminnan muotoa ovat väistämättä vuorovaikutuksessa toisiinsa. Huippu-urheilijat ovat julkisuuden henkilöitä. Toisinaan urheilijoita yritetään vaientaa sillä perusteella, että heille maksetaan urheilusta eikä mielipiteistä. Mutta jos tienestien määrän tulisi korreloida mielipiteiden niukkuuden kanssa, ei tämän maailman harkimoilla ja trumpeilla luulisi myöskään olevan asiaa politiikkaan.

Urheilu on toki myös viihdettä, ja siten eskapismia todellisuudesta. Kun politiikka ”vuotaa” urheilutapahtumiin, illuusio rikkoutuu. Toisaalta politiikan läsnäolo itse urheilutapahtumien ytimessä on edelleen vähäistä ja keskittyy lähinnä eleiden tai vaatetuksen kautta tapahtuviin mielenilmauksiin kentällä ja katsomossa.

Nämäkin eleet riittävät saamaan osan katsojista raivoihinsa. Presidentti Trump itse arvosteli Kaepernickia ja tämän vanavedessä polvistuneita pelaajia kovasanaisesti ja vaati heidän poistamistaan kentältä. NFL oli joutunut puun ja kuoren väliin. Monet omistajista ovat Trumpin ystäviä ja tukijoita, mutta pelaajien ja fanien keskuudessa hän oli ja on polarisoiva hahmo. Rahantekoon keskittyneelle liigalle tilanteessa ei ollut muuta kuin hävittävää.

Trump tunnetusti on enemmänkin seuraus kuin syypää Yhdysvaltain poliittiseen kahtiajakoon. Hänellä on kuitenkin ainutlaatuinen kyky tuikata kaikki tielleen sattuva ilmiliekkeihin. Trumpin presidenttikaudella politiikka tunkeutui sellaisella tavalla jokaiseen kotiin, ihmiseen ja yhteiskunnan sopukkaan, ettei vastaavaa ole nähty sitten Vietnamin sodan. Politiikasta irrallaan olemisesta tuli etuoikeus, johon harvalla oli varaa.

Lasikattoja murtamassa

Yhdysvalloissa urheilija-aktivismi on painottunut afroamerikkalaisten ympärille, vaikka Megan Rapinoen ja feministi-ikoniksi nousseen tennistähti Billie Jean Kingin kaltaiset valkoisetkin ovat kantaneet kortensa kekoon. Orjuutta on hyvästä syystä kutsuttu amerikkalaisten ”alkuperäiseksi synniksi”, ja sen virallista päättymistä seurannut pitkä rotuerottelun aika raapi syvät arvet koko yhteiskuntaan. Nämä epäkohdat loivat hedelmällisen maaperän kansalaisprotesteille.

Myös urheilussa vallitsi toisen maailmansodan loppuun asti rotuerottelun aika. Vaikka baseballin alkuaikoina mustia ammattipelaajia oli ollut mukana jonkin verran, heidät pakotettiin lajin reunamille 1900-luvun alkuun mennessä. Raja-aita rikkoutui pysyvästi vasta 1945, kun Brooklyn Dodgers (nyk. LA Dodgers) pestasi erään Jackie Robinsonin riveihinsä. Dodgersin farmijoukkueesta tiensä edustusjoukkueeseen raivannut Robinson oli mukana voittamassa mestaruutta vuonna 1955, kun Dodgers päihitti paikallisvihollisensa Yankeesin ja voitti ainoan Brooklynin aikaisen mestaruutensa. Samoihin aikoihin myös amerikkalaisessa jalkapallossa ja koripallossa rotuerottelu alkoi vähitellen murtua.

Ammattilaisurheilu on pohjimmiltaan meritokraattista, ja rotuerottelun päätyttyä monissa lajeissa afroamerikkalaiset urheilijat nousivat lahjakkuutensa ansiosta nopeasti johtaviin rooleihin. Tämä tarjosi alustan poliittiselle aktivismille, joka rotuerottelun virallisesti päätyttyä keskitti huomionsa kansalaisoikeustaisteluun, joka 1960-luvulla alkoi kytkeytyä myös sodanvastaiseen toimintaan.

