Elisa Husu on valtiotieteiden maisteri Helsingin yliopistosta. Hän työskentelee sosialidemokraattisen puolueen puheenjohtajan eduskunta-avustajana.

Demokratioiden eriarvoistuminen voimistuu, mutta onko suuremmalle tulonjaolle kansalaisten keskuudessa kannatusta? Löytyykö vastaavasti poliittisesta prosessista syitä, miksi suunta ei ole kääntynyt viime vuosikymmenten aikana? Näihin kysymyksiin Noam Lupu ja Jonas Pontusson vastaavat toimitetussa teoksessaan Unequal Democracies: Public Policy, Responsiveness, and Redistribution in an Era of Rising Economic Inequality (Cambridge University Press, 2024), jossa kasvavan taloudellisen eriarvoisuuden syitä tutkitaan niin kansalaisten kuin poliittisten päätöksentekijöiden näkökulmasta.

Vauraiden demokratioiden eriarvoistuminen on vuosikymmeniä jatkunut kehitys, ja kuilu kaikkein varakkaimpien ja köyhimpien välillä kasvaa. Maailman viisi rikkainta ihmistä on yli kaksinkertaistanut omaisuutensa 869 miljardiin dollariin vuodesta 2020 lähtien, kun taas köyhin 60 prosenttia – lähes 5 miljardia ihmistä – on menettänyt tuloja. 52 maassa lähes 800 miljoonan työntekijän keskimääräiset reaalipalkat ovat laskeneet. Ilmiötä voi tarkastella myös keskiluokan kutistumisen kautta, kuten Yhdysvalloissa, tai kaikkein pienituloisimpien vaikeudesta nousta paremmille ansioille. Samaan aikaan kuilun kasvu todennäköisesti johtaa siihen, että maailmassa kruunataan ensimmäinen biljonääri vuosikymmenen sisällä. 

Maailman viisi rikkainta ihmistä on yli kaksinkertaistanut omaisuutensa 869 miljardiin dollariin vuodesta 2020 lähtien, kun taas köyhin 60 prosenttia - lähes 5 miljardia ihmistä - on menettänyt tuloja.

Klikkaa twiitataksesi.

Sotienjälkeinen suuri tarina länsimaisissa demokratioissa oli sosiaalivaltion rakennusprojekti, jossa valtion ylläpitämien palveluiden, eläkkeiden ja etuuksien suhde bruttokansantuotteesta kasvoi. Pohjoismaissa kehitys oli hyvinvointivaltion aikaa, ja se on pitänyt pintansa, vaikka kohtaakin painetta talouden globalisoitumisen ja kansallisen politiikan rintamalla. Selvää määritelmää sille, milloin hyvinvointivaltio lakkaa olemasta ei ole, mutta kasvava eriarvoistuminen asettaa haasteen ainakin itse tarinalle. Unequal Democracies: Public Policy, Responsiveness, and Redistribution in an Era of Rising Economic Inequality (Cambridge University Press, 2024) keskittyy eriarvoistumisen syihin ja miksi hallitukset ovat tehneet vähän suunnan kääntämiseksi.  

Kun varakkaan väestönosan markkinoilla ansaitsema tulo nousee merkittävästi nopeammin suhteessa pieni- ja keskituloisten tuloihin, demokraattisesti valitut poliitikot voisivat kompensoida vaikutuksia kansalaisille lisäämällä tulonjakoa. Noam Lupun ja Jonas Pontussonin mukaan eriarvoistumisen voisi olettaa heijastuvan vaalikilpailuun ja näkemyksiin tulonjaon hyödyistä, koska se olisi yhä suuremman äänestäjäkunnan etujen mukaista.

Tutkijat toteavat, että kansainvälisten vertailujen tulokset eivät tue tätä päättelyä. Kasvava eriarvoisuus selitetään usein hallitusten epäonnistumisena kompensoida markkinoiden vaikutuksia, mutta he kuitenkin painottavat, että se on myös tietoisten poliittisten päätösten tulos. Hallitukset ideologisesta suuntauksesta riippumatta vähensivät valtioiden tulonjakoa ennen talouskriisiä. Kasvottomien markkinavoimien rinnalla ei siis tule unohtaa ihmisten päätösten osuutta.