Urheilua sodan varjossa

Kenties tunnetuin yhdysvaltalainen urheilija-aktivisti oli Muhammad Ali. Vuonna 1961 islaminuskoon kääntynyt Ali syntyi nimellä Cassius Marcellus Clay Jr., mutta hylkäsi ”orjanimenä” pitämänsä nimen vuonna 1964. Samana vuonna hänestä oli tullut myös nyrkkeilyn maailmanmestari.

Alista tuli kutsuntavelvollinen vuonna 1966. Vietnamin sota riehui Kaakkois-Aasiassa jo toista vuosikymmentään. Yhdysvallat oli erityisesti vuonna 1963 Lyndon B. Johnsonin noustua presidentiksi lisännyt rajusti Vietnamiin lähetettävien amerikkalaissotilaiden määrää. Ali kieltäytyi asepalveluksesta, ja perusteli päätöstään muun muassa haluttomuudella taistella sellaisen valtion puolesta, joka oli vuosia kieltäytynyt antamasta mustille ihmisille samoja ihmisoikeuksia kuin valkoisille.

Vaikka liuta tunnettuja afroamerikkalaisia urheilijoita kuten Black Power -liikkeessä aktiivisesti toiminut koripalloilija Bill Russell sekä tuleva NBA-tähti Kareem Abdul-Jabbar asettuivat tukemaan Alia julkisesti, hänet suljettiin kilpanyrkkeilyn ulkopuolelle, ja kaikki hänen voittamansa tittelit riistettiin häneltä.

Vuonna 1967 oikeus katsoi Alin rikkoneen lakia, mutta neljä vuotta myöhemmin, kun julkinen mielipide Yhdysvalloissa oli kääntynyt voimakkaasti Vietnamin sotaa vastaan, korkein oikeus vapautti hänet kaikista syytteistä äänin 8-0. Ali sai maineensa takaisin ja palasi kehään voitokkaana.

Alin viitoittamaa urheiluaktivismin tietä seurasivat uudet nimet kuten Jabbar, joka Alin tavoin kääntyi muslimiksi ja vaihtoi nimeään. Jabbar oli ja on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaimpina pidetyistä koripalloilijoista. Malcolm X:n ja Martin Luther Kingin murhat olivat vaikuttaneet Jabbariin syvästi. Hän kieltäytyi edustamasta Yhdysvaltoja vuoden 1968 olympialaisissa, koska ei halunnut tuoda kunniaa ihmisoikeuskriisien kanssa kamppailevalle kotimaalleen. 

Samaiset Meksikon olympialaiset 1968 jäivät historiaan myös kahden pikajuoksijan, miesten 200 metrin kultamitalisti Tommie Smithin sekä pronssimitalisti John Carlosin, kuuluisasta mielenilmauksesta. Smith ja Carlos kuuluivat vastaperustettuun Olympic Project for Human Rights -liikkeeseen, jonka tavoitteena oli protestoida rotuerottelua vastaan sekä Yhdysvalloissa että muualla maailmassa. Vaikka liike jäi lyhytikäiseksi, se jäi kuitenkin historiaan Smithin ja Carlosin nostettua mustaan hansikkaaseen puetut nyrkkinsä ilmaan Yhdysvaltain kansallislaulun aikana 200 metrin palkintojenjaossa. Myös hopealle sijoittunut australialainen Peter Norman tuki rotusorron vastaista elettä pitämällä verryttelyasussaan OPHR-liikkeen rintamerkkiä.