Eriarvoistumisen kehityksessä piirtyy kuitenkin erilaisia ajanjaksoja ja se riippuu myös paikasta. Tutkijoiden mukaan tulojen epätasa-arvo nousi vauraissa demokratioissa voimakkaasti viidentoista vuoden aikana ennen vuosien 2007-2008 finanssikriisiä. Sitä ei selitä yksinomaan kasvavat ylimmän tuloluokan osuudet, vaan tulojen epätasa-arvo kasvoi myös työikäisten kotitalouksien keskuudessa. Sen sijaan kriisin jälkeisellä ajanjaksolla maissa ei ole ollut samantapaista yhtenäistä kehitystä eriarvoisuuden kasvussa. Eriarvoisuus on kasvanut erityisen paljon esimerkiksi Saksassa ja Norjassa, mutta heidän mukaansa maltillisemmin esimerkiksi Ranskassa. 

Kasvava eriarvoisuus selitetään usein hallitusten epäonnistumisena kompensoida markkinoiden vaikutuksia, mutta se on myös tietoisten poliittisten päätösten tulos.

Klikkaa twiitataksesi.

Suuri kysymys vauraissa demokratioissa on pienituloisimpien kansalaisten äänen kuuluminen ja vaikutus päätöksenteossa. Teoksen mukaan ne mekanismit, joiden tulisi kanavoida eri tuloluokista tulevien ihmisten mielipiteitä päätöksentekijöille, vääristyvät johdonmukaisesti hyvätuloisten hyväksi. Näin käy esimerkiksi julkisten mielipidemittausten osalta. Vääristymä on heidän mukaansa vähintään yhtä voimakas Euroopassa kuin Yhdysvalloissa.

Toisaalta osa tutkijoista, kuten teoksessakin mainittu Thomas Piketty, näkevät liikkuvan pääoman vallan heikentävän joka tapauksessa valtioiden kykyä vastata eriarvoistumiseen tulonjakoa lisäämällä. Jos hallitukset yrittäisivät laajentaa tulonjakoa, se saisi pääoman pakenemaan. Tämä on heistä haasteista perustavin.

Toinen tutkijoiden kysymys koskee sitä, miksi kasvava tulojen epätasa-arvo ei ole johtanut voimakkaampaan vaatimukseen tulonjaosta kansalaisten keskuudessa. 

Teoksessa tutkitaan kansalaisten luottamusta poliitikkoihin ja puolueisiin, reiluuden käsityksiä, maahanmuuttoasenteita ja talousuutisten roolia. Luku uutismediasta on yhteiskunnallisen tiedontuotannon takia tarpeellinen ja keskittyy journalistisiin valintoihin varakkaimpien ja pienituloisimpien aseman raportoinnista: tutkijat esittävät, että talousanalyysit seuraavat epäsuhtaisesti varakkaimpia – mahdollinen syy löytyy keskittymisestä kvartaaleihin, ja niiden kautta seurataan varakkaimpien kohtaloita. Tulonjakokysymykset ovat lopulta pienessä roolissa talousuutisissa. 

Teos vertailee ja yhdistelee eri maissa tehtävää eriarvoisuuden tutkimusta ansiokkaasti. Yhdysvaltojen eriarvoisuuden tutkimusta tarkastellaan yleensä irrallisena, vaikka samansuuntainen kehitys tapahtuu myös Euroopassa. Nyt käsitellään kahtatoista maata ja hyvin erilaisia järjestelmiä, kuten Yhdysvaltoja ja Iso-Britanniaa sekä Pohjoismaita, myös Ruotsia ja Suomea. Kokonaisuudessaan teos tarjoaa selityksiä vauraiden demokratioiden kasvavalle eriarvoisuudelle, mutta se jättää myös avoimia kysymyksiä. Vaikka suurempi tulonjako räikeän eriarvoisuuden kitkemiseksi saisi poliittista kannatusta, millaiset edellytykset päätöksentekijöillä on tehdä kansallisia päätöksiä osana globaalia taloutta? Teoksesta puuttui myös kokonaan ympäristön ja eriarvoisuuden välinen yhteys, jota esimerkiksi ekonomisti Lucas Chancel on onnistuneesti käsitellyt teoksessaan Unsustainable inequalities. Näitä yhteyksiä on syytä tutkia enemmän.

Kirjoittaja: Elisa Husu
Editointi ja kommentointi: Ira Pöllänen ja Ella Virtanen
Kielenhuolto: Matti Marjamäki