Protestia todistanut valokuva on yksi urheiluhistorian tunnetuimmista, mutta vastareaktio oli jälleen voimakas. Kansainvälisen olympiakomitean silloinen presidentti, natsisympatioistakin syytetty Avery Brundage määräsi juoksijat karkotettavaksi olympialaisista. Kun Yhdysvaltojen oma olympiakomitea kieltäytyi, Brundage sai tahtonsa läpi uhkaamalla koko Yhdysvaltojen yleisurheilujoukkuetta karkotuksella. Myös mediassa vastaanotto oli kylmää. Vaikkei Smithin ja Carlosin protesti johtanut välittömiin edistysaskeliin, sen symbolinen merkitys urheiluaktivismille ja kansalaisoikeusliikkeelle on silti kiistaton.

Urheiluaktivismi sosiaalisen median aikakaudella

Kaepernickin lähtölaukaus auttoi urheilija-aktivisteja uuteen kukoistukseen, jota sosiaalinen media vahvisti. Trumpin ulostulon jälkeen yli 200 NFL-pelaaja joko polvistui tai jäi istumaan kansallishymnin ajaksi. Vaikka eleen pääasiallinen tavoite oli kiinnittää huomiota Yhdysvaltain moninaisiin sosiaalisiin ongelmiin, osa halusi tulkita sen epäisänmaallisena kritiikkinä poliisia, sotavoimia, presidenttiä tai koko amerikkalaista elämäntapaa kohtaan. Aina liikkeessä oleva keskustelu kansallisten symbolien merkityksestä sai lisää vettä myllyyn. Miljoonia tienaavat pelaajat oli helppo maalittaa kiittämättömiksi hyväkkäiksi, jotka kehtasivat protestoida valtiota, joka oli näennäisesti antanut heille kaiken.

Vaikka NFL-protestit saivat eniten palstatilaa, polvistumisesta tuli ilmiö. Sosiaalinen media valjastettiin sekä kannattajien että kriitikoiden taistelukentäksi. Samaan aikaan koko yhteiskunta kuohui. Yhdysvallat vaikutti olevan repeämisen partaalla. Charlottesvillen mellakka, toinen toistaan seuranneet joukkoampumiset, George Floydin kuolema ja sitä seuranneet levottomuudet sekä Capitolin valtausyritys tammikuussa 2021 asettivat laajemman kontekstin koko yhteiskuntaa ravisuttaneille mielenosoituksille. Urheilu oli vain pieni pisara meressä, mutta tällaisissa oloissa vaikeneminen oli entistä huonompi vaihtoehto.

Polvistuminen levisi muidenkin urheilulajien keskuuteen. Yhdeksi keskeiseksi hahmoksi nousi Yhdysvaltain naisten jalkapallomaajoukkueen kapteeni Megan Rapinoe. Rapinoe halusi osoittaa solidaarisuutensa Kaepernickille ja alleviivata myös omakohtaisia kokemuksiaan polvistumalla. ”Olen gay amerikkalainen ja tiedän miltä tuntuu katsoa [Yhdysvaltain] lippua ilman tunnetta siitä, että se suojelee kaikkia minun vapauksiani”, Rapinoe totesi. Myöhemmin Rapinoe otti näkyvän roolin Yhdysvaltain naisten maajoukkueen haastettua maan jalkapalloliiton maksamaan joukkueelle samaa palkkaa kuin miesten maajoukkueelle. Juttu sovittiin viime vuonna USSF:n lopulta suostuttua vaatimuksiin.

Toisinaan protesteilla voi olla myös käytännön merkitystä. Kesällä 2020 Breonna Taylorin ja George Floydin kuolemien jälkeen naisten WNBA-koripalloliiga asettui julkisesti tukemaan Black Lives Matter -liikettä. Tähtipelaaja Angel McCoughtry ehdotti pelaamista Taylorin nimeä kantavissa pelipaidoissa #SayHerName-kampanjan hengessä. Nämä mielenilmaukset suututtivat Georgian konservatiivisen senaattorin Kelly Loefflerin, joka toimi myös WNBA:ssa pelaavan Atlanta Dreamin osaomistajana. ”Tarvitsemme vähemmän politiikkaa urheiluun, emme enemmän”, Loeffler kirjoitti liigan johdolle.

Atlantan pelaajat vastasivat sonnustautumalla julkisesti mustavalkoisiin t-paitoihin, jotka kannustivat äänestämään Loefflerin demokraattista vastaehdokasta Raphael Warnockia. Protestien aikaan Warnock oli vasta neljänneksi suosituin ehdokas tulevissa senaattorinvaaleissa, mutta päätyi lopulta voittamaan vaalit. Loeffler joutui pian luopumaan myös osaomistajuudestaan pelaaja-aktivisti Renee Montgomeryn johtaman kolmihenkisen sijoitusryhmän hyväksi. Koripallojoukkueen merkitystä Georgian yllättäviin vaalituloksiin on mahdotonta arvioida tarkasti, mutta on selvää, että Atlanta Dream oli osa erityisesti mustia äänestäjiä aktivoimaan pyrkinyttä kampanjaa, joka päättyi merkittäviin lopputuloksiin.

Ympäri mennään, yhteen tullaan?

Politisoituminen on näkynyt viime aikoina voimakkaasti myös urheilutapahtumissa. Qatarin jalkapallon MM-kisojen ympärillä puhuttiin jopa itse urheilua enemmän isäntämaan ongelmallisesti suhteesta ihmisoikeuksiin sekä myös kansainvälisen jalkapalloliiton eli FIFA:n korruptiosta. Myös Pekingin viimevuotisia talviolympialaisia kritisoitiin ihmisoikeusnäkökulmasta. Urheilun niin sanotusta ”valkopesusta” on tullut yhä laajemmin keskusteltu ilmiö.

Pekingin olympialaisia varjosti myös Venäjältä noussut sodan uhka. Hyökkäys Ukrainaan vaikutti merkitsevästi myös urheilumaailmaan. Ukrainassa ammattilaisurheilu lakkasi ainakin hetkiseksi kokonaan, ja Venäjä suljettiin enimmäkseen kansainvälisen urheilun ulkopuolelle. Jääkiekon KHL-liigasta alkoi eurooppalaisten joukkopako.

Pohjois-Amerikassa suhtautuminen on ollut pragmaattisempaa. Vaikka Yhdysvallat ja Kanada tukevat julkisesti Ukrainaa yhtenäisenä rintamana EU-maiden kanssa, urheiluun sota on vaikuttanut vähemmän. Pohjoisamerikkalaisia pelaajia on edelleen Venäjällä lukuisia, etenkin jääkiekossa. Myös venäläisten jääkiekkoilijoiden määrä ja status on pysynyt vakaana USA:n ja Kanadan yhteisessä NHL-liigassa, vaikka Alexander Ovetshkinin kaltaiset avoimesti Putinin hallintoa tukevat urheilijat ovatkin joutuneet kritiikin kohteeksi. NHL ei ole myöskään ainakaan vielä sulkenut ovea venäläispelaajilta suunnitteilla olevaan World Cup of Hockey -turnaukseen, jota kaavaillaan vuodelle 2025.

Globaalissa politiikassa eletään levotonta aikaa. Kenties jossain määrin näin on aina, ja oman aikamme ”äskettäisyysharha” saa meidät korostamaan nykyhetken merkitystä. Historia on kuitenkin näyttänyt, että vaikeat ajat vaativat voimakkaampia ääniä, ja tämä on korreloinut myös urheiluaktivismin kanssa. Onko ilmiö tullut jäädäkseen? Jossain määrin varmastikin. Sosiaalinen media on karannut Pandoran lippaastaan, eikä se sinne enää palaa. Pohjimmiltaan kyse on kuitenkin siitä, millainen on koko tulevaisuutemme ihmisinä. Aktivismia eri muodoissaan nousee esiin silloin, kun sitä eniten tarvitaan.

Kirjoittaja: Niko Mikael Korhonen

Editointi: Ilmari Reunamäki, Tuulikki Olander

Kielenhuolto: Matti Marjamäki